Att lära sig flyga

Lilga Kovanko minns den goda vännen Vivica Bandler som levde för konsten och arbetet – och gjorde allt för sina närmaste.

Kungsörnen Örjan är rädd för att flyga. Han svävar bara lågt, precis ovanför markytan. Men i hemlighet drömmer han om att flyga högt uppe på himlen med de andra örnarna. En dag träffar han en liten kungsfågel som lovar lära honom att flyga. Det enda örnen behöver göra är att klättra upp på en kulle. “Nej”, utropar Örjan, “det vågar jag inte!”. “Som du vill, då kan jag inte hjälpa dig”, svarar kungsfågeln och flyger iväg. Örjan funderar länge, men tar sig till slut ändå upp för backen…

Skådespelaren Lilga Kovanko (f. 1943) kommer direkt från en yogatimme på Helsingfors Stadsteater, där hon går en gång i veckan också efter pensioneringen. Vi har satt oss ner mittemot varandra på ett café i Berhgäll med varsin rykande kopp cappuccino då hon börjar berätta en saga för mig. Berättelsen om den höjdrädda örnen Örjan.

Det var såhär Vivica Bandler jobbade, förklarar hon. Då Bandler skulle ge en regianvisning tog hon skådespelaren åt sidan och berättade en historia. Hon talade mycket långsamt. Och hon talade i liknelser.

– Första gången jag jobbade med Vivica förstod jag mig inte alls på henne! skrattar Kovanko.

Lilga Kovanko (bild: SLS arkiv, SLSA 1222)

“Jag var så naiv!”

Redan som barn kände Kovanko till Vivica Bandler och följde med hennes arbete på Lilla Teatern genom att se föreställningar och läsa recensioner. Bandlers jobb som teaterchef och regissör – hur hon förnyade hela det sceniska tilltalet – fascinerade den unga Kovanko.

Då hon någon gång stötte på Bandler i teaterns korridorer efter en föreställning kände hon både stor respekt och skräck.

Det skulle ändå räcka ända till år 1984 förrän de två jobbade tillsammans. Då medverkade Kovanko i Klaus Manns Flykt mot norr på Lilla Teatern, som Bandler dramatiserade och regisserade tillsammans med med Raija-Sinikka Rantala. År 1987 spelade Kovanko Greta Garbo i Bandlers regi av Lars Löfgrens Moje.

– Jag var så naiv! Och Vivica var så respektingivande, fast hon var vänlig var hon en auktoritet. Jag kunde säkert inte ens ta emot det hon gav. Jag förstod hennes metoder först långt senare.

Idag har Kovanko en lång karriär bakom sig som en av de centrala gestalterna på Lilla Teatern, där hon varit anställd åren 1969-1974 och från 1979 framåt, med en avstickare på Svenska Teatern. Under den tiden var Bandler inte längre aktivt kvar på Lillan, men gjorde gästregier och satt i styrelsen.

Jobbet på Lilla Teatern var Kovankos första efter Teaterhögskolan, vilket kändes stort eftersom det egentligen hela tiden hade varit hennes slutmål. Nu funderar hon anspråkslöst på ifall hon kanske ändå borde ha jobbat med annat och samlat erfarenhet innan hon kom in bland legenderna på Lillan.

– Jag gav mig aldrig chansen att på minsta sätt jämföra mig med de andra, det tog hemskt många år innan jag ens vågade kalla mig skådespelare.

Kovanko menar att hon hittade sin självsäkerhet som konstnär först sent i livet, och att arbetet med Bandler hade mycket med det att göra.

En av vändpunkterna kom i och med Edward Albees Äktenskapsspel år 1991 där hon spelade mot Frej Lindqvist, i regi av Vivica Bandler. Under sommaren bodde och repeterade ensemblen i på Bandlers sommarhem i Tammela och under arbetet lärde Kovanko känna Bandler lite bättre.

– Ibland sprang jag ut i skogen i ren förtvivlan. Men det var något som hände, Vivica fick mig att gå över mina egna gränser – utan att jag själv märkte det.

Hon torkar en tår ur ögonvrån med sin servett.

Vänkära Vivica

Senare blev de två också goda vänner. Kovanko var bland annat Bandlers privata chaufför under teatersomrarna i Tammerfors. Bandler behövde någon som ledde henne rätt, eftersom hon såg så dåligt.

– Hon använde sina vänner som ögon. Hon ville att man skulle berätta att här kommer en tröskel eller en trappa, men utan att röra vid henne, så att hon kunde komma in i ett rum utan att förlora sin värdighet.

I gengäld var Bandler väldigt generös och vänkär. Hon släppte inte vem som helst nära, men kunde rikta in sig på vissa människor som hon ville hjälpa och gjorde sedan allt hon kunde för att lyfta dem.

– Det var en gåva att få vara hennes vän. Men man skulle inte svika henne! Då förlorade man hennes tillit för alltid.

Man fick inte heller vara lat på det intellektuella planet. Bandler ställde höga krav på den hon diskuterade med och var alltid hundra procent fokuserad på det pågående samtalet. Kovanko beskriver henne som “överintelligent”.

Om Bandler talade i telefon, vilket hon ofta gjorde i jobbärenden, existerade inget runt omkring.

Hon hade också en intelligent humor som inte grundade sig på situationskomik.

– Och ett underbart skratt! Men samtidigt fanns gråten hela tiden nära.

Tove & kärleken till arbetet

En sommar hjälpte Kovanko till med att organisera Bandlers arkiv ute på Tammela.

– Vivica sparade precis allt! Jag fick slänga tomma kuvert i smyg, men allt annat arkiverades.

Att gå igenom arkiven gav en inblick i Bandlers liv via fotografier och brev. Bland annat berättar Kovanko om korrespondensen med Tove Jansson som finns sparad. Toves brev till Vivica handlar långt om arbete.

– De stora konstnärerna brann för sin sak med en stark inre glöd, allt handlade om att arbeta och skapa!

Lilga Kovanko stod vid Vivica Bandlers sida ända fram till slutet då Bandler insjuknade i Parkinsons. Bandler fick till sist somna in i sitt eget hem på Villagatan i Helsingfors.

– Den natten hon dog var vi alla där. Hennes sista andetag var märkligt lugnt, minns Kovanko.

Själv har Kovanko aldrig haft obehag för döden, eftersom hon som ortodox är van vid att se döda människor på grund av traditionen med öppna kistor. Bandler, däremot, var inte religiös och hade en krass inställning till döden. Hon tänkte mest på de praktiska sakerna.

Kovanko säger att om man verkligen brinner för konsten, som Vivica gjorde, kan man aldrig riktigt lämna yrket man har valt. Bandler hade inga barn, det var konsten som var livets mening.

– Jag har kanske aldrig brunnit tillräckligt, för jag har inte haft några problem att lämna arbetet, skrattar Kovanko och berättar hur mycket hon njuter av sina dagar som pensionär.

Det finns helt enkelt olika sätt att vara konstnär på.

Steget före

Vivica Bandler är känd för att ha tagit avantgardeteatern till Finland. Kovanko tycker ändå att man i historieskrivningen kunde lyfta upp hennes arbetet som regissör ännu mer.

– Fast Vivica själv var totalt ointresserad av historia. Hon tänkte framåt och var alltid steget före alla andra.

Vi stiger upp och Kovanko ger mig en kram utanför cafét. Det är en kall novemberdag och himlen är stor och blå.

Berättelsen om den höjdrädda örnen Örjan slutar med att den lilla kungsfågeln obemärkt har lyckats locka örnen att själv klättra upp för kullen, upp på en sten, upp i en gran och ända upp till trädets topp. Då finns det inte längre någon annat val för örnen än att breda ut sina vingar och kasta sig ut i luften.

– Sist och slutligen är konstnärskapet en fråga om självförtroende. Det gav Vivica. Som kungsfågeln gjorde med den höjdrädda örnen. Hon fick mig att flyga.

Text: Ida Henrikson

Sagan om den höjdrädda örnen Örjan baserar sig på bilderboken av Lars Klinting


Mainokset

Onnea Iida, Susanna, Alma ja Kati!

Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi eilen Svenska Dagen eli Ruotsalaisuuden päivänä teatteriakateemikko Vivica Bandlerin 100-vuotisjuhlan kunniaksi 20.000 euron Ester-palkinnon neljälle teatterialan lahjakkaalle ja ansioituneelle tekijälle. Palkinnon jakavat näyttelijä Iida Kuningas, ohjaaja-käsikirjoittaja Susanna Kuparinen, ohjaaja Alma Lehmuskallio ja lavastaja Kati Lukka. Kukin heistä saa 5.000 euroa. ONNITTELUT! 🥂

Ester-palkinnon saajat Kati Lukka (vas.), Iida Kuningas, Alma Lehmuskallio ja Susanna Kuparinen sekä ryhmän keskellä hallituksen pj. Raija-Sinikka Rantala. Takana myhäilee Vivica. Kuva © Laura Ulmanen

Agronomi-ohjaaja-teatterinjohtaja Bandlerin perustama säätiö korostaa noudattavansa Vivican periaatteita valitessaan palkitut naispuolisten teatterintekijöiden joukosta.

– Tavoitteena on nostaa esiin naisten kiistaton merkitys teatterin elinvoimaisuudelle tänä päivänä. Jokainen palkinnonsaajista on Vivica Bandlerin lailla jo tehnyt omien työvuosiensa mitassa häkellyttävän työteliään, monipuolisen ja laajakantoisen jäljen suomalaiseen teatterikenttään”, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantala sanoi taustoittaessaan Vivican äidin Ester Margaretin mukaan nimetyn Ester-palkinnon perusteita ja valitun neliapilan ansioita.

Ester-palkintoraadin muodostivat puheenjohtajana toimineen ohjaaja-kirjailija Rantalan lisäksi ent. ympäristönsuojelupäällikkö Camilla von Bonsdorff, kauppatieteiden tohtori Sirkka HämäläinenLindfors ja näyttelijä-ohjaaja Dick Idman. Tässä perustelut:

Rohkeita ja vilpittömiä tulkintoja

IIDA KUNINGAS on vuonna 2014 valmistunut näyttelijä ja teatteritaiteen maisteri, joka toimii yhtä luontevasti sekä ruotsin- että suomenkielisellä näyttämöllä niin kokeellisten produktioiden kuin klassisten näyttämötekstienkin henkilöhahmona.

Hän on tehnyt monipuolisia rooleja vakuuttavasti teatterikentän ja esitystaiteen eri laidoilla:

Viirus, Teater Mestola, Lilla Teatern, Wauhaus, Q-teatteri, Helsingin Kaupunginteatteri, Blaue Frau ja Suomen Kansallisteatteri ovat ehtineet tulla tutuiksi, monet näistä jo useampaan kertaan. Elokuva, esimerkkinä Betoniyö ja kuunnelma, viimeisimpänä Vid gränsen viime vuodelta, kuuluvat yhtä lailla Iida Kuninkaan reviiriin.

Erityisen merkittävää on katsojille ollut yhteistyö ohjaaja, näytelmäkirjailija Milja Sarkolan teoksissa. Stjärnorna i taket, Jotain toista, Olipa kerran minä ovat kaikki näytelmiä, joissa Iida Kuninkaan vilpitön tulkinta on ylittänyt monia uskalluksen ja henkilökohtaisen rohkeuden kynnyksiä.

Tällä hetkellä työ jatkuu uran lähtökohdassa Viirusteatterissa ja sen uudessa toimitilassa Jätkäsaaressa Mestarin ja Margaritan merkeissä, jonne hän tänäänkin suuntaa Ester Margaretin tervehdys matkassaan.

Totuuspohjaista dokumenttiteatteria

SUSANNA KUPARINEN on teatteritaiteen maisteri, Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalta. Sen lisäksi hän on tehnyt uran tutkivana journalistina, mistä työstä hän on saanut kunniamainintoja. Tällä kertaa hänet palkitaan nimenomaan teatterintekijänä.

Hänen ammatillinen teatteriuransa käynnistyi aikana, jolloin suomalainen teatteri oli kääntynyt suppuun tutkiskelemaan identiteetin, minän tai maksimissaan perheen sisäisiä dynamiikkoja. Yhteiskunnallinen tarkastelukulma oli häviämässä tai suorastaan hävinnyt teatterikartalta

Kaikkia Ylioppilasteatterin tiloihin 2008 kiivenneitä oli tuolloin odottamassa poikkeus, Valtuusto– trilogian ensimmäinen osa, hervottoman hauska ja viiltävä totuuspohjainen dokumenttiteatteripläjäys. Oikeudenmukaisuutta peräävä näkökulma säilyi johdonmukaisena myös trilogian myöhemmissä osissa, samoin kuin 2011 käynnistyneissä Eduskunta-katsauksissa.

Susanna Kuparisen esittävien taiteiden ura ei rajoitu eniten julkisuutta niittäneisiin teoksiin. Uraan kuuluu lyhytelokuvaa, äänisuunnittelua, musiikkivideota, kuunnelmaa, taustoittamista, kirjoittamista, tuottamista, esiintymistä ja koulutusta. Olisi helpompi kertoa se, mihin hän ei ole vielä ehtinyt. Ja tämä kaikki aktiivisen journalistiuran ohessa.

Säätiön hallitus odottaa innolla jatkoa, viiltäviä puheenvuoroja laajemmista aiheista, esimerkiksi Euroopan Unionista ja globalisaatiosta. Vaikka kyllä rakkausaihekin käy, jos se on peräisin pienen lapsen äidiltä, joka rohkenee tunnustaa, että vain ”työ pitää järjissä”.

Saumatonta yhteistyötä genrejen välillä

ALMA LEHMUSKALLIO valmistui teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi 2015. Vain runsaat kaksi vuotta, ja hänellä on tänään jo hengästyttävän runsas ja monipuolinen ammattikokemus, jota ehkä parhaiten luonnehtii vapaaurheilu koko taiteenalan eri genrejen kentässä.

Hän työskentelee molemmilla kotimaisilla kielillä, myös Pohjoismaissa, ja on tehnyt mm. belgialaisten kanssa URB-festivaaleille jalkapallo-oopperaa. Hän kirjoittaa ja tutkii, kuten parhaillaan Suomen Teatteriohjaajien ja Dramaturgien liiton toimeksiannosta ohjaajien ja dramaturgien työtilannetta.

Toistaiselta uralta löytyy radioteatteria, koreografiaa ja soveltavaa teatteria sekä ohjauksia kaupunginteattereiden perusohjelmistoon. Hän on yksi näistä nuoren polven naisista, jotka ovat osoittaneet, että kun tekijällä on näkemystä, voi myös laitosteatterin lavalle syntyä poikkeuksellisen raikas ja rohkea esitys.

Yksi Alma Lehmuskallion taitolajeista on nykysirkuksen ja esitystaiteen maailma. Vivicas Vänner -säätiöllä oli ilo ja kunnia olla mahdollistamassa hänen ohjaustyötään nykysirkusesitykseksi luonnehditussa Sivuhenkilöt-esityksessä viime vuonna Tenalji von Fersenissä Suomenlinnassa. Esitys avasi ikkunan tanssin, sirkustaiteen ja näyttämötaiteen yhteistyön rajattomiin mahdollisuuksiin. Se toteutti hienosti hänen omaa kuvaustaan kiinnostuksen kohteistaan: ”teatterin ja toden suhde, ristiriidat, ihmisen läsnäolo ja taidot, ihmeet, kauneus sekä kontrollin ja kontrolloimattomuuden villi taistelu”.

Kiistattoman monipuolinen mestari

KATI LUKKA on taiteen maisteri Taideyliopistosta ja lavastaja siihen sulautuneesta Taideteollisesta korkeakoulusta. Hänen valmistuessaan lavastuksen kentällä vallitsi jos ei nyt enää all-male niin ainakin vankka miehinen dominanssi.

Naisuran onnistumista epäilleet ovat harvoin joutuneet katumaan yhtä katkerasti kuin Kati Lukan kohdalla. Hän on osoittanut olevansa kiistattoman monipuolinen mestari suurtuotannoista pienimuotoisiin tutkielmiin. On ilo teatterille, ettei elokuva vienyt häntä mukanaan, vaikka uran alkumetrit siihen viittasivatkin.

Helsingin kaupunginteatterin suurelle lavalle hän rakensi West Side Storyyn jo ennen vuosituhannen vaihdetta tuhansien kilotonnien ylikulkusillan, koko näyttämöaukon kattavan metallisen kiipeilyverkon ja jättimäiset öljysäiliöt, jotka kylkeä kääntäessään muodostivat hohtavan satiinisen morsiuspukuateljeen. Puhumattakaan koko näyttämöaukon mittaisesta laajakangasavaruudesta.

Suomen Kansallisteatterissa on roiskittu vettä ja käyty sotaa kylmäkalusteita vastaan, harhailtu maanalaisen kaivoksen syvyyksissä ja nostettu lavalle honkametsää ja viimeisimmässä Koivu ja tähti -esityksessä pantu humisevat puut puhumaan ja kuiskimaan ei perus- vaan perisuomalaisuuttaan.

Tutuiksi ovat vuosien varrella tulleet ooppera, baletti, nykytanssi ja kiertävät kohde-esitykset eri tiloineen, mutta koskaan en ole kuullut huhuja siitä, että lavastamot tai työhuoneet olisivat nousseet sotajalalle, olivatpa suunnitelmat miten mittavia tahansa. Koska niissä on aina ollut tolkku.

Kati Lukan lavastukset eivät kopioi todellisuutta. Kerta toisensa jälkeen, ne ovat kokonaisteoksia, jotka antavat teoksen ytimelle, näyttämötoiminnalle, mahdollisuuden paljastaa todellisuudesta jotain enemmän kuin totta.

Nenä, katse ja kipinä joka ei sammu

Sydämen viides kammio.

Bo Carpelanin luonnehdinta paljastaa kaiken sen rakkauden, jota kirjailijat ja näyttelijät tunsivat Lilla Teaternia kohtaan. ”Älyllisen leikin, uusien ideoiden ja ihmismielen kurinpalautuksen tyyssijaksi” omistettu teatteri kulki Vivica Bandlerin johtamana alusta asti rohkealla, suorastaan kapinallisella tiellä, minkä ansiosta Helsingissä nähtiin huikea määrä ulkomaisten nykykirjailijoiden kantaesityksiä.

– Vivica toi Suomeen uutta dramatiikkaa – Eugène Ionescoa, Edward Albeeta, Dario Fota, Harold Pinteriä – aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Lilla Teaternissa luotiin täysin toisenlaista teatteria kuin muualla Suomessa – tai no, Jack Witikka yritti Suomen Kansallisteatterissa toteuttaa ohjelmistoa samaan suuntaan. Mutta muutoin suomalainen teatteri oli näytelmävalinnoissa vielä 1960-luvulla umpiperä, ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala sanoo.

Ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala toimii Vivica Bandlerin perustaman säätiön, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana.

Hän huomauttaa, ettei edelläkävijän rooli ollut vain ulkomaisten tekijöiden varassa, vaan Lilla Teaternissa pääsivät esiin myös uudet kotimaiset näytelmäkirjallisuuden nimet: Benedict Zilliacus, Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum, Christer Kihlman

– Vivica itse ohjasi esimerkiksi Carson McCullersia, joka oli hänelle hyvin tärkeä. He tapasivat henkilökohtaisesti Yhdysvalloissa, jolloin selvisi, että he olivat syntyneet – ei ainoastaan samana vuonna ja samana päivänä vaan peräti samalla kellonlyömällä.

Ystävyyden alkutaival

Nykyään Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana toimiva Rantala teki ohjaajan opintoihinsa kuuluneet harjoittelutyönsä Lilla Teaternissa. Ensin oli vuorossa Ahlforsin, Anderssonin ja Bargumin kirjoittama Kropp, sitten Kent Anderssonin näytelmä Sandlådan, jossa Rantala toimi ohjaaja Ralf Långbackan assistenttina ja lopuksi hän ohjasi yhdessä Johan Bargumin kanssa Som smort -näytelmän vuonna 1970.

– Tapasin myös Vivican, mutta varsinaisesti tutustuimme Kaisa Korhosen 30-vuotispäivällä kesällä 1971.

Kun Raija-Sinikka Rantala valittiin vuonna 1973 Kansainvälisen Teatteri Instituutin, ITI:n, New Theatre -komiteaan, hän ja Vivica tapasivat yhä useammin eri puolilla maailmaa, sillä molemmat toimivat aktiivisesti ITI:n luottamustehtävissä.

– Sitä kautta tulimme paremmin tutuiksi, Rantalaa sanoo ja muistelee nauraen Nancyn kaupungissa Ranskassa sattunutta episodia, jossa Vivican feminismi ponnahti pintaan.

– Istuimme ison suomalaisen teatteriporukan kanssa ulkoilmakahvilassa. Siihen ilmestyi vähän juovuksissa ollut mies ja alkoi lässyttää eräälle seurueen naisista. Vivica sattui istumaan vieressä. Hän kuunteli tyynesti aikansa ja hujautti sitten salamannopeasti isolla käsilaukullaan miestä korvalle. Tämä häipyi paikalta välittömästi.

Klaus Mannin jalanjäljissä

Ensimmäinen yhteistyö, jonka Rantala ja Vivica Bandler tekivät yhdessä, sai alkunsa lentokentän pokkarinurkasta. Etsiessään lukemista Rantala huomasi Klaus Mannin vuonna 1934 kirjoittaman Flucht in den Norden (suomennettu nimellä Pako pohjoiseen), joka kertoo Natsi-Saksasta paenneen nuoren saksalaisen naisen matkasta halki Suomen kohti Petsamoa.

Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, kun hän 1930-luvulla pakeni kansallissosialisteja ja asui suomenruotsalaisten perheiden kartanoissa mm. Tammelassa ja Ruovedellä.

– Kun palasin Suomeen, vein kirjan Vivicalle. Hän tiesi tarkalleen, keistä Mann oli kirjoittanut.

Kaksikko alkoi suunnitella tarinasta elokuvaa ja vieraili kartanoissa, jotka olivat toimineet Mannin turvapaikkoina ja joista romaanin henkilöhahmot olivat peräisin.

– Vivica halusi käydä henkilökohtaisesti myös teoksen oikeudenhaltijoiden luona, joten lensimme Frankfurtiin. Kaupungissa oli käynnissä Oktoberfest, ja Hofbräuhausissa Vivica tilasi itselleen eisbeinia, riimisuolattua sianpotkaa, minä otin jotakin maltillisempaa, Rantala muistelee.

Oikeudet omistaneessa kustantamossa aikeelle näytettiin vihreää valoa, mutta tyrmistyksen hetki koitti, kun selvisi, että saksalaiset olivat jo ehtineet tuottaa romaanista elokuvan, Ingemo Engströmin ohjaaman version, jossa pääroolia näytteli Katharina Thalbach ja tämän suomalaista rakastettua – yllätys, yllätys – Jukka-Pekka Palo!

– Että meitä harmitti!

Paremmaksi hiomisen oppitunti

Klaus Mannin tarina oli niin vangitseva, etteivät Raija-Sinikka Rantala ja Vivica Bandler halunneet luopua siitä, vaan he tekivät aiheesta ohjelmistoehdotuksen Lilla Teaterniin. Flykt mot Norr toteutettiin tarkkojen suunnitelmien pohjalta.

– Vivica oli taitava ideoimaan, mutta asioiden dokumentoiminen oli minun velvollisuuteni.

Kaksikko työskenteli Huvilakadun keittiössä, eikä turhia taukoja pidetty. Puuhella hehkui, hiki kihosi karpaloina, mutta ruoka tarjoiltiin vasta, kun päivän työsarka oli tehty – ja sen määritteli Vivica.

– Kun lopulta olin aikani istunut ja kirjoittanut, totesin ääneen: ”Kyllä tämä mielestäni on nyt niin hyvä kuin sen voi saada.” Vivica katsoi minua vähän aikaa ja kysyi: ”No mutta entäs, jos siitä saisi vielä vähän paremman?”

– Se on asia, jonka olen siitä asti muistanut. Minulla on taipumus tehdä hommat valmiiksi Alta pois! -periaatteella. On osattava malttaa tarkastella kaikkea tekemistä siitä näkökulmasta, miten asioita voisi hioa vielä paremmaksi. Sen opin Huvilakadun istunnoissa.

Nopea äly ja työnteon rytmi

Joulukuussa 1984 kantaesityksensä saaneen Flykt mot Norr -näytelmässä vierailivat mm. Fred Negendanck ja Gerda Ryselin Svenska Teaternista Työnjako sujui niin, että Vivica ohjasi pääroolien esittäjiä ja apulaisohjaajana – ja olosuhteiden pakosta myös lavastajan sijaisena – toiminut Rantala ohjasi kaikki sivurooleja ja vastasi kokonaisnäkemyksen toteutumisesta.

– Vivica ei ohjannut pikkurooleja, kun taas minun mielestäni ei ole sellaista näytelmää, jossa pikkuroolit eivät olisi tärkeitä. Muuten teatterinäkemyksemme oli samanlainen, Raija-Sinikka Rantala kertoo.

Hänen mukaansa Vivicalla oli ohjaamiseen hyvin ranskalainen, älykäs ote.

– Se ei ollut mitään hidasta suomalaista kehittelymeininkiä, päinvastoin. Työnteossa oli ripeä rytmi. Hän ei ohjaajana ollut visuaalisesti orientoitunut, vaan Vivicalle oli tärkeää atmösfäärit; se tila, jossa näyttelijä pystyy näyttelemään. Henkilöohjauksessa hän oli vahvimmillaan. Hän oli taitava oivaltamaan pieniä nyansseja, tunnelmia ja ihmisten välisten kontaktein tuottamia virityksiä. Monet kokonaisvaltaisia visioita puhkuvat ohjaajaäijät suhtautuivat Vivicaan vähätellen.

Ranskalaista tyyliä ja itämaista kungfua

Kaksikon yhteistyö jatkui Lahden kaupunginteatterissa, jonka johtajana Rantala toimi vuosina 1984-1990.

– Dramaturgi Marjatta Ecaré tarjosi ohjelmistoon uutta, mielenkiintoista, ranskalaista kirjailijaa, jota kukaan ei tuntunut ymmärtävän: Bernard-Marie Koltès. Luin näytelmän ja ajattelin: Jumaliste, tämä otetaan! Sitten mietin, kuka voisi parhaiten saada siitä irti asioita, ja päädyin Vivicaan.

Niin syntyi Neekeri vai koirat, joka sai ensi-iltansa helmikuussa 1986. Se oli ensimmäinen Koltésin näytelmä, joka Suomessa tehtiin.

– Se oli hauska prosessi. Vivica teki aina huolellista taustatyötä, ja niinpä me tälläkin kertaa matkustimme Bernard-Marien luokse Pariisiin, joka otti meidät vastaan asunnossaan. Hän asui silloin lähellä Moulin Rougea. Iltapäiväpalaverin jälkeen hän suositteli meille iltaohjelmaksi erästä kungfu-elokuvaa, jonka menimme katsomaan, Rantala muistelee nauraen.

Ensi-ilta järjestettiin Vivican maun mukaan, ja illan aikana lauloi mm. Moune de Rivel, jonka kanssa Vivica oli ystävystynyt jo 1930-luvulla Pariisissa. Ensi-iltakutsuun vastasi myöntävästi myös kirjailija itse, jonka teatterin valomiehet veivät saunaan ja hankeen tekemään enkeleitä. Koltés vieraili myöhemmin Vivican luona. Suunnitelmissa oli, että hän olisi kirjoittanut seuraavan kesän Saaren kartanossa, mutta AIDS ehti nitistää lahjakkuuden jo heti keväällä.

Älyllisen kontaktisillan rakentaja

Vivica Bandlerin kyky luoda kansainvälisiä kontakteja on satanut suoraan suomalaisen teatterin laariin, jos tällainen agronomin sanavarastoon kuuluva ilmaus sallitaan.

Hänen suvereeni kielitaitonsa – Vivica puhui sujuvasti mm. ruotsia, suomea, saksaa, ranskaa, englantia ja venäjää – ei riitä selittämään poikkeuksellisen laajan verkoston syntyä, vaan kyse oli ilmiöstä, jota Rantala kutsuu ”maailman mittakaavassa liikkuvaksi sielunveljeydeksi”.

– Aina kun Lilla Teaterniin saapui joku vierailija, vaikkapa kirjailija, lopputuloksena oli lähes poikkeuksetta ystävyys Vivican kanssa. Vieraanvaraisuus ja huolenpito uudesta ihmisestä oli merkillepantavaa, Rantala sanoo ja lisää, miten istunnot Huvilakadun keittiössä ovat olleet kaikille osallistujille hienoja juhlia, jolloin on jaettu muutakin kuin työ ja kiinnostus taiteeseen.

– Vivica hakeutui aktiivisesti ihmisten luo. Se, miten hän myöhemmin elämässään toimi älyllisen kontaktisillan rakentajana Eurooppaan, ja Pariisin kautta Karibialle ja muualle maailmaan, näkyi jo tavassa, miten 22-vuotias Vivica matkusti 1930-luvun lopulla Lappiin ja ryhtyi oma-aloitteisesti ranskalaisen elokuvaohjaajan Jacques Feyderin assistentiksi.

Kaipuu luovaan työhön

Niin, elokuva. Se oli Vivican suuri unelma ja hänen ensimmäinen taiteellinen rakkautensa.

– Vivican halu tehdä elokuvaa johtui alun perin suuresta kiinnostuksesta ihmistä kohtaan. Hän tavoitteli ihmistä lähikuvassa. Mutta väliin tuli sota, eikä Pariisin lähteminen onnistunut. Sodan päätyttyä Vivica oli jo naimisissa Kurt Bandlerin kanssa ja pian kaulaansa myöten kiinni Lillanissa.

Saaren kartano piti sekin laittaa asialliseen kuntoon. Elämä vei toisaalle, siksi elokuva jäi.

Rantala muistuttaa, miten Vivica Bandler oli Tukholman kaupunginteatterin teatterinjohtajana toimiessaan luopunut ohjaajan työstään.

– Se oli iso ratkaisu hänen elämässään, mutta suuren teatteritalon kannalta varmasti järkevä. Myös suomalaisen kulttuurin vientiä Ruotsiin – jotka olivat valtavia projekteja – ei varmasti olisi pystytty toteuttamaan, jos Vivica olisi istunut harjoituksissa päivät. Luovuuden kipinä ei kuitenkaan sammunut. Kun hän palasi lahden tälle puolelle, hän halusi palata elokuvan pariin. Teatteri oli jo nähty.

Vivica Bandlerilla oli jo aiemmin ollut monta ideaa käsikirjoitukseksi. Yhteen niistä hän oli houkutellut kumppaniksi Frans Emil Sillanpään, jonka romaanista Miehen tie Vivica oli vaikuttunut.

Sillanpää oli innostunut maaseudulle sijoittuneesta tarinasta kovin, ja ensimmäinen tapaaminen lupasi yhteistyöltä paljon, mutta jo toisella kerralla hän oli odottanut Vivicaa kaljakorin kanssa. Kolmannella kerralla mestari istui mielisairaalassa, ja projekti oli kuivunut kokoon.

Vielä sodan jälkeen Vivica hakeutui tekemään yhteistyötä elokuvaohjaaja Erik Blombergin kanssa ja kävi parhaillaan rahoitusneuvotteluja ranskalaisten kanssa, kun kansainvälinen hanke natsi-Saksasta sodan aikana paenneista ihmisistä raukesi Ruotsin ilmoitettua, ettei se ottaisi elokuvaa levitykseen.

Eläkepäivillä jäi Flykt mot norrin lisäksi tekemättä elokuvakäsikirjoitus, johon innoituksen Vivica oli saanut ystävänsä, näyttelijä Lilga Kovankon sukutarinasta. Se olisi kertonut, miten venäläiseen yläluokkaan kuuluva henkilö emigroituu Suomeen ja millaisissa olosuhteissa hän täällä eläisi. Vivica ei olisi ohjannut sitä itse, vaan hän ehdotti, että Åke Lindman olisi toiminut ohjaajana ja Jörn Donner tuottajana. Mutta ehdotus ei ottanut tulta.

Kun Venäjä löytyi uudelleen

Vuosina 1990–94 Vivica Bandler toimi Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana, ja sinä aikana kotoisa paikallistapahtuma kasvoi merkittäväksi kansainväliseksi festivaaliksi, jonne vieraaksi saapui maailmanluokan tähtiä. ”Minähän nyt yleensä matkustan sinne, mihin Vivica käskee”, totesi yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija Edward Albee, kun toimittajat utelivat, miten hän oli tullut lähteneeksi Suomeen.

Jostakin kertoo myös se, että Vivican jälkeen Teatterikesässä otettiin käyttöön malli, jossa pääohjelmistosta vastaa kolmihenkinen, teatterialan ammattilaisista koostuva tiimi – ”troikka” – yhdessä toiminnanjohtajan kanssa.

– Koko Vivican ura oli rakentunut sille, että hän oli luonut paljon suhteita niin kotimaisiin kuin ulkomaisiinkin tekijöihin ja osasi myös vaalia niitä. Minusta on varsin ymmärrettävää, että Vivica suostui tehtävään, Rantala sanoo.

Vivicalla oli myös hyvät suhteet Venäjälle. Toimiessaan ITI:ssä Executive Committeessa hän tutustui Valery Khasanoviin, joka toimi ITI:n Venäjän pääsihteerinä.

– He ystävystyivät, mikä edesauttoi luomaan yhteistyösuhteita itään. Venäjän löytäminen uudelleen oli Vivicalle entisenä lottana ilahduttava asia. Lapsuudessa se oli ollut hänelle itsestäänselvyys.

Rantala ja Vivica olivat molemmat saaneet kutsun presidentti Mihail Gorbatshovin järjestämään Rauhan Forumiin Moskovassa helmikuussa 1987. Paikalle saapui taide- ja tiedemaailman edustajia kaikkialta maailmasta: Norman Mailer, Gore Vidal, Yoko Ono, John Kenneth Galbraith, Bel Kaufman, Gregory Peck, Kris Kristofferson

– Se oli mahtava tilaisuus. Maailma oli silloin toisenlainen kuin nyt.

Kaksikko lähti Vivican ehdotuksesta katsomaan Pushkin ja Natalia -näytelmää, jonka oli ohjannut Kama Ginkas. Pushkinia esitti Viktor Gvozditski.

– Suoritus oli nerokas. Kun se oli nähty, Kama kutsuttiin Lilla Teaterniin ohjaamaan. Siitä taas seurasi se, että myös Gvozditski saapui Suomeen vierailemaan. Ja kun minä puolestani sain kutsun ohjata Moskovan Taiteellisen Teatterin suurelle näyttämölle Leonin Andrejevin näytelmän Se, joka saa korvapuusteja, sain päärooliin Viktor Gvozditskin, joka sen myötä juhli taiteilijajuhlaansa. Oli kyllä helkkarin hauska sekin kontakti.

Kohti tulevaisuutta

Raija-Sinikka Rantala korostaa, että Vivica oli pasifisti, jonka vakaumus pohjautui sodanaikaisiin kokemuksiin lottana.

– Se, että hänen sodanvastaisuutensa heräsi kantapään kautta eikä idealismista, on minusta ollut vakuuttavaa. Vaikka hän toisella, lääkärin lapis-liuoksella pilaamalla silmällään näki huonosti, niin toisella silmällään hän näki tarkoin sekä ihmiset ja lahjakkuudet että yhteiskunnalliset prosessit.

Vivica Bandler suhtautui esimerkiksi Euroopan unionin muodostamiseen hyvin skeptisesti.

Hän oli sitä mieltä, että EU:ssa on kyse Euroopan rikkaiden herrojen kerhosta, josta ei tule koitumaan mitään hyvää pienemmille. Hän oli tavattoman pettynyt siihen, että EU-säädökset tulivat voimaan Suomessa, mistä hänen kohdallaan seurasi pakkoluopuminen Saaren kartanosta.

Sen sijaan ITI:n, Kansainvälisen Teatteri Instituutin toiminnassa Vivica oli mielellään mukana.

– Vuonna 1948 perustettu ITI rakennettiin, koska Eurooppa oli pirstaleina ja vastakkainasettelujen kyllästämä. Haluttiin luoda organisaatio, jonka avulla kulttuurin, taiteen ja teatterin ihmiset pystyisivät keskustelemaan keskenään ja löytämään yhteisiä näkemyksiä siitä, miten edetään kohti tulevaisuutta. Vivica uskoi, että kulttuurin kautta olisi mahdollista rakentaa siltoja ja lisätä ihmisten ymmärrystä toisiaan kohtaan.

Vivican henkinen perintö

Vuonna 1991 Vivica Bandlerin perusti säätiön, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin, joka edistää näyttämötaidetta, luovaa taiteellista työtä ja teatteritutkimusta sekä tukee teatterikulttuuria ja ympäristönsuojelua.

Suurin ja tärkein toimintamuoto ovat säätiön omistamat vuokra-asunnot, joita vuokrataan alan opiskelijoille. Lisäksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myöntää apurahoja ja palkintoja teatteri- ja tanssitaiteen tekijöille ja opiskelijoille erilaisiin taide- ja kirjallisuusproduktioihin sekä ympäristönsuojelutieteiden opiskelijoille ja tutkijoille luonnon- ja ympäristönsuojelua tukeviin tutkimushankkeisiin.

Säätiön nykyisen hallituksen jäsenistä kaksi Vivica nimitti itse: puheenjohtajana toimivan Raija-Sinikka Rantalan sekä Camilla von Bonsdorffin, joka edustaa Vivican luonnonsuojeluajattelua.

– Luonnonsuojelua edistävät hankkeet ja maaseudun elävänä pitäminen olivat Vivicalle tärkeitä. Hän teki valtavan työn muun muassa Saaren kartanon ympäristön, Tammelassa sijaitsevan Saaren kansanpuiston hyväksi. Kun olemme jakaneet apurahoja, olemme pyrkineet huomioimaan myös luonnontieteitä ja -suojelua edustavat hakijat.

Rantala muistuttaa, että Vivica toimi teatterikentän harmaana eminenssinä ja auttoi monia ihmisiä, ilman että he tiesivät siitä.

Vivica oli kuulu nenästään, hänen kykynsä löytää lahjakkuuksia oli jotain fenomenaalista. Hän kävi katsomassa esityksen ja näki heti – ”Tuo!” – minkä jälkeen hän otti kontaktia ja kertoi, että oli pitänyt jutusta ja ryhtyi auttamaan asianomaista eteenpäin uralla, ilman että tämä itse useinkaan edes sai tietää asiasta. Vivican tapa toimia näin ei rajoittunut hänen oman ikäpolvensa ihmisiin, vaan se jatkui niin, että hän löysi lahjakkuuksia myös nuoremmista sukupolvista.


Teksti: Eija Mäkinen


Teaterstiftelsen Vivicas Vänner jatkaa Vivican henkistä perintöä ja jakaa maanantaina 6.11.2017 Vivican äidin Ester-Margaretin mukaan nimetyn, 20.000 euron suuruisen Ester-palkinnon teatterialan lahjakkuuksille Vivica Bandlerin 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.


 

Rakas ystävä ja tuki vaikeina aikoina

Heti haastattelun aluksi näyttelijä Anneli Sauli muistuttaa nauraen iästään: 85-vuotiaalle lienee jo sallittua, että nimet ja vuodet saattavat muistellessa mennä sekaisin. Mutta ystävyyttään Vivica Bandlerin kanssa hän ei ole unohtanut.

– Tapasin Vivican ensimmäisen kerran aviomieheni Åken [Lindman] kautta. Lilla Teatern toimi vielä silloin Helsingin Kasarmikadulla, Handelsgilletin talossa. Mutta varsinaisesti ystävyytemme alkoi Vivican nähtyä William Markuksen ohjaaman elokuvan Miriam.

Anneli Sauli Miriamin roolissa. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.

Vuonna 1957 ensi-iltansa saanut Miriam pohjautuu Walentin Chorellin samannimiseen romaaniin, joka kertoo opettajaperheen opiskelijapojan ja piikatytön välisestä rakkaussuhteesta. Anneli Saulin vastanäyttelijänä nähtiin Pentti Siimes.

– Vivica oli käynyt katsomassa elokuvan ja hän otti minuun yhteyttä ja kertoi pitäneensä roolisuorituksestani. Pidän siitä itsekin, Miriam on edelleen paras ja mieluisin elokuvaroolini.

Kesäpäivät Saaren kartanossa

Anneli Sauli kertoo tienneensä entuudestaan Vivicasta vain perusasiat; että tämä toimi Lilla Teaternin teatterinjohtajana ja oli kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin tytär.

– Persoonana Vivica oli todella kiehtova, karismaattinen – ja erittäin suvaitsevainen. Olimme Vivican kanssa hyviä ystäviä, mutta meillä ei koskaan ollut seksuaalista suhdetta, vaikka joku varmasti niin kuvittelikin. Vivica uskalsi olla kaikkien kanssa ystävä. Hänen seurassaan sain olla oma itseni.

Kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.

– Vivica väkersi jotakin syötävää, ja me puhuimme ja puhuimme. Kaikki oli yksinkertaista ja sydämellistä. Minun ei ikinä tarvinnut pelätä hänen seurassaan, kelpaanko vai en. Kävimme myös tervehtimässä hänen äitiään, Ester istui sairautensa vuoksi silloin jo pyörätuolissa.

Vivica esitteli Annelin myös isälleen.

– Kun olimme maalla, Saaren kartanossa, Erik näytti minulle tilaa, sen hevosia ja muita eläimiä. Erään kerran Saaressa vieraillessani paikalla olivat myös italialainen Dario Fo, hänen vaimonsa Franca Rame ja heidän teini-ikäinen poikansa Jacopo. Kolme päivää kului yhdessä lomaillessa, vietimme paljon aikaa rannoilla. He olivat ihastuttavia ihmisiä, Anneli Sauli kertoo.

– Kävin Vivican kanssa myös muutaman kerran Tove Janssonin saaressa Klovaharunissa, joka sijaitsee Pellingin edustalla ulkosaaristossa ja jossa Tovella ja hänen kumppanillaan Tuulikki Pietilällä oli viehättävä kesäpaikka.

Aatteelliset juuret ja keskustelut

Pyhäjoella syntynyt ja Rovaniemellä varttunut Anneli Sauli muistaa yhä sodan. Se opetti häntä tarkastelemaan maailmaa vähempiosaisten näkökulmasta.

– Rovaniemi toimi saksalaisten tukikohtana, ja siellä sijaitsivat myös suuret vankileirit. Asuimme hyvin vaatimattomassa talossa, kadunkulmauksessa, jonka ohi kuljetettiin venäläisiä vankeja. Siinä mutkassa annoin omista vähistä leipäannoksistani aina pienen paketin vangeille, myötätuntoni heitä kohtaan oli niin voimakas, Anneli Sauli muistelee.

Annelin isäpuoli, Tapio Savolainen, oli kotoisin Karjalasta, ja hänen isänsä Antti oli ollut mukana punakaartissa.

– Tapio oli kasvanut kommunistisessa kodissa, mutta sotavuosina meillä ei koskaan puhuttu politiikkaa. Olen jälkeenpäin ymmärtänyt, ettei hän halunnut panna lapsiaan alttiiksi. Hän suojeli meitä. Myöhemmin Tapio kertoi meille lapsille Suomen Demokratian Pioneereista, joiden toimintaan saimme osallistua, jos halusimme. Omaksuin jo varhain kodissani vallinneen arvomaailman.

– Meillä oli Vivican kanssa aika samanlaisia käsityksiä politiikasta, mutta en voi varmuudella sanoa, mikä oli hänen aatteellinen vakaumuksensa. Minähän olen kommunisti vielä tänäkin päivänä. Ihmiset, joilla on suuria ristiriitoja ideologisessa ajattelussaan, eivät välttämättä viihdy toistensa seurassa, mutta me tulimme Vivican kanssa hyvin toimeen. Minusta hän kallistui vasemmalle.

Suoraa puhetta ja hiljaista kiroilua

Anneli Sauli on tehnyt pitkän uran niin elokuvissa kuin teatterissakin, mutta hän ei koskaan ollut Vivica Bandlerin ohjattavana.

– Kävin kyllä katsomassa teatteriharjoituksia, kun Vivica ohjasi Tukholmassa. Yksi niistä oli neljän tunnin juttu, mikä tuntui minusta pitkältä, ja sanoinkin sen hänelle. Vivica lyhensi esitystä tunnilla. En uskalla sanoa, että se johtui kommentistani, mutta ehkä hän alkoi mielipiteeni vuoksi tarkkailla esitystä siitä näkökulmasta.

– Seurasin harjoituksia aina suurella kiinnostuksella. Vivica oli keskusteleva ohjaaja, hän ei ikinä huutanut eikä piiskannut. Hänen rauhallisuutensa teki minuun suuren vaikutuksen, kiihtyessäänkin hän oli rauhallinen, korkeintaan kiroili hiljaisella äänellä: perkele, perkele! Minusta oli ihmeellistä, miten hän kykeni aina säilyttämään malttinsa, vaikka sisällä selvästi kuohui.

Vuonna 1964 Anneli Sauli vieraili Lilla Teaternissa Esko Elstelän ohjaamassa näytelmässä Pikku veli ja pikku sisar, jonka oli kirjoittanut Satu Waltari. Anneli näytteli pikku sisarta, näytelmän hyvää henkeä. Pikkuveljen roolissa oli Pentti ”Bona” Kotkaniemi.

– Viihdyin hyvin Vivican johtamassa teatterissa, jossa silloin olivat mukana myös Ritva Arvelo, Iris-Lilja Lassila ja Jaakko Pakkasvirta, tuleva mieheni. Häneen tutustuin nimenomaan Lillanissa.

Maailma erottaa, ystävyys ei unohdu

Tuula-Liina Variksen kirjoittamassa elämäkerrassa Elämäni on minun (WSOY, 1993) Anneli Sauli muistelee Vivican olemusta ja huumorintajua: ”Hienoa hänessä on se, että kaikesta älykkyydestä huolimatta hänessä on jokin jännä koruttomuus; hänessä karuus ja herkkyys ovat hyvin erikoislaatuisessa balanssissa. Hän on erittäin huumorintajuinen, ja hänen huumorinsa on niin monikerroksista ja hauskaa.”

Anneli Sauli. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.

Vivican ystävyys näkyi myös konkreettisina tekoina. Hän esimerkiksi auttoi Annelia saamaan vuonna 1970 roolin ruotsalaisen Johan Bergenstråhlen ohjaamasta elokuvasta Baltutlämningen.

Miehet ilman isänmaata perustuu Per Olof Enquistin romaaniin ja se kertoo Baltian pakolaisista, jotka Ruotsi luovutti Neuvostoliittoon vuonna 1946. Näyttelin latvialaista naista, jolle oli myönnetty lupa tavata vankileirillä oleva miehensä. Kohtaus ei ollut suuri, mutta se oli tunteikas ja vaikuttava.

Seuraavana vuonna Anneli Sauli muutti Joensuuhun.

– Olin ollut työttömänä, tehnyt vain joitakin juttuja televisiolle. Siihen aikaan siirtyminen elokuvan puolelta teatteriin ei ollut helppoa, toisin päin kyllä sopi toimia. Tarvitsin töitä, ja siksi soitin Jouko Turkalle, jonka kanssa olimme sattumalta tavanneet hieman aiemmin ratikkapysäkillä. ”Miksi sinä suuri filmitähti tänne Joensuuhun tulisit?” Jokke kysyi. Koska minulla on lapsi, tarvitsen töitä ja haluan kiinnityksen teatteriin, vastasin.

– Olin työskennellyt Saksassa asuessani paitsi elokuvissa ja televisiossa, myös teatterissa, muun muassa Schaubühne Tournéetheaterin kiertueproduktiossa Hiiriä ja ihmisiä ja Komödie-teatterissa Berliinissä Kahdeksan naista -näytelmässä. Ja niin kävi, että Turkka pestasi minut Joensuun kaupunginteatteriin. Siellä vierähtikin sitten seuraavat 25 vuotta.

Anneli Sauli sanoo kaivanneensa Vivicaa, mutten Helsinkiin hän ei ikävöinyt. Yhteys naisten välillä ei kuitenkaan katkennut kokonaan. Olihan puhelin keksitty.

– Olen elämäni aikana kohdannut monenlaisia ennakko- ja epäluuloja. Siksikin ystävyys Vivican kanssa oli ihanaa. En muista, milloin tapasimme viimeisen kerran, mutta Vivica ei ollut silloin vielä sairastunut. Hän oli tukenani vaikeina aikoina, enkä koskaan unohda sitä.

Teksti: Eija Mäkinen

Anneli Sauli muistelee Vivica Bandleria myös elämäkerrassaan, Tuula-Liina Variksen teoksessa Elämäni on minun (WSOY, 1993).

Tsekkaa näyttely Teatterikesässä!

Hei sinä! Juuri sinä, joka pyörit just nyt Tampereella joko teatterin tai Robbien lähellä. 🎶🎶🎶🎭🎭🎭🎶🎶🎶

Tsekkaa Viva Vivica! -satavuotisjuhlanäyttely, joka on esillä 13.8. asti Tampereen Teatterin yleisötiloissa. Löydät Tampereen Teatterin kaupungin sydämestä, torin laidalta. Näyttely palaa Teatterikesän jälkeen Loviisaan, jossa se on esillä Almintalossa syyskuun loppuun saakka.

Villa Frenckell on muistin paikka

”Eikös Erikin pitänyt olla rikas?”

Vanha täti katselee ymmyrkäisin silmin veljenpoikansa Erik von Frenckellin asuinympäristöä, ränsistynyttä kalastajakylää pahamaineisessa Ullanlinnassa prostituoitujen ja Emma Mäkisen perustaman langenneiden naisten turvakodin läheisyydessä.

– Sukulaistäti on syystä ollut kauhuissaan, sillä 1900-luvun alussa kyse oli hyvin keskeneräisestä alueesta, sanoo filosofian tohtori, historioitsija Rose-Marie Peake, joka on kirjoittanut Huvilakadun eteläpäässä sijaitsevasta Villa Frenckellistä historiikin.

Historioitsija Rose-Marie Peake tunnustaa olevansa Vivica-fani. Villa Frenckellin jälkeen hän on syventynyt uuden ajan alun historiaan. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ranskalaisen nunnan Louise de Marillacin mystiikkaa ja toimintaa 1600-luvulla. Kuva © Minna-Maaria Åberg.

Diplomi-insinööriksi valmistunut ja tehtaanjohtajana toiminut Erik von Frenckell oli nähnyt, että alueesta kehittyisi jotakin hienoa. Ostopäätöstä lienee siivittänyt puutarhakaupunki-ideologia, joka oli ollut käynnissä kaikkialla Euroopan suurissa kaupungeissa ja saapui Suomeen pienellä viipeellä.

Isän kanssa jugendmaailmassa

Mutta hypätäänpä hetkeksi runsas sata vuotta eteenpäin, vuoteen 2009. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe sinkauttaa sähköpostiviestin ja ilmoittaa Peakelle, että tuoreen maisterin on aika saada kätensä multaan.

– Cargotec Oyj:n hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Ilkka Herlin oli ottanut yhteyttä graduohjaajaani Kolbeen ja kertonut, että yrityksen edustustalo tarvitsisi historiikin. Kolbe antoi toimeksiannon kirjasta minulle. Se on ollut yksi elämäni hienoimmista päivistä.

Helsingissä syntyneellä ja kasvaneella Peakella ei ole Huvilakatuun henkilökohtaista sidettä, mutta Eiran seutu on tullut hänelle tutuksi jo varhain.

– Isäni, joka on kotoisin Australian Melbournesta, on innokas historian harrastaja ja rakastaa jugendtaloja. Olen lapsesta asti kävellyt hänen kanssaan Helsingin katuja ja kävimme usein ihailemassa Eiran vanhoja, kauniita rakennuksia.

Intohimoprojekti vei mukanaan

Uuden vuosituhannen myötä aina vuoteen 2010 asti Suomessa ilmestyi lukuisia talohistoriikkeja, sillä monet maamme rakennuksista viettivät satavuotisjuhlia.

Rose-Marie Peaken kirjoittama Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet (2012) poikkeaa muista historiikeista siksi, että kyseessä on yhden perheen talo.

– Rakennuksessa on asunut valtaosan ajasta von Frenckellin perhe, jolla on valtavan laaja ja kiehtova yksityisarkisto ja jota olen saanut hyödyntää kirjan tekemisessä. En ole törmännyt muihin vastaavanlaisiin historiikkeihin.

Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet kertoo Vivica Bandlerin kotitalona tunnetun rakennuksen historiasta, elämästä ja muutoksista. Kirja sisältää paljon arkistokuvitusta ja valokuvaaja Juha Nenosen nykyvalokuvia.

Kun Peake puhuu kirjasta, sen syntyvaiheista ja edistymisestä, löydöistä ja salaisuuksista, sanoista kuultaa erityinen hehku. Hän kuvailee Villa Frenckellin historiikin tekemistä intohimoprojektiksi, jonka äärellä olisi voinut helposti viettää viisi vuotta.

Kiinnostavaa on, ettei Peake ollut aiemmin kuullut von Frenckelleistä. Hän korostaakin tutkijamaista suhtautumistaan aiheeseen.

Yksityisarkistojen ja historiallisten lähteiden ohella Peake haastatteli Vivica Bandlerin sukulaisia ja ystäviä, mm. näyttelijä Birgitta Ulfssonia ja taloudenhoitaja Kirsti Poikolaista, useita kertoja.

– Birgitta Ulfsson olisi halunnut, että talosta olisi tehty psykologinen romaani. Hän sanoi monta kertaa, miten kirjoittajaksi olisi pitänyt saada Thomas Mann!

Jyhkeä turvasatama ja kotipesä

Arkkitehti Onni Törnqvistin piirtämä ja vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi edustaa jugendia tai art nouveau´ta, kuten suuntaus myös tunnetaan, mutta rakennuksessa on viitteitä keskiaikaiseen linnaan, mikä Peaken mukaan kielii kansallisromantiikan vaikutuksesta.

– Huvilakatu yhdessä on jykevyyttä, ja sitä ympäröi kiviaita. Osan ikkunoista voi nähdä ampuma-aukkoina. Siinä on tiettyä symboliikkaa: Tämä on perheemme turvasatama ja kotipesä. Tänne ei mikään paha pääse.

Vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi on arkkitehti Onni Törnnqvistin (1864–1946) suunnittelema kokonaistaideteos. Rakennus sijaitsee Eiran kaupunginosassa Helsingissä. Kuva © Ida Henrikson.

Rakennuksen julkisivussa on reliefejä ja ornamentiikkaa, jotka modernistinen arkkitehtuuri näkee usein krumeluurina ja epäfunktionaalisina.

– Vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria leimasi vahva ajatus siitä, että rakennus on kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat myös sisäosia eli kiinteitä kalusteita, Peake sanoo.

– Merikadun ulokkeisiin on veistetty hevosenkenkiä, eräänlaisia onnen amuletteja, joilla on ehkä haluttu turvata onnellinen elämä. Talon koristeina on käytetty myös spiraaleja, jotka ovat ikuisen elämänkierron symboli. Sen sijaan kansallisromantiikalle tyypillisiä eläin- tai kasviaiheita, kuten karhua, pöllöä, saniaista tai ohdakkeita, rakennuksesta ei löydy.

Eurooppalaiset ideavirtaukset

Rose-Marie Peake painottaa, että kontekstualisointi on hänelle historioitsijana a ja o.

– Se on tapani nähdä ihmisen elämä ja maailma, nykypäiväkin. Minusta Villa Frenckelliä ei voi ymmärtää, ilman että tarkastelee kaupungistumisen vaihetta ja ideologiaa, johon talon rakentaminen asettuu.

Hän muistuttaa, että Helsingissä vaikuttivat eurooppalaiset ideavirtaukset, joita yhteiskunnalliset murrokset vauhdittivat.

– Maatalouden tehostuminen käynnistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja teollistuminen nopeutui, mikä synnytti kaupunkeihin painetta. Helsingissä oli valtava asuntopula ja sosiaalisia ongelmia, mutta vasta vuoden 1905 suurlakko herätti teollistumisesta vaurastuneen keskiluokan pohtimaan myös työväenluokan tarpeita.

Kaupunkia lähdettiin kehittämään systemaattisesti, ja huvilakaupunki-ideologia laajoine piha-alueineen nivoutui siihen.

– Hyvinvointivaltion näkökulmasta se oli aika merkillinen hanke. Silloin uskottiin, että sosiaalinen segregaatio eli väestönosien eriyttäminen toisistaan olisi hyvä asia.

Asuntoja duunareille ja hyväosaisille

Helsingissä oli 1900-luvun alussa käynnissä kaksi isoa rakennusprojektia. Toinen oli Pitkänsillan pohjoispuolella Kalliossa, jonne rakennettiin työläisille puutaloja ja muutama kivitalo. Eteläisissä osissa, kaukana duunareista, melusta ja kaupungin saasteista, nousi hyväosaisille upeita art nouveau -taloja tai jugendtaloja.

Jälkimmäinen perustui Helsingin kaupunginvaltuuston vuonna 1896 tekemään ehdotukseen huvila-aluevyöhykkeestä, joka alkaisi itäisestä Kaivopuistosta ja yltäisi aina Eiraan saakka.

– Olennaista oli, että alueelle pääsivät vain valitut. Siellä kunnon väki – termiä käytettiin sen ajan pöytäkirjoissa – eläisi rauhassa ja vaalisi perheonneaan. Perhe nähtiin tuolloin yhtenä kansakunnan tärkeänä osana, josta koko kansan hyvinvointi syntyy.

Kaupunkilaisten ilmansaastumista koskevia asenteita tutkinut Marja Kruut kirjoittaa Nokea ja Pilvenhattaroita -kirjassa (Helsingin kaupunginmuseo, 1999), miten savukaasut, hajut ja katupöly pilasivat Helsingin ilmaa 1900-luvun vaihteessa. Tehtaiden savupiiput sylkivät mustaa, nokista savua ja ulkokäymälöiden haju levisi kaduille.

Kuten Peake huomauttaa, huvilakaupunki-ideologiassa ei ollut kyse pelkästään yhteiskuntaluokkaan liittyvistä eroista vaan myös terveysajattelusta.

– Lääketieteen merkitys kasvoi 1800-luvun loppupuolella, ja myös Suomessa alettiin puhua hygieniasta. Ne, joilla oli mahdollisuus, pyrkivät muuttamaan kauemmas keskustasta.

Vehreyttä, aurinkoa, raikasta ilmaa!

Terveysajattelu näkyy Huvilakatu yhden arkkitehtuurissa, niin julkisivussa kuin sisätiloissakin: Talo seisoo omalla tontillaan. Muurit eivät ole liian korkeat, jotta auringonvalon on mahdollista paistaa pihaan ja taloon sisälle.

Myös parvekkeilla oli alun perin pragmaattinen funktio. Niissä oli hyvä tuulettaa petivaatteet.

Huvila-alueajattelun ydinajatuksena oli yhdistää urbaanin elämän ja maaseudun parhaat puolet, mutta Eiran osalta suunnitelmia jouduttiin typistämään viime metreillä. Syynä oli realismi.

– Kaupungin päättäjät ymmärsivät, ettei Suomessa ole niin paljon perheitä, jotka olisivat yksin voineet ylläpitää satojen neliöiden palatsia. Huvila-asutus ei myöskään olisi ratkaissut ajan pahinta ongelmaa eli asuntopulaa.

Yksi Helsingin historian merkittävistä hahmoista, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Leo Mechelin sai läpi ehdotuksen, että Huvilakatu kaavoitettiin. Vain yksi talo eli Huvilakatu yksi ehdittiin toteuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan eli yhden perheen asuintaloksi, mutta muista taloista tehtiin monen perheen jugendkerrostaloja.

Villa Frenckell herää henkiin

Huvilakatu yhden rakennuttaja, vakuutusjohtaja Edvin Kaslin ehti asua talossa perheineen vain kaksi vuotta. Sen jälkeen asukkaat – omistajat, palvelijat ja vuokralaiset – vaihtuivat tiuhassa tahdissa, kunnes vuonna 1909 Erik von Frenckell osti rakennuksen. Vivica oli tuolloin kaksivuotias.

Von Frenckellien aikana talo heräsi henkiin. Silloin talo oli siinä ideologisessa käytössä, johon se oli alun perin tarkoitettu: porvariston loistoa prameimmillaan.

– Erik ja vaimonsa Ester-Margaret hyödynsivät talon tilat ja neliöt tehokkaasti. Keskikerros toimi edustustiloina, ylhäällä sijaitsivat intiimit tilat ja alimmassa kerroksessa ahersi palvelusväki. Edvin Kaslin ei samanlaiseen lifestyleen yltänyt, hän ei oikein pystynyt täyttämään seinien sisäpuolta, Peake sanoo.

Hänen mukaansa Villa Frenckell on kurkistusaukko sellaiseen sosiaalihistorialliseen maailmaan, joka on Suomessa jo mennyttä ja jota ei välttämättä edes haluta muistaa – meillä kun ei mielellään puhuta luokkayhteiskunnasta.

Kosmopoliitteja ja bilehileitä

Kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917, monet ikkunat Eurooppaan alkoivat sulkeutua ja ahdasmielisempi patriotismi vallata alaa, mikä näkyy yhä esimerkiksi tavassa juhlia Suomen satavuotista taivalta.

– Kun puhutaan suomalaisuudesta, mielikuva on pitkälti agraarinen – on suo, kuokka ja Jussi – mutta se ei todellakaan ole koko totuus. Helsinki oli Venäjän vallan alla hyvin kosmopoliittinen kaupunki, ja muun muassa Ranskan vaikutus Venäjällä oli suuri, mikä heijastui myös Suomeen. Olemme hyvin eurooppalaisia. Tämä on klingeläinen ajatus, mutta jaan sen vilpittömästi.

Nationalistinen henki ei saanut yläluokkaa täysin unohtamaan eurooppalaista perintöään. Päinvastoin, sivistyneistö alkoi pitää salonkeja. Esimerkiksi Kulosaaressa toimi Mascha von Heirothin salonki, jossa kohtasivat niin suomalaisen kulttuuri- ja akateemisen elämän vaikuttajat kuin ulkomaiset diplomaatitkin.

– Myös bilekulttuuri kukoisti 1920-luvulla, ja Erik von Frenckell oli tunnettu bilehahmo, joka järjesti kodissaan juhlia kieltolaista huolimatta. Samalla von Frenckellit vakiinnuttivat asemansa yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista perheistä.

Kultaisen häkin edut ja haitat

Sukupuoli- ja sosiaalihistorioitsijaksi itseään luonnehtiva Rose-Marie Peake tarkastelee kirjassaan Villa Frenckelliä ja sen asukkaita suhteessa porvarilliseen luokkakulttuuriin. Hän muistuttaa, että menneisyydessä vallinneet näkemykset poikkesivat nykyisistä. Myös käsitys avioliitosta ja siihen liittyvät odotukset olivat erilaisia.

– Olen yrittänyt tasapainoilla sen asian kanssa, ettei historiikista tulisi skandaalikirja, ja yrittänyt ymmärtää, mitä avioliitto tarkoitti sen ikäpolven ihmisille, hän sanoo.

– Vivica Bandler kritisoi vanhempiensa avioliittoa, koska hän oli paitsi hyvin sensitiivinen myös sellainen ihminen, joka pystyi ajattelemaan niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Hän oli kuitenkin liian mustavalkoinen nähdäkseen, mitä Ester-Margaret sai liitosta: sosiaalisen ja vaikutusvaltaisen aviomiehen, seurapiirin ja kaiken siihen liittyvän toiminnan.

Muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon Vivica kutsuu kotiaan kultaiseksi häkiksi, mutta hän myös hyötyi taustastaan, Peake muistuttaa.

Sivistyneistön vuosisatainen perinne jatkui von Frenckellien perheessä eli lapset, Vivica ja hänen pikkusisarensa Erica, saivat erinomaisen ja monipuolisen kasvatuksen. Yhteiskunnan yläluokkaan kuuluminen mahdollisti Vivicalle laajan kielitaidon, ja hän matkusteli jo varhain ulkomailla, mikä avasi uusia näkymiä. Kasvatuksensa ja sosiaalisen lahjakkuutensa ansiosta hän pystyi liikkumaan suvereenisti erilaisissa piireissä ja luomaan omana aikanaan suhteita ulkomaisiin teatterintekijöihin.

– Voidaan oikeutetusti kysyä, millainen Vivican panos suomalaiseen teatteriin olisi ollut ilman tätä kultaista häkkiä.

Samat tarinat toistuvat

Ryhtyessään perkaamaan Huvilakatu yhden taustoja Peake sanoo huomanneensa jo varhain, miten von Frenckelleistä ja erityisesti Vivicasta on tietoisesti rakennettu suurmies- ja suurnaishistoriaa.

– Vivicaa ja von Frenckelleitä ei ole tutkittu akateemisesti, vaan tekstit ja opinnäytteet ovat joko lähipiirin tekemiä tai tekijät ovat työskennelleet Vivican kanssa erilaisissa yhteyksissä. Kun luin Vivican, hänen läheistensä ja ystävien muistelmia, huomasin, että monista asioista, kuten Huvilakadun legendaarisesta keittiöstä, kerrotaan lähes samoilla sanavalinnoilla. Meissä tutkijoissa ja muissa ulkokehällä liikkuvissa se herättää kysymyksiä.

Peake huomauttaa, ettei yläluokan elämäntapa olisi ollut mahdollista ilman piikoja, keittäjiä, sisäköitä, kotiapulaisia, guvernantteja ja talonmiehiä. Hän kertookin aloittaneensa Villa Frenckellin arkielämän esittelyn tarkoituksellisesti palvelusväestä.

– Palvelijoiden rooli arjen onnistumisessa on ollut tärkeä, ja valtaosa heistä oli naisia. Talossa vallitsi jäätävä segregaatio. Palvelijoiden ei sopinut näkyä, ja siksi he asuivat ja toimivat eri tiloissa kuin perheenjäsenet. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.

Ystävyyttä yli säätyrajojen

Toisaalta vanhassa maailmassa palvelijoita myös arvostettiin. Esimerkiksi von Frenckellien tavassa kohdella työntekijöitään oli sellaista inhimillisyyttä ja lämpöä, jota ei nykypäivän työelämässä ole. Ester-Margaret kirjoittaa muistelmissaan miehensä kanssa vuonna 1925 tekemästään Euroopan-matkasta, jonne mukaan lähti myös paras ystävä ja autonkuljettaja Georg Helenius, lempinimeltään Pikku.

– Kun ihmiset asuvat ja työskentelevät samassa talossa, on inhimillistä, että ystävystytään – säätyeroista huolimatta. Helenius toimi von Frenckellien autonkuljettajana 74-vuotiaaksi asti. Se kertoo aidosta lojaalisuudesta, joka ei perustu pelkoon vaan molemminpuoliseen luottamukseen ja sovittuihin sääntöihin.

Rose-Marie Peake kertoo keskustelleensa opiskeluvuosinaan Laura Kolben ja Matti Klingen kanssa paljon siitä, miten vanha maailma, tapakoodisto ja käytöstavat ovat kadonneet.

– Vanhan maailman joustamattomilta tuntuvat käytöstavat mahdollistivat ihmiselle enemmän yksityisyyttä ja suojaa kuin nykyinen angloamerikkalainen, varsin rempseä olemisen tapa, jossa ihminen on koko ajan aika paljas. Säännöt ja tapakoodisto myös vähensivät epävarmuutta, koska niiden avulla jokainen tiesi, miten asiat etenevät.

Maailma muuttuu, talo hiljenee

Villa Frenckellin vilkas seuraelämä alkoi sammua, kun yhteiskunnalliset murrokset ravistelivat koko Eurooppaa 1960- ja 70-luvulla. Kotiapulaisjärjestelmä oli romuttunut jo 50-luvulle tultaessa, kun suomalainen yhteiskunta modernisoitui, työlainsäädäntö uudistui ja tuloerot pienenivät.

– Ne eivät kuitenkaan olleet syynä Villa Frenckellin hiljaiseloon, vaan syy oli luonnollinen: Ester-Margaret oli sairastuttuaan joutunut pyörätuoliin eikä vuonna 1887 syntynyt Erik jaksanut enää käydä edustustilaisuuksissa entiseen tapaansa. Vivica työskenteli useita vuosia teatterinjohtajana Norjassa ja Ruotsissa, ja hänen sisarensa Erica oli muuttanut Roomaan.

Yrityssektori pelastaa idyllin

Suurin muutos Villa Frenckellin historiassa ajoittuu vuoteen 1983, jolloin Partek Oy osti ison osan rakennuksesta, ja se muutettiin osakeyhtiöksi. Kyse oli 1970-luvun lopulla alkaneesta trendistä, jossa yritykset ostivat huomattavan määrän Helsingin kantakaupungin asuntoja ja muuttivat ne toimistotiloiksi.

Peake myöntää humanistina olleensa aluksi järkyttynyt tarinan saamasta kaupallisesta käänteestä, mutta asiaan perehdyttyään hän tuli toisiin aatoksiin.

– Rakennus oli päässyt järkyttävän huonoon kuntoon. Ennen yritysostoa sitä oli kunnostettu edellisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Tosiasia on, että mittavat remontit tehneet Partek Oy, Kone Oy ja talon nykyinen omistaja Cargotec Oy ovat tehneet kulttuurihistoriallisen teon ja pelastaneet Huvilakatu yhden.

– Se valaisee samalla kaltaiselleni keskiluokkaan kuuluvalle ihmiselle, miten valtava rasite Villa Frenckellin kaltaiset rakennukset ovat olleet omistajilleen. Von Frenckellit omistivat myös Saaren kartanon ja talon Pernajassa, jotka nielivät varoja. Helsingissä säästettiin niin, ettei taloa korjattu.

Tutkija menettää sydämensä

Rose-Marie Peake kertoo saaneensa monia yhteydenottoja sekä Helsingin historiaa harrastavilta ihmisiltä että henkilöiltä, joiden sukulainen on joka asunut vuokralaisena Huvilakatu yhdessä tai työskennellyt palvelijana von Frenckellin perheessä.

– Olen saanut kuulla uskomattoman hienoja tarinoita ja muistoja. Minulta on myös tiedusteltu, mistä historiikin voisi hankkia itselleen. Valitettavasti Cargotec Oy:n kustantama kirja ei ole myynnissä, vaan yritys jakaa sitä yhteistyökumppaneilleen.

Kirjaan on kuitenkin mahdollista tutustua Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjastossa Pasilassa ja Rikhardinkadun kirjastossa. Suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset versiot ovat luettavissa myös Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston pääkirjastossa Kaisassa.

Peake tunnustaa ihastuneensa kirjaprojektin myötä Villa Frenckelliin täysin.

– Se on vienyt sydämeni. Minusta on tullut myös Vivica-fani! Haluaisin vielä joskus tutkia, miksi Vivica Bandlerista on tehty myytti. Mitä sen takana piilee?

Teksti: Eija Mäkinen


Kallion sydämestä löytyi turvapaikka

Helsingin Suonionkadulla sijaitseva asunto on näyttelijäopiskelijan näkökulmasta paraatipaikalla. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu on parin korttelin päässä, Helsingin kaupunginteatteri kadun toisella puolella. Puhumattakaan kahdeksannesta kerroksesta avautuvasta näköalasta.

Sonja Salminen jatkaa plussien luettelemista: Kallion kirjasto, Hakaniemen tori, Töölönlahti. Ja tietenkin se, että Kreeta-sisko asuu perheineen nurkan takana.

– Se on ihan parasta, koska sinne voin piipahtaa hetkeksi eikä tarvitse matkustaa pitkää matkaa. Kun näyttelin parina kesänä Suomenlinnan kesäteatterissa, pyöräilin Kauppatorille, josta jatkoin lautalla perille. Oli ihanaa, kun työmatka oli niin lyhyt.

Sonja Salminen valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta kesäkuun alussa. Kuva © Aino Seppo.

Salminen muutti Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asuntoon elokuussa 2015.

– Asuin sitä ennen kimppakämpässä, ja se toimi ihan hyvin, mutta jouduin isoon leikkaukseen ja aloin toipilaana kaivata omaa rauhaa. Tuntui ihanalta olla täällä, yksin! Kukaan ei ollut suihkussa juuri silloin, kun halusin mennä. Tai jos olin ollut sosiaalinen koko päivän, sain olla illan hiljaa ja kelata ajatuksiani.

Hän luonnehtii yksin asumistaan isoksi ja merkittäväksi asiaksi.

– Tuntuu hassulta sanoa näin 25-vuotiaana, varsinkin kun olen jo aiemmin asunut omillani, mutta nyt siihen liittyi tietty itsenäistyminen ja vastuu huolehtia kaikesta yksin.

Se on tarkoittanut myös uusien tapojen omaksumista, sillä 25,5 neliön yksiö sotkeentuu helposti.

– Minulla oli ennen tapanani levitellä tavaroita ympäriinsä, kunnes tein kerralla kunnon suursiivouksen. Pienessä asunnossa olen joutunut opettelemaan korjaamaan tavarat paikoilleen ja tiskaamaan astiat heti, etteivät ne jää näkyviin ja vie tilaa. Silti asunto ei ole koskaan tuntunut ahtaalta – paitsi kerran, kun kuvasimme kolmen ihmisen voimin kamerakurssiin kuuluvaa demoa. Silloin oli koko ajan joku edessä tai toisen tiellä.

Tie Teak-Kookokseen vei Lahden kautta

Näyttelijän ammattiin hakeutuminen ei ollut Salmiselle itsestäänselvää. Opiskellessaan Kallion lukiossa hän koki näyttämöilmaisun opiskelun ahdistavina, koska tunneilla piti avautua ja vapautua.

– Olin suorittaja ja vielä silloin aika lukossa. Silti otin aina lisää näyttämöilmaisun tunteja.

Lukion jälkeen hän piti välivuoden ja työskenteli muun muassa au pairina New Yorkissa. Hän myös harkitsi kirjallisuuden opintoja yliopistossa. Halu näyttämölle kuitenkin kyti kaiken aikaa, ja koska ovet Teatterikorkeakouluun eivät auenneet, Sonja Salminen suunnisti Lahden kansanopistoon teatterilinjalle.

– Nautin opiskelusta ihan hirveästi, ja ensimmäisen vuoden jälkeen olin sitä mieltä, että haluan jatkaa toisella vuosikurssilla. Ehdottomasti!

Hän kuitenkin päätti hakea Teatterikorkeakouluun, ja nyt tie Teak-Kookokseen aukeni!

– Ehkä se, että katseeni oli suuntautunut Lahteen, vaikutti tekemiseeni. En ruvennut puskemaan pääsykokeissa. Myös se, että olin tehnyt teatteria vuoden jokaisena päivänä, auttoi. Olin valmiiksi lämmin.

Sisään pääseminen oli kova juttu. Tietenkin! Mutta ensimmäisestä vuodesta muodostui hankala.

– Alussa kaikki keskittyvät vain omaan tekemiseensä ja näkevät vain oman napansa. Minäkin. Eka vuosi on vaikea myös siksi, että sitä tuntee olevansa huono ja silti yrittää samanaikaisesti todistaa, ettei ole virhevalinta. Että osaa, ihan varmasti osaa. Eikä tietenkään osaa. Se on omituinen yhtälö.

Toinen vuosi tarjosi täysin toisenlaisen tarinan.

– Rakastin kakkosvuotta, koska se on sillisalaatti. Jokainen puolitoistatuntinen käsitteli eri aihetta, ja se oli minusta ihanaa! Nautin siitä, että tekemistä oli ihan hirveästi, ja seuraavaksi päiväksi piti taas opetella 14 uutta asiaa. Tuntuu, että sain siitä valtavasti energiaa.

400 kilometriä väärään suuntaan – ja takaisin

Sonja Salminen korostaa, miten vapauttavaa on opiskella koulussa, jossa on lupa kokeilla ja epäonnistua täysin.

– Tietenkin tarkoituksena on oppia toimimaan kuten työelämässä toimitaan, mutta koulussa opiskelija on vastuussa vain työryhmälleen. Teatterikorkeakoulussa esityksen ensi-iltaa voi siirtää kuukaudella tai perua sen kokonaan, jos siltä tuntuu. Sillä, että on aikaa mennä 400 kilometriä väärään suuntaan ja tulla pikkuhiljaa takaisin, on oma arvonsa. Koulussa vasta opetellaan asioita, eikä silloin tarvitse kantaa vastuuta siitä, mitä yleisö haluaa.

Salminen kertoo oppineensa kolmannen opiskeluvuoden aikana nauttimaan häpeästä, joka syntyy, kun näyttelijä pääsee lähelle jotakin sellaista asiaa, jota hän ei haluaisi näyttää.

– Sellaiselle ihmiselle kuin minä, joka aloitin kouluni hartiat ylhäällä ja jännittyneenä, suojamuurin rapiseminen oli iso asia. Se, etten pystynyt heittäytymään, saattoi johtua osin ujoudesta. Olen aina ollut kohtelias, kiltti ja diplomaattinen.

– Toki näyttelijä voi olla sellainen ja silti käyttäytyä lavalla kuin hullu, mutta tuntui, kuin kiltteys olisi imeytynyt persoonaani niin lujasti, että olin sitä myös näyttämöllä. Se alkoi lopulta ärsyttää minua. Siksi oli ihana tajuta, että aina kun minua alkoi vähän punastuttaa ja hävettää, olinkin asian ytimessä, ja siellä oli kiva olla!

Väsymys avasi tietä hyvälle röyhkeydelle

Tänä keväänä teatteritaiteen maisteriksi valmistuneen Sonja Salmisen kirjallinen opinnäytetyö, Väsynyt näyttelijä, luotaa uupumuksen merkitystä ja vaikutuksia näyttelijäntyöhön.

– Taustalla on oma kokemukseni. Kun minulle tehtiin iso leikkaus joulukuussa 2014, olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Olen senkin jälkeen kokenut ajoittain uupumusta, mutta huomasin, että se vaikutti näyttelijäntyöhöni positiivisesti.

– Olen aina pyrkinyt ajattelemaan ensin tarkoin, ennen kuin teen. Henkinen väsymys aiheutti sen, etten jaksanut analysoida saati suorittaa liikaa. Se avasi yllättäen hyvän röyhkeyden näyttämöllä. Jouko Turkka tähtäsi aikanaan samaan lopputulokseen, mutta hän toteutti sen fyysisen rasituksen kautta.

Taiteellisen työnsä Salminen teki kansainvälisen Lavat auki! -hankkeen esityksessä Kärpäset ja herrat, jonka ohjasi virolainen Juhán Ulfsak. Harjoitukset aloitettiin Tallinnassa, jonka jälkeen ne jatkuivat Teakissa. Ensi-illan jälkeen esitys kiersi neljässä maakuntateatterissa: Kuopiossa, Kotkassa, Turussa ja Kemissä.

– Se oli ensemble-vetoinen juttu, joka pohjautui löyhästi William Goldingin klassikkoromaaniin Kärpästen herra. Minusta oli hauskaa, etten tehnyt perinteistä monologiesitystä, vaan loimme esityksen yhdessä. Myös se, että vierailimme maakunnissa ja tutustuimme muiden teattereiden työntekijöihin, oli tällaiselle Helsingissä kasvaneelle aika eksoottista.

Teatteria hoitolaitoksiin ja vankiloihin

Kun Sonja Salminen opiskeli ensimmäisellä vuosikurssilla, näyttelijä ja Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen piti teatterikorkeakoulussa yleisökontaktia käsittelevän kurssin. Kyse oli siitä, miten näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön.

– Kävin katsomassa kurssilla syntyneet esitykset ja odotin koko ajan, pääsisinkö itse samanlaiselle kurssille, Sonja Salminen kertoo.

Neljännellä vuosikurssilla tärppäsi. Yhdessä dramaturgiopiskelija Aino Pennasen ja teatteripedagogiikan opiskelija Marjut Mariston kanssa Salminen piti syksyllä 2015 Helsingin vankilan Sörkka-yhteisössä teatterityöpajan, jonka tuloksena syntyi stigmatisoitumisesta kertova esitys Potilas. Ensi-ilta oli vankilassa, jonka jälkeen Potilasta esitettiin teatterikorkeakoulun tiloissa.

– Kävimme esiintymässä myös muissa hoitolaitoksissa, kuten korvaushoitokeskuksessa ja kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Aina joku totesi: ”Minulle on tapahtunut just noin.” Tajusin, että juuri näin pitäisi toimia – viedä teatteria sinne, missä sitä ei ole; ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet teatteria tai eivät jostain syystä pääse sitä katsomaan.

Salminen sanoo, että oli iso kokemus tajuta, miten samanlaisia me ihmiset olemme.

– Olen tietenkin tiennyt sen aina, mutta sen tajuaminen niissä tilanteissa… Että kaikki on loppujen lopuksi kiinni pienestä hetkestä. Että minä olen tehnyt tällaisen ratkaisun, tuo toinen jonkin toisen. Mutta se olisi voinut mennä myös toisinpäin.

– Teatterilla voi olla yhteiskunnallisesti suuri merkitys. En tarkoita, että näyttelijän pitäisi paasata tai tehdä jokin poliittinen näytelmä. Riittää, jos onnistut sytyttämään ihmisessä jotakin, esimerkiksi tunnereaktion. Se avaa myös ajattelun. Aina.

Näyttelijäntyössä riittää perkaamista

Teatterikorkeakoulusta kasvoi viidessä vuodessa Salmiselle vankka tukikohta, minkä hän oivalsi valmistumisensa kynnyksellä.

– Kun opintoni olivat loppusuoralla, ajattelin, että jään Teakiin. Sitten tajusin, että kyse oli pelkuruudesta ja eräänlaisesta turvan hakemisesta. Olisi eri asia, jos syventyisin jatko-opinnoissa johonkin tiettyyn itseäni kiinnostavaan asiaan, mutta pelkkä kouluun hengailemaan jääminen ei veisi minua eteenpäin.

Ennen joulua Salminen sai puhelun ohjaaja Laura Jäntiltä, joka pyysi häntä mukaan Suomen Kansallisteatterin näytelmään Koivu ja tähti. Keväällä alkaneet harjoitukset jatkuvat elokuussa.

– Se puhelu helpotti kummasti oloa, ja yhtäkkiä koulusta lähteminen oli hyvin helppoa. Koivun ja tähden jälkeen olen mukana Jussi Nikkilän ohjaamassa Romeossa ja Juliassa.

Salminen kertoo käymästään näyttelijäntyön mestarikurssista, jota vetivät näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman.

– He pyysivät meitä kertomaan, missä näkisimme itsemme viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Moni näki itsensä teatterinjohtajana tai oman teatteriryhmän vetäjänä. Minä haluaisin vain näytellä. Olisi tietenkin kiva tehdä joskus myös kansainvälisiä juttuja, mutten pyri selkeästi johonkin tiettyyn pisteeseen. Kaikkihan on vasta alussa, ja näyttelijäntyössä riittää koettavaa. Ehkä siksi sanon nyt kaikkeen kyllä, koska tekemisen haluni on niin vahva.

Tässä ajassa tarvitaan kulttuurin puolustajia

Sonja Salminen myöntää, että tulevaisuutta koskeva epävarmuus pelottaa häntä.

– Tajusin vasta äskettäin, että olen koko tähänastisen elämäni aikana siirtynyt laitoksesta toiseen, ja aina on ollut joku, joka on neuvonut, mitä pitää tehdä. Entä sitten, kun tulee se hetki, kun minulla ei ole töitä? Kun kukaan ei kerro, miten pitää toimia.

Salminen pudistaa päätään ja nostaa keskusteluun nykyisen hallituksen ja sen penseän asenteen kulttuuria, taidetta ja humanistisia arvoja kohtaan.

– Arvostus taidetta ja kulttuuria kohtaan laskee koko aika. Enkä puhu nyt vain siitä, miten oma ammattini on vaarassa, vaan kyse on kaikista taiteen ja kulttuurin alalla toimivista. Tuntuu, kuin nykytilanne olisi todella erilainen verrattuna esimerkiksi viiden vuoden takaiseen aikaan, jolloin pääsin teatterikorkeakouluun. Vähän on sellainen fiilis, etten tahtoisi nähdä, mihin tämä kaikki oikein johtaa.

– Siksi on hienoa, että on olemassa Vivicas Vänner -säätiön kaltaisia toimijoita, jotka tukevat taiteilijoita ja kulttuurialan tekijöitä. Näissä asunnoissa se konkretisoituu. Vuokra on todella halpa. En tiedä ketään muuta, jonka opintotuki riittäisi vuokraan, ja vielä on jäänyt vähän rahaa elämiseen. Haluaisin pitää tästä asunnosta kiinni kynsin hampain, mutta ajattelen, että sen on tarkoitus mennä seuraavalle opiskelijalle. Se, että on oma rauha, edesauttaa koulunkäyntiä tosi paljon. Että on jokin turvapaikka, johon tulla.

Teksti: Eija Mäkinen


Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asunto on nyt vapaa. Vuokralaiseksi voivat hakea nuoret, mielellään opintojensa loppuvaiheessa olevat teatteri- ja tanssitaiteen opiskelijat tai ympäristönsuojelutieteiden opiskelijat. Katso lisätiedot → säätiömme sivustolta. Hakuaika päättyy 14.6.2017.

Ei ole hauskaa tulla vanhaksi

Ikkunasta avautuva maisema kylpee kirkkaassa valossa. Tuuli leikkii, meri elää, laineet välkehtivät. Kevät on myöhässä eikä katua reunustavissa puissa ole vielä lehtiä, vain yksi oksiin kiinni jäänyt vappupallo.

– Se on siinä vielä syksylläkin, tietää Kirsti Poikolainen, joka on seurannut Merisataman elämää jo 54 vuotta.

– Pian puut ovat niin täynnä lehtiä, ettei merta näy. Vivican kanssa aina mietimme, kummallako kaataisimme puut: suolahapolla vai moottorisahalla, hän sanoo ja ilme paljastaa kupletin juonen.

Kun Kirsti Poikolainen täytti 50 vuotta, Vivica Bandler järjesti hänen kunniakseen juhlat Saaren kartanossa.

Vivica Bandler kertoo elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992), että Kirsti oli hänelle kuin eräänlainen perhe; hyvin läheinen, oikeudentuntoinen ja tinkimättömän itsenäinen. Keittiöapulaisena alkanut pesti Huvilakadulla von Frenckellin kotitalossa laveni ajan myötä, ja Poikolainen toimi vuosia Vivican taloudenhoitajana, sihteerinä ja vierellä kulkijana.

– Olin ehkä seitsenvuotias, kun tapasin Vivican ensimmäisen kerran. Isäni työskenteli Saaren kartanossa Tammelassa, ja olin lapsesta asti juossut kartanon alueella ja nähnyt von Frenckellin sukua. Vivican isä Erik oli tuttu persoona, sillä hän poikkesi usein kartanon työntekijöiden luona, myös meillä. Huvilakadulle tulin töihin vuonna 1963. Olin silloin 15-vuotias, Vivica 46.

Huvilakadun päivärytmi

Muutto Tammelasta pääkaupunkiin ei Kirstiä pelottanut, sillä Helsinki oli hänelle entuudestaan tuttu. Sisaruksista kaksi oli työskennellyt Huvilakadulla jo ennen häntä.

– Aluksi kävin kaupassa, vein kirjeitä postiin, autoin siivouksessa ja pyykinpesussa. Asuimme sisäkön kanssa yläkerrassa, työntekijöille oli siellä pienet huoneet. Keittäjä asui alakerrassa. Lisäksi Huvilakadun pihasiivessä asui pariskunta; rouva hoiti muun muassa pyykin ja hänen miehensä toimi talonmiehenä ja autonkuljettajana, Poikolainen kertoo.

Päivärytmi rakentui von Frenckellien aterioiden mukaan: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, illallinen.

– Myös Vivica noudatti rytmiä, mutta hän ei koskaan syönyt lounasta, koska ”silloin loppupäivä on menetetty”, kuten hän sanoi. Hänelle riitti jokin kylmä välipala: lasi piimää, voileipä. Hänellä oli myös suklaata jemmassa, jos oikein merkille panin.

Illallisen perhe söi yhdessä, ennen kuin Vivica lähti teatterille. Kun hänen äitinsä Ester-Margaret halvaantui 60-luvun puolivälissä ja joutui pyörätuoliin, vanha pari ruokaili yhdessä yläkerrassa ja Vivica alakerrassa.

Evakossa roolit vaihtuivat

Kun Vivica Bandler oli myynyt Lilla Teaternin pitkäaikaisille työtovereilleen ja ystävilleen Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille vuonna 1967, ei kestänyt kauan, kun häntä pyydettiin Norjaan teatterinjohtajaksi. Pesti Oslo Nye Teaterissa kesti kaksi vuotta, minkä jälkeen Vivica kiinnitettiin Tukholman kaupunginteatterin johtajaksi. Kahden vuoden kiinnitys venyi lopulta yhdeksitoista vuodeksi.

Ester-Margaret von Frenckell kuoli 1974 ja hänen puolisonsa Erik von Frenckell kolme vuotta myöhemmin. Huvilakadulla elettiin Poikolaisen mukaan hetken aikaa hiljaiseloa, koska Tukholman kaupunginteatteri, ruotsalainen kulttuurielämä ja kansainväliset kontaktit pitivät Vivican kiireisenä.

Kirjassaan Vivica Bandler kertoo viihtyneensä Ruotsissa, koska siellä hän oli omien sanojensa mukaan saanut tulla ihmiseksi. Hän ei pitänyt suomalaisesta juonittelusta.

Isän kuoleman myötä vaikeat muistot alkoivat vähitellen väistyä myönteisempien mielikuvien tieltä, ja lopulta Vivica päätti palata lapsuutensa seuduille.

Kun Huvilakadun ja Merikadun kulmauksessa sijaitsevan kolmikerroksisen jugendtyylisen talon saneeraus alkoi vuonna 1983, asukkaat joutuivat evakkoon.

– Asuimme puoli vuotta yhdessä tässä lähistöllä, minä perheeni kanssa ja Vivica omassa huoneessaan. Remontin valmistuttua muutimme pysyvästi Huvilakadulle. Vaikka Vivica ei enää toiminut teatterinjohtajana, hän vieraili Tukholmassa usein muun muassa Ruotsin teatteriakatemian asioissa, Poikolainen muistelee.

Avuntarvitsijaa ei jätetä pulaan

Kun Kirsti Poikolaista pyytää luonnehtimaan Vivicaa, hän mainitsee ensimmäiseksi vahvan auttamisen halun.

– Vivica ei koskaan jättänyt ketään pulaan, hän oli hyvin luotettava. Hän oli myös herkkä. Jos joku pyysi apua tai Vivica huomasi, että toinen tarvitsee apua, hän oli aina valmis auttamaan. Eikä silloin mietitty, oliko toinen hyvä ystävä vai ei-niin-hyvä ystävä. Hän ei puhunut ystävistään pahaa selän takana vaan sanoi aina mielipiteensä kasvotusten.

Temperamenttia Vivicalta kyllä löytyi tarvittaessa.

– Jos jokin asia ei ollut tehty niin kuin hän oli halunnut, tai jopa unohdettu, niin silloin alkoivat ovet paukkua. Kerran minulla jäi esiliinakin oven väliin. Hän tulistui nopeasti, mutta jo hetken kuluttua hän käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hän jurnuttanut.

Poikolainen tietää, että monet pitivät Vivica Bandleria pelottavana.

– Meidän, jotka tunsimme hänet hyvin, oli vaikea käsittää sitä. Kun tyttäreni Eeva, joka on Vivican kummityttö, kuuli kerran tällaisen pelottavuutta koskevan keskustelun, hän oli ihmeissään: ”Miten Vivicaa on voinut pelätä?”

– Eevalla ja Vivicalla oli ihanat välit. He eivät tavanneet usein, mutta kun niin tapahtui, puhuttavaa ja hauskaa riitti. Aina se nauru! Heillä oli sellainen keskinäinen huumorinsa, mutta he eivät naljailleet, kuten Vivica ja Juha Siltanen tekivät tavatessaan. Muistan, miten Vivicalla ja Juhalla oli niin kivaa; he sanoivat toisilleen kaikkea hävytöntä, ja aina toinen pani paremmaksi. Niitä kahta oli ihana kuunnella!

Hienoa suolaa ja sekuntipeliä

Kysymys Vivican lempireseptistä saa viimein vastauksen, kun Kirsti Poikolainen kertoo Vivican pohtineen, mikä tämä mahtoi olla edellisessä elämässään, kun liha maistui niin hyvin.

– Pihvi oli hänen lempiruokansa. Niitä hän aina paistoi kesäpaikassaan Pernajassa. Vivica tykkäsi myös sienistä, erityisesti kantarelleista.

– Ravut hän keitti itse. Se oli koko päivän rituaali. Hain ravut aamulla torilta. Keittiössä ne huuhdeltiin ja varmistettiin, että ne olivat eläviä. Keitinveteen hän lisäsi tarkan määrän hienoa suolaa ja tilliä, ei merisuolaa eikä olutta, kuten jotkut tekevät. Hän katsoi kelloa ja paineli rapuja takaisin kattilaan. Se oli sekuntipeliä. Vivican laittamat ravut olivat parhaat, jotka olen elämäni aikana syönyt, Poikolainen henkäisee.

Toisenlaista kulinarismia rouva Bandler esitti suositussa tv-ohjelmassa Teijan keittiössä.

– Se jakso on yksi hauskimmista ruokaohjelmista, jonka olen nähnyt. Vivica paistoi kalapuikkoja ja laittoi niihin valtavasti pippuria. ”Pitääkö niiden olla noin ruskeita?” ohjelmaa emännöinyt Teija Sopanen kysyi. ”Ei, niiden pitää olla mustia!” Vivica vastasi. Teijan ilme! ”Entä jälkiruoka?” ”Otetaan pakkasesta jätskiä.” Vivica teki sen osin irvaillakseen kaikenkarvaisia ruokaohjelmia, joita hän ei niin kauheasti arvostanut.

Dario Fon matkassa ja muistoissa

Ei liene yllätys, että Vivica onnistui herättämään myös Kirstissä kiinnostuksen teatteriin.

– Lilla Teaternissa käynnit olivat aivan erilaisia kuin missään muussa teatterissa käyminen. Tunnelma oli jännä ja lämmin. Katsojana ymmärsin hyvin, että siellä oli ihan oma maailmansa. Se oli niin pieni teatteri. Siellä oltiin iholla, kuten nykyään on tapana sanoa. Nautin teatterista, mutta jos esitys ei ole hyvä, sitä on tuskallista seurata loppuun asti.

– Keskustelimme Vivican kanssa teatterista, ja hän tenttasi usein, mitä olin pitänyt esityksestä. Hän halusi kuulla tavallisen ihmisen mielipiteen. Ne olivat opettavaisia keskusteluja minulle, mutta myös Vivica hoksasi huomioideni avulla asioita. Lasse Pöysti on kirjoittanut Jalat maahan -kirjassaan, miten Vivican intuitio oli pelottavan tehokas. Että hän pystyi aistimaan ajatukset betoniseinien läpi.

Huvilakatu toimi myös teatterivierailijoiden majapaikkana.

– Lilla Teaternissa vieraili monia ruotsalaisia näyttelijöitä, ja he asuivat usein täällä. Se johtui osin siitä, ettei Lillanilla ollut varaa maksaa vierailijoiden asumiskuluja hotellissa.

Kun Dario Fo ja puolisonsa Franca Rame seurueineen istuivat iltaa Huvilakadun keittiössä, pöytä oli tietenkin katettu herkuin. Illallisen tekoa oli mutkistanut Franca Ramen ennalta toimittama lista ruoka-aineksista, joita hän ei syönyt.

– Siinä oli monta momenttia. Hän ei esimerkiksi syönyt mitään sellaista, joka kävelee. Hänelle oli pitkään mietitty ja valmistettu jokainen ruokalaji erikseen, mutta illallisella hän nyppi koko ajan miehensä lautaselta kaikkea sellaista, jotka olivat olleet kiellettyjen listalla. Että minä ärsyynnyin! Kirsti Poikolainen pudistaa nauraen päätään.

Kun Dario Fo sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1997, hän kutsui monivuotisen ystävänsä Vivican Nobel-juhliin.

– Olin silloin Tukholmassa auttamassa Vivicaa. Darion hyvä ystävä järjesti Observatoriegatanilla juhlat Nobel-tilaisuutta edeltävänä iltana, jonne saatoin Vivican. Muistan, miten Dario pursui hyväntuulisuutta ja naurua, niin kuin aina.

Dario Fo piti seuraa Vivicalle myös tämän viimeisinä elinkuukausina.

– Kun Vivica oli jo vuodepotilas, hän piti siitä, että hänelle luettiin ääneen. Tyttäreni oli ostanut Vivicalle Dario Fon kirjan Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi (WSOY, 2004), ja luin sitä Vivicalle eräänä sunnuntaina. Se oli ihana hetki, en unohda sitä ikinä.

– Sitä kirjaa ei voinut laskea käsistään. Sivuilta astui esiin tuttu iso mies, täynnä iloa ja energiaa. Pidin välillä tauon ja katsoin, nukahtiko Vivica. Lukeminen oli hänelle vähän kuin unilääkettä. ”Juu, voi jatkaa”, pielukselta kuului.

Hyvästien aika eli ympyrä sulkeutuu

Vivica Bandler kuoli heinäkuussa 2004 kotonaan Huvilakadulla, samassa talossa, johon hän oli muuttanut kaksivuotiaana vuonna 1919. Viimeisen vuoden hän vietti pääosin vuodepotilaana kaaduttuaan yöllä.

– Hänet vietiin Marian sairaalaan. Yöllä oli ollut todella levotonta, ensiapuasemalle oli tuotu juoppoja ja muuta revohkaa. Aamulla Vivica pyysi, että etsisin hänelle paikan jostakin muusta sairaalasta. Diakonissalaitokselta järjestyi vuodepaikka. Siellä hän vietti kolmisen viikkoa. Sitten hän pyysi minua järjestämään kotisairaalan Huvilakadulle.

– Muistan, kun vein Vivicalle sairaalaan päivän lehden, jotta hän voisi lukea kulttuuritapahtumista, ja hän totesi pienellä äänellä: ”Ei, Kirsti. Minulle ei kuulu enää mikään.” Se tuntui pahalta, sellainen luovuttaminen. Mutta se meni ohi.

Kun Vivica kotiutettiin, hänen apunaan toimi aluksi Poikolaisen lisäksi kaksi ammattihoitajaa, myöhemmin yksi.

– Hän toipui aika hyvin, mutta liikkumiseen hän tarvitsi tukea. Hänen mielensä oli selkeä lähes viimeiseen asti. Lähtö oli hyvin rauhallinen. Vivican elämä oli täällä, Huvilakadulla. Täällä hän sai myös kuolla, rauhassa kotonaan.

Henkinen yhteys ja luottamus

Villa Frenckell myytiin jo Vivica Bandlerin elinaikana Partek Oy:lle. Nykyään talo on Cargotec Oy:n toimi- ja edustustiloina. Kirsti Poikolaisen tehtävänä on edelleen toimia taloudenhoitajana.

Toisinaan Huvilakadulla kaikuvat tutut äänet, kuten helmikuussa, kun Birgitta Ulfssonin elämäkerta Mikä ettei? (Teos, 2017) julkistettiin.

– Se rouva osaa ottaa yleisönsä, sellainen nauru täällä raikui.

Poikolainen kertoo pitäneensä yhteyttä vanhoihin lillanilaisiin, kuten Lilga Kovankoon ja Raija-Sinikka Rantalaan, ja Milja Sarkolaan, jonka kanssa hän työskenteli yhdessä Vivican arkistojen parissa.

– ”Ei ole hauskaa tulla vanhaksi”, Vivica sanoi. Minua ärsytti, kun hän toisti sitä niin usein, mutta nyt olen mielessäni pyytänyt häneltä anteeksi, koska olen todennut saman. Ikääntyminen ei ole mukavaa, marraskuussa 70 vuotta täyttävä Poikolainen sanoo hymähtäen.

Hän sanoo tiukasti, ettei halua mitään juhlia. Merkkipäivää vietetään perheen kanssa.

– Jokapäiväinen arki Huvilakadulla ja Vivican kanssa oli hyvin sitovaa. Vapaa-aikaa ei paljon ollut, enkä juuri voinut suunnitella omaa tekemistä. Kun lapset olivat pieniä, perheen kanssa vietetty aika oli arvokasta. Vivican viimeisinä vuosina lapseni, Eeva ja veljensä Mika, olivat jo aikuisia ja elivät itsenäistä elämää tahoillaan.

Kysymykseen, mitä hän kaipaa Vivicasta, ei tarvitse kauan odottaa vastausta.

– Olen miettinyt sitä viime aikoina. Kun Vivicasta tuli kotisairaalan potilas, hän koki olonsa hiukan turvattomaksi, koska hoitajat olivat vieraita. Siksikin hän halusi pitää minut vierellään. Ymmärsin sen hyvin, ja olin iloinen siitä, että hän luotti minuun. Keskinäinen suhteemme parani koko ajan. Sitä kaipaan eniten, sitä viimeistä, rauhallista vuotta. Oli aikaa keskustella.

Teksti: Eija Mäkinen

Tervetuloa näyttelyyn Loviisaan!

Vivican 100-vuotisjuhlat jatkuvat nyt Loviisassa, jossa avautuu 19.5.2017 Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin ja Teatterimuseon yhteistyönä tuottama VIVA VIVICA! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Sydämellisesti tervetuloa!

Almintalossa esillä oleva näyttely on avoinna kesän aikana kahdessa jaksossa, 19.5.–29.7. ja 15.8.–30.9. Almintalon löydät kaupungin keskustasta, osoitteesta Brandensteininkatu 3.

Lisätietoja näyttelystä antaa Loviisan Taidekeskuksen Tukiyhdistys ry.

Kuva on otettu helmikuussa, jolloin Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely oli esillä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tiloissa Helsingissä.

Vivica Bandlerin elämäntyötä ja hänen monipuolista taivaltaan luotaava näyttely koostuu 
historiallisista ja harvoin nähdyistä valokuvista ja kaksikielisistä kuvateksteistä. Joukossa on monia Vivican aforistisia ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin.

Näyttely on tuotettu yhteistyössä Teatterimuseon kanssa, ja sen ovat koonneet Ralf Forsström ja Katarina Lindholm. Yleisöllä on näyttelyyn vapaa pääsy.

Silmät ja sydän samalla korkeudella

Upplandsgatanin keittiössä naiset odottavat veden kiehumista. Tukholman yöstä on takana teatteria, Brasserie Vaudeville, Tennstopet… Kun kuplat poksahtavat pintaan, on aika lisätä nakit.

– Salaisessa reseptissä oli kaksi tärkeää asiaa: kattilaan laitettiin hyvin vähän vettä ja nakkeja kiehautettiin sen verran, että ne olivat lähes halkeamaisillaan. Sitten ne nautittiin hellan vieressä seisten, Tiina Lindfors muistelee ja kertoo yhä noudattavansa reseptiä.

– Huvilakadulla Kirsti [Poikolainen] valmisti aina herkullista ruokaa, mutta yönakit ja Vivican toinen bravuuri, pinnalta poltetut kalapuikot, edustivat gourmet-ajattelua, joka on minullekin tuttua.

Tiina Lindforsin uusin teos HITtoCaBBAret (2016) palaa Vivican ja Erin yhteiseen tyyliin. Teos vierailee Kansallisoopperan Alminsalissa 23.9. Kuva © Riitta Salmi | Turun Sanomat

Tanssija-koreografi Tiina Lindfors tapasi Vivica Bandlerin ensimmäisen kerran vuonna 1986 Mikkelissä pidetyssä feministisessä tapahtumassa. Lindfors osallistui siihen naisystävänsä Annan kanssa ja tapahtumassa sekä hän että Vivica pitivät esitelmän.

– Tarkastelin naisen roolia ja emansipaatiota tanssin historian kautta. Esimerkeissäni oli mukana musta nainen, mistä Vivica selvästi piti.

– Kohtasimme uudelleen illallisella, jossa istuimme kulmittain vastapäätä. Kun Vivica näki Annan, hän koki eräänlaisen déjà-vun, sillä Anna muistutti erästä hänen ihastustaan. Samalla hän jollakin tavalla samastui minuun. Että tässä nämä kaksi taas olivat: eteerinen, pohjoismainen aateliskaunotar ja tumma teatterin ammattilainen.

Sissijuoksua ja kirjelappusia

Tutustuminen jatkui seminaarilaisten yöpaikassa paikallisella opistolla. Kolmikko oli sopinut tapaavansa Tiinan ja Annan huoneessa, mutta tilannetta mutkisti ystävä, joka huhuili käytävillä: ”Missä olette?”

– Hänkin olisi halunnut seuraamme, mutta olimme päättäneet olla kolmisin. Kurkimme ovenraosta, milloin reitti oli selvä. Sitten Vivica kiiruhti sissijuoksua, pää matalana, viinipullon kanssa huoneeseemme. Juttelimme pitkään. Se oli valtavan kiva ilta.

Seuraavana päivänä Vivica lähetti Tiinalle ja Annalle kirjelappusen seminaariosallistujien käsien kautta. Tycker ni om kräftor? kuului teksti.

– Näin saimme ensimmäisen kutsun hänen keittiöönsä Helsingin Huvilakadulle. Hän oli meille alusta asti privaatti-Vivica, välitön ja humoristinen. Olin nähnyt hänet aiemmin puhumassa virallisissa tilaisuuksissa, ja minulla oli käsitys hänen julkisesta persoonastaan, joka oli kunnioitusta herättävä, lakoninen ja terävä.

Lindfors huomauttaa, ettei Vivican julkinen rooli pelottanut häntä.

– Toisen asema ei hämmennä saati pelota minua. On ihan sama, kenen tsaarittaren tapaisin. Silmät ja sydän ovat aina samalla korkeudella.

Humanismin vahvat puolustajat

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten arvokkaan lahjan Vivica antoi kutsuessaan hänet ja Annan Huvilakadun juhliin ja esitellessään heidät muille vieraille sanoen: ”Meille on tullut uudet ystävät.”

– Ne ovat olleet nuorelle ihmiselle – olin silloin kolmikymppinen – merkittäviä kokemuksia, kun illallispöydässä keskustelukumppaneina olivat esimerkiksi Suomen historian merkittävin filosofi Georg Henrik von Wright ja vaimonsa Maria Elizabeth, antiikin ja Välimeren läpikotaisin tuntenut Göran Schildt ja hänen vaimonsa Christine. Tai teatterin hienostuneet ja hurjat uudistajat Birgitta Ulfsson ja Lasse Pöysti. Kaikki olivat kertakaikkisen hurmaavia ja sydämellisiä.

Lindfors muistelee lämpimästi jo tuolloin talouden ja teknologian valta-aseman kyseenalaistanutta von Wrightia.

– Mikä tapa puhua hänellä olikaan! Mikä tapa katsoa ihmistä. Hän oli humanisti ja korosti vahvasti, että ihmistieteet saattaisivat tarvita itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Ja tämä siksi, että ihmistiede pyrkii ymmärtämään, luonnontiede selittämään. Tärkeitä kysymyksiä yhä tänä päivänä, jolloin humaanit arvot ovat vastatuulessa.

– Muistan myös, kun ensimmäisen kerran tapasimme ranskalaisen Moune de Rivelin. Hän oli juuri tullut Pariisista, kaivoi kitaransa esiin ja lauloi meille. Se oli hyvin hurmaavaa.

Matkalla uuteen ulottuvuuteen

Kun Vivica täytti 70 vuotta, Tiina ja Anna veivät hänet Kulosaaren kasinolle juhlimaan synttäreitä.

– En muista, oliko se tarkalleen 5. helmikuuta. Vivica oli ihminen, joka saattoi viettää kokonaisen festivaalin. Vietimme usein aikaa yhdessä, vain me kolme. Keittiössään hän järjesti meille kunnon rokkiesityksen. Kasettimankka soimaan, ja sitten hän alkoi tanssia rokkia antaumuksellisesti omalla tyylillään. Minä menin tietenkin heti mukaan.

Vivica Bandler 100 vuotta -juhlaviikolla järjestetyssä Vivican keittiössä -paneelikeskustelussa osallistujat pohtivat Vivican merkitystä itselleen. Tiina Lindfors tarkasteli aihetta myös toisesta näkökulmasta ja kertoi, miten hän ja Anna olivat edustaneet Vivicalle uutta dimensiota.

– Olimme ensimmäinen suomalainen, suhteessamme täysin avoin lesbopari, johon Vivica tutustui. Se avasi häntä, jopa huomattavassa määrin. Vaikka olin nuori, minusta tuli Vivican uskottu ystävä, jonka kanssa hän saattoi käydä läpi lesbouteen liittyviä asioita ja kokemuksia. Hän pui niitä usein. Eikä ihme, kyllä hän sellaisen helvetin oli käynyt läpi. Elämän pakaasissa, jota hän kuljetti mukanaan, oli suuria traumoja.

Lindfors muistuttaa, että seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on aina ollut todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta siihen liittyvistä asioista ei ole voinut puhua samanlaisella avoimuudella kuin nykyään.

– Asioista puhuttiin puolittain, jos edes puhuttiin, ja mitä erilaisimmilla nimillä. Tilanteet ratkaistiin soveltaen. Se oli maailman tapa silloin. Mutta maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Itse olen yksi niistä, jotka ovat Suomessa aktiivisesti kamppailleet seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Senkin myötä Vivican ja minun välille syntyi suuri luottamus ja syvä ystävyys.

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten monet olivat tulkinneet kaksikon ystävyyden joksikin aivan muuksi.

– Joko tarkoituksellista tai ei, mutta crème de la crèmella oli aika pitkälle se käsitys, että olin Vivican rakastettu. Tosiasiassa Vivica oli minulle paitsi hyvin rakas ystävä myös eräänlainen äitihahmo.

Nauru vapauttaa ja sitoo yhteen

Tiina Lindfors tähdentää Vivican kykyä nauraa pettymyksille; asenne, jonka hän oppi mustilta Pariisissa. Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler kirjoittaa, miten tärkeää hänelle oli tutustua jo varhain värillisiin ihmisiin ja heidän tapaansa suhtautua vastoinkäymisiin: ”He katsoivat minuun ja sanoivat: ´Elämä on yhtä helvettiä´ – ja hymyilivät samalla koko naamallaan. (…) Mustilta opin, ettei ihmisen kannata milloinkaan olettaa, että elämä olisi onnellista. Tällä tavoin saa joka päivä kokea jonkin positiivisen yllätyksen.”

– Vivica oli suuri humoristi, joka osasi olla myös itseironinen. Taito nauraa on yksi elämän suuria selviytymiskeinoja. Paskamaisestakin tilanteesta pitäisi yrittää puristaa huumori esiin, vaikkei se helppoa olekaan. Muistan aina, kun hän sanoi: ”Tiina, anna hevosen surra. Sillä on isompi pää.” Neuvossa piilee suuri viisaus. Kun sen kuulee, alkaa naurattaa, ja jo se muuttaa tilanteen.

Kuten Lindfors huomauttaa, huumori ja sanoma eivät estä toisiaan. Mitään niin vakavaa ei olekaan, ettei joukkoon mahtuisi myös huumoria.

Hän kertoo Tanssiteatteri ERIn vuonna 1997 kantaesityksensä saaneen Minä rakastan sinua -teoksen työstämisestä, josta osa tapahtui sairaalassa Vivica Bandlerin lihassairauden vuoksi.

– Kirjoitimme yhdessä käsikirjoitusta, jossa erilaiset asiat, esineet ja eläimet rakastuvat toisiinsa. Ihmisetkin. Vivica rakasti teemaa, jossa koira rakastuu kissaan. Hänen mielestään se kertoi vastustamattomalla tavalla, mikä on elämän suurin dilemma. Yhteistyömme oli antoisaa, inspiroimme toisiamme harvinaisella ja mainiolla tavalla. Sairaalan käytävät vain kaikuivat, kun naiset nauroivat.

Teatterin mestari ja oppityttö

Vivica Bandler teki Tanssiteatteri ERIn kanssa 1990-luvulla kolme yhteistyöteosta: Tango on vakava asia (1993), Käräjät – missä isä (1995) ja Minä rakastan sinua (1997).

Ideat teoksiin tulivat Vivicalta, minkä jälkeen Tiina Lindfors työsti teosten dramaturgisen rungon, valitsi musiikit ja istutuskohdat tekstille, laati koreografian ja ohjasi tanssijoita. Suomenkielisissä esityksissä Tiina hioi tekstin, ruotsin- ja ranskankielisissä Vivica. Englanninkieliset ratkaistiin yhdessä.

– Olimme ensimmäiset suomalaiset tanssijat, jotka replikoivat näyttämöllä. Sitten siitä tuli trendi, ja nykyään monet puhuvat esityksissään enemmän kuin tanssivat.

Hän korostaa, etteivät ERIn tanssiteosten tekstit olleet irrallisia hätä- ja raivomonologeja, kuten nykyisin usein, vaan ne noudattivat aina teatterillisen rytmiikan ja kerronnan etenemisen lakeja.

– Tanssiteoksissa repliikin luonne on erilainen kuin puhenäytelmässä, jossa sanojen määrä on suuri ja jossa ne kuljettavat ajatusta eteenpäin toisenlaisella mekaniikalla. Vivican kanssa tehdyissä teoksissa repliikit oli tarkoin kiteytetty ja ne leikkasivat tilanteen tavalla, joka usein avautui moneen aikasuuntaan, antoi humoristisen valaisukulman tai muutti koko kohtauksen.

Kun teos oli harjoiteltu määrättyyn vaiheeseen, Vivica tuli ja teki sen, josta hän oli kuulu: katsoi ja näki, mikä toimi ja mikä ei.

– Emme olleet välttämättä kaikesta samaa mieltä. Silloin puskimme kohteliaisuusrajalla edeten ja hikeä hiusmarrosta pusertaen. Vivica oli helvetin itsepäinen ja voimakastahtoinen, niin kuin minäkin, mutta tilanne sisälsi tietyn seniori–juniori-asetelman. Nuorena on usein pölvästi, koska luulee tietävänsä kaiken. Onneksi käsitin, että on hyvä vain ottaa oppia vastaan.

Tango on vakava asia (1993). Vivica Bandler ja Tanssiteatteri ERI. Kuva @ Irja Samoil

Tanssia ja teatteria ennakkoluulottomalla tavalla yhdistäneet teokset asettivat eriläiset uudenlaisten haasteiden eteen ja pakottivat heidät venyttämään omia rajojaan poikkeuksellisella tavalla.

– Vivican kanssa toteutetuissa teoksissa työskenteleminen kasvatti meitä taiteilijoina valtavasti. Niissä oli jotakin samaa kuin absurdissa teatterissa tai vaikkapa Dario Fon näytelmissä, joissa nerokas klovneria yhdistyy suureen älykkyyteen. On kiinnostavaa, miten vähän Vivican ERI-yhteistyöteokset ovat nousseet esiin julkisessa teatterikeskustelussa, vaikka ne loivat uudenlaista esitystraditiota ja saavuttivat suuren menestyksen ulkomaita myöten.

Vivican henkinen perintö

”Yksikään askel eikä yksikään ajatus mene harhaan.”

– Vivica oli huomattavan imponoitu tavasta, jolla tanssiryhmämme työskenteli. Hän toisti monissa yhteyksissä median edustajille, miten hän oli ERIn myötä oppinut uuden maailman. Vivica oli yllättynyt, miten kurinalaista ja ekonomista työskentelymme oli. Niin me työskentelemme edelleen.

Lindfors tarkoittaa, ettei ERIssä istuskella, länkytellä lillukanvarsista tai saada kohtauksia, vaan projektin vetäjä ohjaa ja muut pyrkivät toteuttamaan hänen näkemyksensä. Kaikki keskittyvät satasella.

– Lehdistötilaisuuksissa hän kehui meitä estoitta. Emme aluksi käsittäneet, mitä Vivica tarkoitti, kun hän sanoi: ”Ymmärrättekö te? Nämä nuoret tekevät kaikki omia maailmankantaesityksiään, ja he kaikki esiintyvät toistensa teoksissa ja antavat kaikkensa niille.” Meille oli itsestäänselvää, että toimimme juuri niin. Teattereissa, joissa on myös paljon kateutta ja kilpailua, se ei välttämättä onnistu, Tiina Lindfors sanoo.

– En tietenkään väitä, etteikö meilläkin olisi ristiriitoja. Voi jessus sentään! Emme me mitään herran enkeleitä ole. Mutta meitä – Eeva Soinia, Lassi Sairelaa ja minua – on siunattu harvinaisella luonnebalanssilla. Täydennämme toisiamme.

Vivica Bandler toimi Tanssiteatteri ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1989–2004, mutta hän ei puuttunut teatterin johtamiseen. Hän ei myöskään tukenut ERIn toimintaa rahallisesti.

– Hän ei tarjonnut taloudellista tukea, eikä olisi tullut mieleenikään pyytää sitä. Me etenimme samaa reittiä kuin muutkin teatteri- ja tanssiryhmät. Sen sijaan hän oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kun tarvitsin neuvoa ja tukea teatterillisissa kysymyksissä.

Lindfors sanoo oppineensa Vivicalta suhteellisuudentajua. Hän sai myös vahvistusta peräänantamattomuudelleen.

– Vivican seurassa ja läheisyydessä oleminen tuki sitä, ettei ole kaiken maailman trendien heiluteltavissa. Ratkaisevinta on oma näkemys. Ja kun ongelmia ilmenee, niiden alle ei saa kaatua. Kaipaan sitä viisasta ystävää, joka ymmärsi ja jonka kanssa saattoi nauraa, kun oli oikein hankalaa.

Teksti: Eija Mäkinen

Joskus on hyvä sanoa totuus

On tiistai 14. elokuuta 1990. Keskiyö lähenee, ja Tampereen ylioppilastalossa tarjoillaan keskiolutta, kebabia ja koirankeksejä. Sali on täynnä Tampereen Teatterikesän vierailijoita ja festivaaliyleisöä, kun lavalle nousee kaksi miestä, amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee ja Midnight Bar Blue Kebab -klubin isäntä Juha Siltanen.

– Yöklubi oli Vivican idea. Häntä harmitti, kun festivaaliesiintyjät hajaantuivat eri ravintoloihin ryyppäämään. Hän halusi koota ihmiset samaan paikkaan pitämään hauskaa yhdessä, Juha Siltanen kertoo.

Puoliltaöin startanneen klubin ohjelman Siltanen suunnitteli yhdessä Vesa Tapio Valon kanssa. Kaksikko oli osa Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kokoamaa suunnitteluryhmää, johon kuuluivat myös festivaalin toiminnanjohtaja Leena Vihola ja teatterikriitikko Kirsikka Moring.

– En tiedä, miksi Vivica kutsui minut mukaan. Tapasimme ensimmäisen kerran Huvilakadun keittiössä suunnitteluryhmän kokouksessa. Hän oli silloin jo varsin iäkäs, 73-vuotias, minua 42 vuotta vanhempi.

– Olin nähnyt Vivican aiemmin Lilla Teaternissa, mutten koskaan kuvitellut, että polkumme tulisivat risteytymään, sillä hän vaikutti hyvin pelottavalta henkilöltä. Hänen hahmonsa, eleensä ja esiintymisensä eivät kutsuneet lähestymään, päinvastoin. Hän oli kuin korkeimman oikeuden presidentti, jolta kukaan ei mene kysymään edes kellonaikaa.

Juha Siltasen seuraava kirja on kertomus ravintolasta teatterina. Sen julkaisee Teos syksyllä 2017. Kuva © Heini Lehväslaiho.

Suunnitteluryhmän tehtävänä oli katsoa teatteriesityksiä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, kertoa näkemyksistään ja nostaa esiin kiinnostavimmat.
Siltaselle selvisi nopeasti, millaisia esityksiä Vivica suosi: pienimuotoisia mutta dramaattisia, vahvan naisnäkökulman sisältäviä näytelmiä, jotka puhuttelivat katsojaa enemmän emotionaalisesti kuin intellektuaalisesti.

– Hänellä oli varmat mielipiteet teatterista, mutta hän ei koskaan perustellut niitä. Hän piti myös klovneriasta; esityksistä, joissa voimakkaasti inhimillinen aspekti tuotiin esiin vaatimattomassa kehyksessä ja huumorin kautta. Joskus oli tosin helppo nähdä, että osa niistä valittiin ohjelmistoon, koska ne olivat taloudellisesti käteviä.

Ralf Forsström kiteytti Viva Vivica! -seminaarissa osuvasti, että Vivica oli suuri tuottajalahjakkuus. Hän näki, mitkä asiat tai ketkä henkilöt eri parametrit laskien – esimerkiksi taloudellisesti, organisatorisesti tai infrastruktuurin kannalta – kannatti yhdistää.

Siltanen sanoo, ettei hänelle milloinkaan kovin syvällisesti selvinnyt Vivican taiteellinen maku.

– Usein taiteilijat pahkuavat agendaansa rasittavuuteen asti, mutta Vivica puhui hyvin vähän teatterista. Minulle ei syntynyt käsitystä, että hän olisi ollut kiinnostunut teatterin yleistilasta tai siitä, mitä muut tekevät. Siinä mielessä hän oli hyvin itsekeskeinen ihminen, kuten suuri osa taiteilijoista. Hän kertoi paljon absurdin teatterin tulovaiheista Suomeen; genre, joka kiinnosti meitä molempia. Omista ohjauksistaan hän saattoi mainita, mitä oli tehnyt, mutta koskaan hän ei teoretisoinut työtään.

Itsensä annostelun taito

Siltasen mukaan Vivica piti itsensä tiukasti kontrollissa.

– Jokainen ele ja repliikki oli tarkoin harkittu ja suppeaksi hiottu, mutta aina vahvasti to the point. Hänen bravuurinsa oli se, miten hän jonkin asian mennessä pieleen ei reagoinut siihen yhdelläkään ilmeellä, vaan hän sanoi vain: ”Voi vittu.” Hän oli hyvin tietoinen habituksestaan ja olemuksestaan, ja monien teatterillisten lahjakkaiden ihmisten tavoin hän vilautti valitsemansa persoonan oheen pieniä, paljastavia signaaleja: voin olla myös tällainen.

Vivican älykkyys ja huumorintaju tekivät Siltaseen vaikutuksen.

– En tarkoita, että hän olisi ollut intellektuaalispainotteinen, mutta hänellä leikkasi nopeasti, ja tajusin, että Vivican kanssa voi harrastaa semmoista huumoria, joka ei monien kanssa onnistu. Hän ei suhtautunut itseensä kahlitsevan vakavasti ja oli usein itseironinen, mutta vain tiettyyn mittaan, niin kuin me kaikki.

Siltanen puhuu itsensä annostelun taidosta, jonka Vivica hallitsi todella hyvin.

– Se ei ole luontainen taito, vaan se täytyy opetella. Yleensä sellaisen oppii turpaan saamisen kautta.

Suuren voiman keveydellä

Vallankäyttö ja asioiden organisoiminen ovat asioita, jotka ovat välttämättömiä työnjohto-, opetus- ja ohjaustehtävissä. Niistä Siltanen otti mallia mestarilta, Vivicalta, jota osa ystävistä ja entisistä työtovereista on kuvaillut manipuloijaksi.

– Manipuloija on sanana hankala, koska siitä syntyy nopeasti negatiivinen mielikuva, ikään kuin Vivica olisi mestaroinut ihmisiä tai pyöritellyt heitä kuin marionetteja. Siitä ei ollut kyse, vaan hän manipuloi tilanteita saadakseen syntymään asioita.

Siltanen muistuttaa vanhojen lillanilaisten tarinoista, joiden mukaan Vivica kiristi nälkäiseltä työryhmältä ideoita ja ratkaisuja asettamalla pitopöydän herkut ja juomat kokouspöydän viereen näkyville. Ensin työ, sitten huvit.

– Vivica oli nerokas hahmottamaan, mikä hänen tehtävänsä kussakin tilanteessa oli, mitkä olivat hänen instrumenttinsa ja miten hän toteuttaisi tavoitteensa. Hän ei ollut vietävissä, vaan tarkoin harkitulla käytöksellään hän loi ympärilleen vallankäyttäjän auran, Siltanen sanoo ja kertoo esimerkin Tampereen Teatterikesän suunnitteluryhmän kokouksesta.

Toiminnanjohtaja Leena Vihola kävi suunnitteluryhmän ensimmäisessä kokouksessa läpi tulevan kesän ohjelmistoa, suunnitelmia ja tehtäviä, levitteli ja siirteli papereita Huvilakadun keittiön pöydän ääressä. Vivican silmälasit olivat pöydällä, ja Vihola siirsi tomerasti niitäkin.

– Hän esitelmöi monta minuuttia. Vivica näki, miten toinen oli pikkuisen hökötyksissään, ja oli aivan hiljaa. Kun Leena vihdoin lopetti puhumisen, Vivica sanoi: ”Kuule Leena, yks juttu. Näihin silmälaseihin kosken vain minä.”

– Se oli hyytävä hetki. Leena mureni, nielaisi ja vastasi: ”Juu.” Sitten jatkettiin töitä. Sen jälkeen he olivat monta vuotta erittäin hyvä työpari. Vivican huomautus oli malliesimerkki keveydestä, joka on ominaista hyvin suurelle voimalle. Tarvitaan vain yksi pieni liike, ja asia on kaikille selvä, samoin kuin vaara, joka vastarintaan sisältyisi.

Siltanen huomauttaa, että Vivica oli hyvin taitava myös lämpimissä huomionosoituksissa. Kun Leena Vihola sairastui vakavasti ja joutui terminaalivaiheessa sairaalaan kesällä 1995, Vivicaa haastateltiin radioon Teatterikesän avajaisissa Kirjastonpuiston lavalla.

– Vivica korosti, miten festivaali oli paljolti Leena Viholan ansiota. ”Ja nyt minä haluan, että koko yleisö kajauttaa kolmesti: Leenalle kiitos!”, hän sanoi ja johti katsojien kuoroa. Hän tiesi, että Leena kuunteli sairaalassa avajaisohjelmaa radiosta.

Ihmisraunio kohtaa legendan

Kun Juha Siltanen muistelee Midnight Bar Blue Kebab -klubia, voi lähes nähdä, miten hiki alkaa helmeillä hänen otsallaan. Äänensävystä ei voi erehtyä: se on tuskainen. Ensimmäistä yöklubia hän kuvaa perkeleellisen raskaaksi.

– En juurikaan ehtinyt nähdä Teatterikesän esityksiä, koska meillä oli Vesa Tapio Valon kanssa hirveä duuni ohjelman organisoimisessa. Keitä kansainvälisistä vieraista, jotka olivat puurtaneet ja lämmittäneet esityksen festivaalia varten, voisimme pyytää esiintymään keskellä yötä ilmaiseksi jossakin klubilla? En kehdannut sanoa Vivicalle, että se oli ihan kauheata. Ja minä siellä yleisön edessä veikeänä isäntänä. Huh-huh!

Vaikeuskertoimia lisäsi Vivica Bandlerin viime hetkillä pudottama pommi. Amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee oli tulossa Tampereelle, ja Vivica halusi Juhan haastattelevan häntä yöklubilla.

– Olin tavannut Albeen kerran aiemmin opintomatkalla New Yorkissa, mutta enhän minä läpikotaisin tuntenut hänen tuotantoaan. Totta kai tunsin merkittävimmät näytelmät, ja olen varmasti varastanut häneltä yhtä ja toista ammatillisesti, mutta eihän se riitä, kun vastassa on maailmankuulu iso nimi. Ja minun piti haastatella häntä puolitoista tuntia englanniksi. Julkisesti!

Hän syöksyi Hotelli Tammeriin, missä Vivica asui Teatterikesän aikana. Tämä oli juuri menossa hissille, kun Siltanen saavutti hänet ja alkoi vuodattaa:

– Anteeksi Vivica, tämä on ihan kauheata, mutten yksinkertaisesti ennätä lukea Albeen näytelmiä. Olen ihan paniikissa! Mitä minä teen? En edes tiedä, mitä hän on viime vuosina tehnyt. Vivica kääntyi hissin ovella ja vastasi tyynesti: ”No, kysy häneltä. Joskus on hyvä sanoa totuus.” Ja sitten hän poistui hissillä kerroksiin.

– Se ei ollut käynyt mielessänikään. Että voisin kysyä Edward Albeelta, että mitäs muuten olet viime aikoina puuhaillut. Minulla oli ollut niin hirveä tarve olla mieliksi ja päteä. Kaikki jännitys häipyi saman tien. Ja niin me puhua papatettiin Albeen kanssa pari tuntia.

Luottamusta vai vallankäyttöä?

Festivaalin päätteeksi pidettiin palauteseminaari, jossa Vivica arvioi Teatterikesän antia ja kiitti minimalistiseen tapaansa suunnitteluryhmää yhteistyöstä. Yöklubikokemuksesta tyrmistynyt Siltanen oli vannonut itselleen, ettei enää ikinä suostuisi vastaavanlaiseen kurimukseen. Ennemmin hän ampuisi itsensä.

– Nähtävästi klubi onnistui oikein hyvin, Vivica totesi.
– No joo, me ollaan ihan riekaleina, mutta kyllä se varmaan meni, Juha vastasi.
– Minä tahtoisin, että sinä tekisit sen myös ensi vuonna.
– Joo, katsotaan. Eiköhän se järjesty.

Mitä mitä mitä?

– En tajua, mitä minulle tapahtui. Miten suustani pullahti tuollainen lause, vaikka olin kesän aikana tolkuttanut itselleni, ettei tällaista saa tapahtua enää koskaan? Mutta siinä minä myöntelin, vieläpä imarreltuna. Ja seuraavana kesänä sama helvetti. Tätä jatkui viisi vuotta.

Mikä oli Vivica Bandlerin salaisuus? Miten hän onnistui kietomaan niin monet pikkusormensa ympärille?

– Hän antoi ihmisille mahdollisuuden. Samaa taktiikkaa käytti Mannerheim. Ihminen kokee, että hänen osakseen tullut luottamus on niin suuri, että jos sen pettää, on yksinkertaisesti paska.

– Vivica luotti siihen, että hoidan klubi-isännän velvollisuudet maaliin asti. Hän saattoi kysyä, miltä yöklubi näyttää, mutta kysymykseen ei sisältynyt kontrollia. Johtaja, joka koko ajan valvoo alaisiaan, antaa itsestään voimattoman vaikutelman ja syntyy tunne, että hänellä pyörii koko ajan päässään pelkkä epäonnistuminen.

Siltanen huomauttaa, että Vivican lumo puri myös maailmantähtiin. Kun eräs toimittaja tiedusteli Edward Albeelta, miksi tämä oli vaivautunut tulemaan syrjäiseen Suomeen, Albee vastasi menevänsä sinne, minne Vivica käskee. Samoin totesi Dario Fo vieraillessaan Lilla Teaternissa.

– Vivican kohdalla oli hyvin vaikea tehdä sitä eroa, joka vallitsee luottamuksen ja vallankäytön välillä. Kysyin kerran, keneltä hän oli oppinut käyttämään valtaa. Hän vastasi sumeilematta: ”Isältäni.” Hän ei koskaan sanonut isästään mitään lämmintä vaan ilmaisi voittopuolisesti vihanneensa tätä. Sain sen käsityksen, että pärjätäkseen isänsä kanssa Vivican oli opeteltava samat aseet.

Tietoisen järkyttämisen taito

Kun Juha Siltanen raahautui Helsingin-junaan matkalaukkuineen ja kaikkine materiaaleineen ensimmäisen Midnight Bar Blue Kebab -klubikesän jälkeen, huojennus oli suuri ja krapula sen mukainen. Samasta matkustajahytistä löytyi yllättäen Vivica Bandler.

– Istuimme, kertasimme Teatterikesän tunnelmia ja pääsimme ehkä Toijalaan, kun hän kaivoi käsilaukustaan pienen viskipullon ja tarjosi minulle. Otimme molemmat kulauksen, ja hän laittoi pullon takaisin laukkuunsa. Jatkoimme juttelua, ja hetken kuluttua hän kaivoi taas pullon esille. Tyhjensimme sen matkan aikana vähitellen ja tulimme perille iloisessa tuiterissa.

Siltanen tähdentää, ettei Vivicasta olisi ensimmäiseksi tullut mieleen, että tämä kaivaa esiin oman viskipullon ja ryhtyy tyhjentämään sitä kaverin kanssa päiväsaikaan äijätyyliin pullonsuusta.

– Kyseessä oli armeijaele. Savotta oli tehty, ja viinaryyppy otettiin sen kunniaksi. Sellaisten tilanteiden tunnistamisessa ja palkitsemisessa hän oli valtavan tarkka. Samalla Vivica piti tarkoin huolta siitä, ettei hän tehnyt mitään yläluokkaista tai huvilakatumaista, joka olisi kavaltanut hänen varakkuutensa tai sukunsa aseman.

– Armeijaele oli sukua voi vittu -sanaparin käytölle. Hän ei koskaan sanonut sitä spontaanisti vaan näyttääkseen, kuinka kansanomainen hän osasi olla. Vivica tykkäsi vähän järkyttää. Muistan, kun hän esitti, millaisia stripparit olivat 30-luvun Pariisissa. Siihen liittyi tietty rivo ilme ja kourimisele. Se oli tietoista annostelua.

Se ikuinen huivi!

Tampereen Teatterikesä poiki toisen yhteisen projektin, kun Vivica Bandler pyysi Siltasta Adressaten okänd -elämäkertansa suomentajaksi.

– Kirjan ruotsinkielinen ja suomenkielinen versio ilmestyivät samana vuonna, 1992. Ne eivät ole täysin identtiset, vaan Vivica halusi, että kieliversiot olisivat joissakin kohdissa erilaiset. Minusta se oli jännittävää, koska yleensä kukaan ei tahdo, että erikieliset versiot poikkeavat toisistaan.

Kaksikko piti Huvilakadun keittiössä loppumattomia palavereja, kiitos Siltasen perfektionismin ja Vivican jahkailun.

– Koska olen varsinaisesti draamakääntäjä, minulle on valtavan tärkeää sanonnan, muodon, melodian ja rytmin säilyttäminen, ja pyrin hiomaan suomennosta Vivican ilmaisutavan kaltaiseksi. Suomen kielessä sanajärjestystä muuttamalla saadaan aikaan eri merkityksiä, ja Vivican piti päättää, mitä asioita hän halusi korostaa. Se oli vaikea työ.

Siltanen sanoo huomanneensa palaverien paljouden ennen muuta kukkarossaan.

– Olin kuukauden työasioissa Lontoossa, jossa käänsin myös elämäkertaa. Pari viikkoa majoituksen alkamisesta hotellin vastaanottovirkailija kysyi, voisinko maksaa puhelinlaskuni. Silloin ei ollut vielä kännyköitä. En muista puntamäärää, mutta summa oli järkyttävä. Se johtui siitä, että soitin hotellin puhelimella Suomeen ja puhuimme Vivican kanssa ilta- ja yökaudet. Hänelle ei tullut koskaan mieleen, että hän soittaisi minulle. Siihen asti hänen valppautensa ei yltänyt, vaikka hän muutoin oli erittäin herkkätuntoinen.

Ihmisten ja tilanteiden lukeminen ei ole mahdollista, jos ei omaa tiettyä sensitiivisyyttä. Se taas synnyttää usein maskin, jonka perimmäisenä tehtävänä on suojata.

– Vivica suojasi itsensä hyvin tehokkaasti, mikä näkyi hänen silmälaseistaan, vaatetuksestaan. Se ikuinen huivi kaulassa! Hän piti myös sensuaalisuutensa ja eroottisuutensa voimakkaasti katveessa. Joskus oli vaikea uskoa, että Vivicalla oli jonkun kanssa suhde, johon hän ei voinut kuin heittäytyä. Vivica korosti olevansa biseksuaali, mutta huomasin, että hänellä oli hiukan – ei voi sanoa militantti, mutta – allerginen suhde machokulttuuriin ja miesten keskenään harjoittamalle vitsailulle.

– Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan on usein pitänyt taistella asiansa kanssa monin tavoin, koska ympäröivä yhteiskunta on heteronormatiivinen. Siksi tällaisella henkilöllä on usein puolustautuva asenne, tietty etukeno. On tietenkin vaikea sanoa, mikä seuraa yhteisöstä ja mikä on henkilön oman taistelun jälkiä.

Tiedon ja kokemuksen välittäjä

”Anteeksi kauheasti, että häiritsen, mutta nyt on taas käsillä tämä surullinen juttu. Karjalaisten pitäisi saada tavata toisiaan. Mahdammeko me kestää sen?”

Puhujan ääni on kyllääntynyt, hivenen skeptinenkin. Kyse oli vierailusta Saaren kartanoon, jonne Juha Siltanen ja hänen puolisonsa kutsuttiin kahdesti vuodessa, joulun ja juhannuksen aikaan.

– Vivica kietoi kutsun aina samaan vitsiin, jonka ydin oli se, että Vivican ystävätär Ann-Charlotte [Nurmi] ja Sirpa, joiden molempien juuret olivat luovutetussa Karjalassa, voisivat tavata ja jutella, ja Vivican ja minun piti sillä aikaa muka vastahakoisesti viettää aikaa keskenämme.

Vierailun aluksi otettiin aina valokuva, jossa Vivica demonstroi, miltä ihminen näyttää, kun ei halua tavata toista.

– Minulla on tallessa useitakin Saaren kartanon portailla otettuja valokuvia, joissa kaksi hyvin masentuneen näköistä tyyppiä pitää toisiaan kädestä ja kumpikin katsoo eri suuntiin.

Siltanen korostaa, etteivät he Vivican kanssa olleetkaan läheisiä ystäviä.

– Hän ei koskaan kysynyt yksityiselämästäni tai taiteellisesta työstäni. Puhuimme yleensä teatterista, historiasta, Suomesta. Hän kertoi mielellään anekdootteja elämänsä varrelta: lottavuosistaan, Lillanin alkuvaiheista, Huvilakadun asioista, Saaressa asuneista ihmisistä. Yhteisistä ystävistä saatettiin mainita jotakin pientä, mutta Vivican kanssa ei juoruttu.

– Viihdyin hänen kanssaan ja huumorimme oli samantyyppistä. Luulen, että Vivica haistoi minussa porvarin. En tarkoita poliittisessa mielessä, vaan hän ehkä tajusi, että taustani vuoksi ymmärsin tiettyjä pikkuporvarillisuuden piirteitä. Pystyimme ironisoimaan niitä samalla tavalla.

Siltanen tunnustaa aiemmin luulleensa, että Vivicalla olisi varakkaan taustansa, vaikutusvaltaisen perheensä ja vaikuttavan persoonansa kautta ollut elämässä helpompaa. Että hän oli noin vain voinut perustaa teatterin, lähteä Lappiin ranskalaisohjaajan assistentiksi tai matkustaa Pariisiin katsomaan kabareeta.

– Elämäkerran myötä minulle valkeni koko se sinnikkyys ja vastoinkäymisten määrä, joka siihen sisältyi. Se oli tietenkin hänen oma tarinansa, ja muut asianomaiset saattaisivat kertoa asiat toisin.

Siltanen kertoo oppineensa Vivicalta paljon historiasta, toisesta maailmansodasta ja Euroopasta.

– Hänellä oli hyvin terävä näkemys siitä, mitä sodassa tapahtui ja mikä oli Suomen maisema silloin. Oli kiinnostava kuulla, mitä hän kertoi 30-luvun Saksasta, juutalaisista, Pariisin demimondesta, ranskalaisesta kulttuurista. Hän arvosti sitä, mitä hän oli kokenut, ja kertoi siitä meille nuoremmille. Se ei ollut mitään jonninjoutavaa jaarittelua vaan painokasta asiaa, johon usein sisältyi voimakas poliittinen, yhteiskunnallinen tai seksuaalipoliittinen sisältö.

Teksti: Eija Mäkinen

Stockholms stadsteater hyllade sin före detta chef

kuvakaappaus_sveradio

Stockholms Stadsteater uppmärksammade i lördags sin före detta chef Vivica Bandler med en tillställning, Bandlers hundraårsjubileum till ära. I programmet ingick bland annat en diksussion mellan nuvarande teaterchefen Anna Takanen, förre chefen och numera vd:n Benny Fredriksson, förre chefen Lars Edström, skådespelaren Birgitta Ulfsson, samt regissören Suzanne Osten och skådespelaren Rikard Wolff. Hör mer i Kulturnytt i P1.

Vivica och hennes relation till Tove Jansson noteras också i det senaste avsnittet av kulturprogrammet Lasso på Yle Fem.

Salaperäinen ystävä ja suojelija

Kun Vivica Bandler haudattiin syyskuussa 2004, Kaisa Korhonen hyvästeli ystävänsä arkun äärellä ja sanoi: ”Kiitos nähdyksi tulemisesta.”

Kaisa Korhonen
Kaisa Korhonen työpöytänsä äärellä. Kuva: Eija Mäkinen

Eletään syksyä 1964, ja Ylioppilasteatterin lavalla mellastaa partiopukuun sonnustautunut nainen puisen veturin päällä. Günter Grassin näytelmässä Kymmenen minuuttia Buffaloon Kaisa Korhosen näyttelemä amiraali on ystävineen matkalla paikkaan, jossa kaikki toiveet täyttyvät, mutta niinhän ei tietenkään tapahdu.

– Se oli hyvin hauska näytelmä, Korhonen muistelee hymähtäen Käpylän-kodissaan.

Railakkaan, energisen ja jokseenkin absurdin esityksen näki myös Vivica Bandler, joka otti pian yhteyttä 23-vuotiaaseen yyteeläiseen.

– Emme olleet tavanneet aiemmin, mutta toki tiesin hänet ja kunnioitin tosi jäykkänä. Vivica poimi minut ja tarjosi työtä Lilla Teaternissa, ammattiteatterissa.

Bandler oli ideoinut ja toteuttanut yhdessä Kirsten Sörlien kanssa Pikku-Lillaniin O-pop-iltoja, joiden alaotsikkona oli jatsia ja lyriikkaa. Ne olivat eräänlaisia happeningeja, joissa sisällöt, genret ja ilmaisutavat sekoittuivat villisti. Musiikista vastasi Otto Donnerin orkesteri, ja materiaalina käytettiin niin Shakespearen kuin aikalaisrunoilijoidenkin tekstejä.

– Meillä oli esimerkiksi dialogi Romeosta ja Juliasta. Se pistettiin pilaksi, tietysti. Parhaiten mieleeni on jäänyt lavastus. Elettiin Beatles-manian huippuaikaa, ja Ralf Forsström oli koristanut Pikku-Lillanin valtavilla kuvilla suosikkiyhtyeestä.

Vivica Bandler on kertonut, että hän innostui Kaisasta, nuoresta tekijästä, koska tällä oli tietoa, taitoa, voimaa, uskoa ja pystyvyyttä. O-pop-illoissa Korhonen esitti mm. Bertolt Brechtin lauluja ja tuli ”keksityksi” laulajana.

– Vivican kohtaaminen oli eräänlainen käännekohta elämässäni. Minut oli nähty, mikä tarkoitti myös sitä, että minua tarvitaan. Varmasti siihen, että pääsin työskentelemään suomenruotsalaisella teatterikentällä, vaikutti myös se, että olin naimisissa Kaj Chydeniuksen kanssa.

Tie ammattiteattereihin

Elämäkerrassaan Uhma vimma kaipaus (Otava, 1993) Kaisa Korhonen kertoo, miten hän Vivican ystävyyden myötä pääsi Lilla Teaternin esikouluun ja tutustui kuuluisiin taiteilijoihin – Lasse Pöystiin, Birgitta Ulfssoniin, Elina Saloon – joita hän oli katsellut kaukaa.

Bandler tarjosi Korhoselle myös ohjaustyötä. Helmikuussa 1967 sai ensi-iltansa Sandro Key Åbergin tekstiin pohjautuva Teaterlek. Sitä seurasi pian kaksikielinen kabaree Keväinen lauluilta / Vårlig Sångafton, jonka Korhonen ohjasi yhdessä Timo Bergholmin ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Tekstejä oli laatimassa terävä katras, mm. Bo Carpelan, Lars Huldén, Aulikki Oksanen, Arvo Salo ja Benedict Zilliacus. Lillanin vakiotähtien rinnalla lavalle nousia nuoria lahjakkuuksia, kuten Kristiina Halkola, Kari Franck ja Sulevi Peltola.

Korhonen ohjasi sittemmin monia esityksiä myös Svenska Teaterniin.

– Se oli minulle tärkeää ja tarkoitti, ettei minun tarvinnut jäädä roikkumaan Ylioppilasteatteriin. YT oli ollut minulle rakas paikka, sosiaalinen yhteisöni, melkein kuin perhe tai suku, mutta olin ollut siellä jo niin kauan.

Kahvilateatteri Venla

Vuonna 1967 Lilla Teaternissa tapahtui omistajanvaihdos, kun Vivica Bandler myi teatterin Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille. Vapaaksi taiteilijaksi siirtynyt Bandler ryhtyi suunnittelemaan uutta teatteria Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa.

– Etsimme sopivaa paikkaa, ja entiset TES-vision tilat Helsingin Ratakadulla vaikuttivat lupaavilta, Korhonen kertoo.

Olennaista oli, ettei teatterissa olisi ramppia; sen piti olla rento esiintymis- ja viihtymispaikka. Nimikin uudelle kahvilateatterille oli jo valittu: Venla, Jukolan Juhanin rakastetun mukaan.

Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Bandler kertoo olleensa hyvin innostunut hankkeesta.

”Näin poliittisen teatterin äärettömän merkittävänä asiana. Yhtäkkiä teatterintekijällä oli merkitystä, hän oli osa yhteiskunnan rakennusprosessia, ei enää pelkkä ilveilijä ja viihdyttäjä. Tämä oli jotain aivan muuta kuin ennen, tämä uusi vastuuntunto. Ja minulle se oli kuin raikas uusi tuuli”, Vivica kirjoittaa.

Suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Tukholman kaupunginteatteri tarjosi Vivica Bandlerille teatterinjohtajan paikkaa.

– Hän sopi kanssamme tapaamisen ja kysyi: ”Annatteko minulle luvan mennä? Vai olenko petturi jos lähden? Yhteinen teatterihanke tietenkin raukeaa.” Joo-joo, minä sanoin. Menet tietenkin! Kyllä me täällä selviämme.

Salaperäinen suojelija

Vuonna 1993 Vivica Bandler oli toimittaja Maarit Tastulan vieraana keskusteluohjelmassa Yhden illan pysäkki. Studioon oli kutsuttu myös nuorempi kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.

Ohjelmassa Bandler kertoi, että kaksikkoa yhdisti tietty perussuru, tumma juova. ”Kun puhumme keskenämme, olemme vähän tosikkoja. Emme ole paljon nauraneet. Kaisa on hirveän rehellinen, sekä yksityisihmisenä että työssä. Se merkitsee minulle paljon.”

– Vivica oli salaperäinen, aistillinen ja tietoisesti etäinen. Hän myös hallitsi tilanteita. Jos kyse olisi tanssivasta parista, niin Vivica oli se, joka vei, Kaisa Korhonen sanoo nyt, eikä äänensävystä voi erehtyä: siinä on mukana paljon kaipausta.

Korhonen kertoo kirjassaan, miten Vivica opetti häntä ymmärtämään, mitä rakkaus on.

Kerran 70-luvulla kirjoitin Vivica Bandlerille kirjeen Tukholmaan ja kysyin, miten pääsee masennuksesta. Hän vastasi: ”Minä olen aina yrittänyt rakastaa jotakuta.”

– Se oli minulle radikaali, jopa vallankumouksellinen näkökulma. Ei ole tärkeää, rakastetaanko minua vaan rakastanko minä itse.

Keskustelut keittiössä

Paitsi suojelija ja liittolainen, Vivica Bandler oli Kaisa Korhoselle ennen muuta tärkeä ystävä.

– Tapasimme ja keskustelimme paljon. Olen istunut monet kerrat Vivican kuulussa Huvilakadun keittiössä. Hänen tapansa kommunikoida oli kuuntelemista, hän antoi toisen puhua.

Yhden kerran Korhonen muistelee ruokailleensa myös salin puolella. Suomessa oli silloin käymässä pariisilaisen Théâtre du Soleil´n johtaja Ariane Mnouchkine.

– Hän oli Vivican vieraana, ja oli valtavan suuri kunnia päästä siihen pöytään. Mnouchkine oli Euroopan ykkösohjaaja, suoranainen idoli. Muistelen, ettei meistä vieraista monikaan uskaltanut kysyä häneltä mitään. Vivica huolehti puhumisesta ja katsoi, että keskustelu pysyi käynnissä.

Korhonen ja Chydenius vierailivat ystävänsä luona myös Ruotsissa, kun Bandler kutsui heidät ja Måns Hedströmin Tukholman kaupunginteatteriin rakentamaan uuden näyttämön avausohjelmaa.

Produktion ympärille koottiin ryhmä merkittäviä ruotsalaisia kirjailijoita: Sven Delblanc, Agneta Pleijel, P.C. Jersild, Ronny Ambjörnsson, Lars Ardelius, Sture Källberg, Göran Palm. Lopputulokseen Korhonen ei ollut tyytyväinen, vaan hän kuvaa Kyynelten polkua surumieliseksi revyyksi, jossa oli Kaj´n hyvin kauniita lauluja.

Tukholmassa pariskunta näki senkin ihmeen, kun Vivica Bandler kokkasi itse. Huvilakadulla ruoan valmisti aina kotiapulainen.

– Siellä hän paistoi Tukholman-keittiössään kalapuikkoja. Se kieltämättä poikkesi hänen totutusta ruokavaliostaan, Korhonen muistelee nauraen.

Tärkeä virstanpylväs

Vivica Bandler oli tunnettu siitä, ettei hän antanut ihmisten noin vain sinutella itseään.

– Opin tuntemaan ihmisiä, jotka olivat olleet pitkään Vivican lähellä, ja jotkut heistä kysyivät parikin kertaa: ”Joko olet saanut kutsua Vivicaa etunimellä?” Se oli eräänlainen virstanpylväs ja riitti. Vivica oli katsonut maailmaa korkeasta asemasta. Sinunkaupat ei ollut lahja jostakin teosta, vaan kyse oli aidosta läheiseksi tulemisen eleestä.

Korhonen muistuttaa, että Vivica Bandlerilla oli asioihin historiallinen perspektiivi. Hänen seurassaan asiat suhteellistuivat, ja ongelmista tuli yleisluonteisia, käsiteltäviä.

– Vivica jakoi inhimillistä kokemusta ja opetti strategioita, joiden avulla voi selviytyä elämässä ja ammatissa. Ja aina hän kannusti tekoihin.

– Hänellä oli myös hyvä nenä; hän vainusi, mitä maailmassa tapahtuu tässä ja nyt. Hän vainusi myös sen, mitä me ihmiset tarvitsemme. Kun Vivica poimi minut nuorena aikuisena, ymmärsin jo silloin, että se oli hänen metodinsa. Hän näki toisen.

Teksti: Eija Mäkinen

Jutussa on käytetty lähteinä:
Bandler, Vivica & Backström, Carita: Vastaanottaja tuntematon. Otava, 1992.
Korhonen, Kaisa: Uhma vimma kaipaus. Otava, 1993.
Stemius, Caterina: Här går det under! En berättelse om Lilla Teatern 1940–2015. Schildts & Söderströms, 2015.

Vivican juhlat jatkuvat Tukholmassa

Joukko Vivica Bandlerin työtovereita, ystäviä ja kollegoja – mm. Suzanne Osten, Rikard Wolff, Lars Edström, nousee lauantaina 18.2. Tukholman kaupunginteatterin Foajé 3:n lavalle. Silloin esitetään lukudraamana Stig Hansénin näytelmä Vivica, ja må hon leva i 100 år, joka kertoo Vivican työstä, elämästä ja arjesta Ruotsin teatterikentällä.

stadsteatern_vivica

Ruotsalaiset eivät ole unohtaneet, miten omintakeista, vahvaa ja puhuttelevaa teatteria Vivica Bandlerin johtajakaudella (1969–79) esitettiin Tukholman kaupunginteatterissa. Häntä ei syyttä kutsuta teatteritaivaan loistavaksi tähdeksi.

Lukudraaman jälkeen Kulturhusetissa pidetään keskustelutilaisuus, jossa Vivican merkitystä Tukholman kaupunginteatterille valottavat edellä mainittujen lisäksi Benny Fredriksson, Anna Takanen ja Birgitta Ulfsson. Lisätietoa tapahtumasta → Kulturhuset Stadsteatern.

Sivistyneistön kapinallinen

– Vaikka Vivica Bandler oli teatterinjohtajana autoritaarinen, hän oli erittäin hyvä ihmistuntija. Hän oli aina rohkea ja uskalsi panostaa siihen, mihin hän uskoi, Katarina Lindholm sanoo. Hän on suunnitellut Teatterikorkeakoulun Torilla esillä olevan Viva Vivica! -näyttelyn yhdessä lavastaja Ralf Forsströmin kanssa.

ylen_juttu

Yleisradion kulttuuritoimittaja Jonni Aromaa on haastatellut Lindholmia Bandlerin persoonasta ja työurasta. Jutussa mainitut henkilökuvat nähdään Yle Teemalla uusintana perjantaina 10.2. klo 17 alkaen sekä sunnuntaina 12.2. klo 10 alkaen.

Missä on koti? Toisen sylissä.

Yle Teeman Elävä arkisto juhlistaa Vivica Bandlerin satavuotissynttäreitä. Teemalla esitetään kaksi tyyliltään erilaista henkilökuvaa omaperäisestä ja suorapuheisesta kulttuuripersoonasta.

teema_vivica

Henkilökuvista ensimmäinen, Mia Halmeen ohjaama Erotic Vivica on vuonna 1999 valmistunut lyhytelokuva, jossa liikutaan rakkauden, ystävyyden, erotiikan ja seksin hieman hämärärajaisessa maastossa.

Toisessa henkilökuvassa, vuonna 1993 kuvatussa Yhden illan pysäkki -ohjelmassa Vivica Bandler on toimittaja Maarit Tastulan vieraana. Ohjelmassa tavataan myös Vivican ystävä ja kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.

Ohjelmat esitetään peräkkäin tiistaina 7.2. Yle Teemalla klo 21.55 alkaen. Uusintaesitykset nähdään perjantaina 10.2. klo 17 alkaen sekä sunnuntaina 12.2. klo 10 alkaen.

Näyttelyn avajaistunnelmia Torilla

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Torilla avautui Vivica Bandlerin syntymäpäivänä 5.2.2017 Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Kokosimme pienen kuvakavalkadin näyttelyn tunnelmista. Kun klikkaat kuvia, saat ne suuremmaksi ja näet kuvatekstit kokonaisuudessaan.

Kuvat © Ida Henrikson ja Riikka Rannikko.

I Vivicas kök med Milja Sarkola

Milja Sarkola och Vivica Bandler var goda vänner, trots en åldersskilnad på nästan sextio år. Sarkola berättar om hur viktig Bandler var som kulturpåverkare och kvinnlig förebild, om det oproblematiska med hennes bisexualitet och vad vi kan lära oss av Bandler idag, hundra år efter hennes födelse.

milja-pieni

Vi träffas i Vivica Bandlers kök på Villagatan i Helsingfors. Januarisolens granna strålar hittar inte riktigt ända fram genom fönstret som vätter mot den skuggiga innergården.

Det är ett berömt kök, som rent av blivit ett begrepp. Regissören och dramatikern Milja Sarkola har suttit här många gånger förut – det var oftast här hon umgicks med Bandler.

– Här samlades vi, här fanns ett stort matbord och kring det hölls alla arbetsmöten, förklarar Sarkola.

Nu har köket renoverats och matbordet har fått ge vika för en modernare arbetsbänk. Idag hålls det olika privata tillställningar i lägenheten, köket används i cateringsyften. Men de gulnande skåpen är i originalskick och den gamla vedspisen har fått stå kvar, även om den fått sällskap av en mer användarvänligt induktionsspis.

Det fanns en tid då Finlands och världens teatermakare samlades just här, och under många årtionden var köket både en samlingsplats och Vivicas arbetsrum.

– Ofta ordnade Vivica en lunch eller middag i samband med mötena, minns Sarkola.

Bandler kunde också bjuda in folk hon inte kände men ville lära känna, hon ville initiera nya projekt, få folk ur sina sociala bubblor. Det var en av hennes styrkor – nyfikenheten på människor, speciellt på människor från andra samhällsklasser eller kulturer än sin egen.

Vänskap uppstår

Milja Sarkola träffade den redan då legendariska regissören och teaterchefen Vivica Bandler då hon själv var väldigt ung. Bandler var nästan sextio år äldre.

– Jag hade säkert hälsat på henne i Lilla teaterns korridorer redan tidigare. Men kring 1994-95 gjorde vi en liten absurd föreställning med Daniil Kharms texter för Studentteatern som Vivica råkade se. Efter det  bjöd hon in oss till Hangö teaterträff. Det var det första regiarbetet jag hade gjort och hon blev inspirerad. Kanske för att hon själv hade en bakgrund inom absurd teater, hon connectade med det.

De två lärde känna varandra. Sen bad Bandler Sarkola med i projektet Svenska dagen annrolunda, som hon hade startat med Märta Tikkanen.

– Jag kom med som en slags sekreterare, tog hand om det praktiska, berättar Sarkola.

vivicas_kok-pieni

Senare fick Sarkola också hjälpa Bandler med att gå igenom familjens arkivmaterial på Saaris gård i Tammela. Vid det skedet kände de varandra redan ganska bra och Sarkola fick ta del av ett rätt personligt material. En nära vänskap uppstod.

– Hon var närmare åttio när vi lärde känna varandra, jag var kring tjugo. Det var spännande. Hon kunde ha varit min mormor eller farmor och samtidigt var vi ändå på helt samma plan. En auktoritet var hon också, i början var jag ganska rädd för henne. Hon var så känd.

Blygheten inför Bandler handlade också överklassbakgrunden, en stor del av Sarkolas energi gick i början till att fundera på om hon skulle nia eller dua Bandler.

– Det fanns inte många människor jag niade. Samtidigt var hon jätteokej med folk. Men i märkliga ögonblick kunde man inse att vi inte var helt du.

Den unga Sarkola fick en inblick i en historia och ett klassamhälle som hon inte hade någon erfarenhet av alls.

– Bara det att hon hade tjänstefolk kändes som en annan värld, förklarar hon.

En puff i rätt riktning

Vänskapen med Bandler kom att påverka Milja Sarkolas karriärsval på ett avgörande sätt.

– Hon sådde ett frö i mej. Tanken att jag kunde bli regissör. För jag hade inga såna tankar! Jag var intresserad av teater men visste inte vilken min roll skulle kunna vara.

Sarkola hade sufflerat ganska mycket på Lilla Teatern, men någon aktivare roll hade hon svårt att se då. Bandler, däremot, såg det genast.

– Hon uppmuntrade mig åt rätt håll. Jag var van vid en viss kritisk uppmuntran: “Det är bra, men…”. Från Vivica kom för första gången det här att “dig tror jag på, punkt. Det här ska du göra.”

Bandler hade liknande förhållanden till många människor. Hon trodde på folk mer än de trodde på sig själva. På det sättet kunde hon få konstnärer att se sig själva som något annat än de själva gjorde.

Hennes blick var inte alltid realistisk, menar Sarkola, och det var bra. Då kan en utveckling ske, självbilden kan bli en annan.

– Där ingick förstås också att hon var så mycket äldre än jag, i det skedet kanske man inte heller har ett behov av att kritisera någon som är sextio år yngre och funderar på samma yrke.

Från idé till verklighet

När jag undrar varför Bandler var och fortfarande är så viktig för det finländska och nordiska teaterlivet funderar Sarkola en stund.

– Hon initierade en massa projekt som helt enkelt inte fanns.

Bland annat syftar hon på just Svenska dagen annorlunda, som Bandler utarbetade tillsammans med Märta Tikkanen, Det var en reaktion på begreppet tvångssvenska som Riitta Uosukainen myntade. Bandler och Tikkanen ville tala om lustsvenska istället. Svenska dagen annorlunda var ett stort projekt med ett enormt program.

Bandler förändrade också Tammerfors teaterfestival. Det var en inhemsk festival innan hon tog över och breddade utbudet. Sen dess har teatersommaren varit en av de viktigaste festivalerna i Finland med ett stort internationellt utbud.

– Att nån hittade på idén! Det är sånt jag tänker på när jag tänker på hennes betydelse. När man ser på historien i efterhand kan det kännas självklart att det skulle gå såhär, men jag har försökt leva in mig i situationerna när hon kommit med nya förslag som varit ganska radikala och säkert också mött motstånd.

Idag är det Milja Sarkola som leder Tammerfors teatersommar, men hon tycker inte att hon går i Vivica Bandlers fotspår. Sarkolas arbetsroll ser annorlunda ut: hon är frilans, skriver och regisserar, koncentrerar sig på sitt konstnärliga arbete, medan Bandler hade en mer aktiv roll som teaterchef.

– Det är jättestor skillnad. Men det att jag också nu är konstnärlig ledare för Tammerfors  teatersommar är en rolig koppling. Att hon också har funderat på de här frågorna, det känns huisigt!

villagatan_sidan-pieni

Bandlers roll som en förebild för kvinnliga regissörer är också något Sarkola vill understryka.

– När jag sen sökte till regilinjen på Teaterhögskolan fanns det inte så många kvinnliga regissörer. Hon var en stark förebild. Kanske också chefskapet och hennes sätt att naturligt och suveränt ta plats som kvinna och vara en auktoritet i många gånger ganska manliga sammanhang. Det tror jag nog har påverkat mig.

Det är viktigt att komma ihåg hur på många sätt ensam Bandler varit som kvinnlig regissör och teaterchef. Sarkola undrar vilka förebilder hon för sin del hade.

Systraskap

Det var känt att Vivica Bandler var bisexuell. Det var inget hon dolde, men inte heller något hon diskuterade med till exempel Sarkola.

– I något sammanhang nämnde jag en kvinnlig släkting som levde i ett lesbiskt förhållande, och då minns jag att Vivica reagerade starkt på det. Det fanns en koppling emellan oss, det kom in en emotionell reaktion.

I det skedet levde Sarkola själv ett heteroliv, mer eller mindre. De hann aldrig tala om saken detso mer.

Sarkola menar att Bandler gav uttryck för den sexuella identiteten mer som en undertext i det konstnärliga arbete hon gjorde.

– Hur nu en människas sexualitet kommer fram, vilken sorts humor man har, vad man skämtar om. Det kunde också vara snuskig humor.

Sarkola, som senare själv behandlat den sexuella identiteten och det homosexuella begäret i sina verk, kunde i vissa sammanhang känna ett starkt systraskap med Bandler.

Politiskt inkorrekt

År 2017, hundra år efter Vivica Bandlers födelse, skulle Sarkola hoppas att vi kunde lära oss lite av Bandlers politiska inkorrekthet.

– Det mesta som gäller sexualitet är politiskt korrekt, men Vivica var mån om att inte dela med sig av allt. Att värna om subkulturer. Jag tycker det är viktigt att ha kvar. Även om det finns en uttalad jämlikhetsideologi är det också viktigt att acceptera att alla grupper inte vill vara genomträngliga.

En viss motreaktion mot en trendighet och politisk korrekthet. Det fanns hos Bandler, delvis på grund av den tid och det liv hon levde.

Sarkola tänker också på Bandlers bisexualitet och det oproblematiska med det, hon hoppas att utvecklingen idag skulle gå mer åt det hållet. Att man inte skulle behöva definiera sig så mycket. Definitionerna är trots allt relativt unga och det har funnits en tid (visserligen före Bandler) då homosexualitet som begrepp inte fanns, eller heterosexualietet heller för den delen.

– Såna här begrepp kan också begränsa vårt sätt att tänka, vårt sätt att uppfatta oss själva, säger Sarkola.

Så fort det blir politik och man måste ändra på lagar, bör det såklart finnas gemensamma begrepp. Där måste vi vara väldigt tydliga, påpekar hon ändå.

– Men nåt kan jag sakna i den värld där det fanns subkulturer som var betydligt mer människor emellan och inte politik.

Sarkola understryker vikten av att olika kulturer, vare sig det gäller sexualitet eller etnicitet eller något annat, har en rätt till autonomitet, något som är slutet.

Men det är ett väldigt litet problem jämfört med jämlikhetsproblemet.

Toleransen har absolut utvecklats sen Vivicas dagar. På hennes tid hörde äktenskapet till heterolivet, det var något konventionellt. Idag har det konventionella glidit in i alla sexualiteter. Vivica Bandler var alltid rätt okonventionell i sina relationer.

Innan vi säger hejdå och Milja Sarkola promenerar ut i solskenet på Villagatan, funderar vi ännu på hur Bandler skulle ha levt idag, om hon hade varit i vår ålder. Hur skulle hennes liv ha sett ut?

– Var det månne lättare för henne att leva ett icke-monogamt homosexuellt liv? undrar Sarkola. Det homosexuella ingick sovieso inte i någon äktenskapstradition. Man var helt utanför lagen eller utanför det man kunde visa upp i dagsljus.

Det som tvingade en att dölja, skapade eventuellt också en frihet.

Text: Ida Henrikson

Vivica muistelee keittiössään

Suomen teatterihistorian kansainvälisimmässä keittiössä ovat istuneet teatterimaailman suuret nimet: niin Dario Fo, Eugène Ionesco, Edward Albee, Ariane Mnouchkine kuin Arnold Weskerkin. Sisuradion haastattelu vuodelta 1993 herättää menneisyyden henkiin.

Sisuradion haastattelu

Klikkaa kuvaa ja pääset Sveriges Radion Sisuradio-sivustolle, jossa voit kuunnella Vivica Bandlerin ja toimittaja Liisa Paavilaisen antoisan ja kiinnostavan keskustelun. Haastattelu on tehty suomeksi, ja se on nauhoitettu Huvilakadun keittiössä.

Helmikuu on omistettu Vivicalle!

Ota kalenterisi esiin ja merkitse helmikuinen viikko 6.–12.2.2017 tähtimerkinnöin!

Vietämme silloin Vivican viikkoa, ja luvassa on sydämellisiä kohtaamisia, innoittavia luentoja, kiihkeitä keskusteluja, rakkaita muisteluja ja tietenkin upea näyttely Vivica Bandlerin elämäntaipaleesta ja urasta.

Kuva: Vivica Bandlers arkiv; Svenska litteratursällskapet i Finland

Heti maanantaina 6.2. klo 9 avautuu suurelle yleisölle Vivica Bandlerin elämäntaivalta ja monipuolista uraa esittelevä näyttely. Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin ja Teatterimuseon yhteistyönä tuottama Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely koostuu historiallisista ja harvoin nähdyistä valokuvista ja kaksikielisistä kuvateksteistä, joukossa Vivican ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin. Näyttelyn ovat koonneet Ralf Forsström ja Katarina Lindholm.

Torilla tavataan!

Vivican viikon päätapahtumapaikkana toimii Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Tori, osoitteessa Haapaniemenkatu 6, Helsinki.

Tiistaina 7.2. käynnistyy kaksipäiväinen seminaari, joka valottaa Vivicaa niin henkilönä, teatterinjohtajana, kosmopoliittina kuin kulttuuripersoonanakin. ”Teatteritaiteilija, suunnannäyttäjä, voimanainen” -luennon alustajina toimivat mm. Birgitta Ulfsson, Milja Sarkola ja Suzanne Osten. Alustusluennot sekä keskustelu ovat suomenkielisiä lukuun ottamatta Suzanne Ostenin osuutta, joka tulkataan suomeksi ja joka siirtää painopisteen yli ulapan Stockholms Stadsteaterniin, missä Vivica toimi teatterinjohtajana 1969–80.

Keskiviikkona 8.2. alustusluentojen kieli vaihtuu ruotsiksi, ja Birgitta Ulfsson saa rinnalleen vanhan, tutun työtoverinsa, Bengt Ahlforsin. ”En sann nordist, en kosmopolit och en världsmedborgare” valottaa Vivican pohjoismaista vaikutusta, hänen rooliaan eurooppalaisessa kulttuurikentässä ja ainutlaatuista, kansainvälistä verkostoaan.

Keittiö kutsuu!

Vivican viikko! -tapahtumasarja päättyy Torilla 12.2.2017 klo 12–15 pidettävään Vivican keittiössä – i Vivicas kök -paneelikeskusteluun, johon osallistuu Huvilakatu 1:n legendaarisessa keittiössä työskennelleitä, kestitettyjä ja juhlineita työtovereita ja ystäviä ikiomine näkökulmineen. Keskustelua johdattelee Raija-Sinikka Rantala.

Suomenkielinen paneelikeskustelu järjestetään yhteistyössä Teatterikorkeakoulun Alumnit ry:n kanssa osana alumniklubien sarjaa.

Kaikkiin tapahtumiin on vapaa pääsy. Tervetuloa! ♥️♥️♥️

Nainen, ohjaaja, johtaja, auktoriteetti

”Vivica sanoi, ettei rakkaudessa ole kyse vain seksistä, vaan että löytää toisen ihmisen. Istuimme keittiössä, puuhella hehkui. Pannukahvi oli kiehumassa.”

Avun toimittaja Liisa Talvitie tapasi Vivicas Vänner -säätiön hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantalan ja ohjaaja Milja Sarkolan. Puheenaiheena oli tietenkin teatterin voimanainen, Vivica. ♥️♥️♥️ Pääset lukemaan jutun, kun klikkaat kuvaa.

Banbrytande barnteater med Bandler

Det är en konstnärsdröm om frihet man realiserar, då man gör riktigt bra teater för barn. Det menar regissören Suzanne Osten som, tillsammans med Stockholms Stadsteaters dåvarande chef Vivica Bandler, förnyade tanken på barnteater. Suzanne Osten minns Vivica Bandler som en äkta visionär som alltid tänkte större än sin egen regikarriär. De två höll kontakt ända framt till Bandlers död – och släppte aldrig drömmen om frihet.

Suzanne Osten, foto: Ida Henrikson

– Jag tror att hon sökte efter nån som kunde ta det här med barn ett steg längre, förklarar regissören Suzanne Osten.

Året var 1975 och Vivica Bandler var teaterchef på Stockholms Stadsteater. Hon hade länge haft en avancerad idé om teater för unga människor, men hon visste inte riktigt hur det skulle göras.

Och så kom Osten, en ung radikal intellektuell teaterarbetare, med en färdig idé som det bara var att sätta i verket. Tillsammans skulle de komma att sätta barnteatern på kartan på allvar.

– Vivica var verkligen engagerad i att göra högkvalitativ ny teater med vuxna skådespelare för en barnpublik. Vi ville behandla förbjudna ämnen. Fram till dess hade all teater för barn varit synonoymt med sagopjäser.

Hur allting började

De två hade träffats ett antal år tidigare, då Osten tillsammans med sin grupp Fickteatern gästspelade i Helsingfors och Bandler satt i publiken. Det kan ha varit år 1968 eller -69, minns Osten.

– Vivica måste ha sett nåt och hon måste ha tyckt om det, säger hon.

När Osten ett par år senare sökte jobb på Stockholms Stadsteater fick hon Bandlers förtroende.

– Hon såg det nya och var öppen för det. Det var mycket spänningar i teatern på den tiden. Jag var en radikal frigruppsregissör som hade radikala tankar om teater. Jag ville jobba uppsökande och med ny dramatik, och hon stödde mig i det. Det tyckte jag var djärvt.

Osten, som tidigare jobbat med teater för både barn och vuxna, hade en idé om att göra en större pjäs om kvinnorörelsens moderna historia. År 1974 gav Bandler henne stora scenen. Först fick hon 17 föreställningar, men succépjäsen Jösses flickor kom sist och slutligen att spelas i hela tre års tid.

– Jag gjorde Vivicas största succé. Det tror jag hon räknade som en förmåga.

Året därpå la Suzanne Osten upp en skiss på en ny barnteaterorganisation, som hon presenterade för Bandler. På grund av succén med Jösses flickor litade Bandler på Osten och gav henne två försöksår på den nyöppnade scenen, Klarateaten, som sedermera blev Unga Klara.

En ny epok i svensk teaterhistoria hade startat.

Hurdant var ert samarbete?

– Jag hade en väldig respekt för henne. Hon kunde ringa och vara kritisk efter att hon sett nåt publikgenomdrag. Hon var väldig noggrann med allting, det fick inte slarvas. Det var förtroende men också kritik, vi var väl lite rädda för henne allihopa.

Det ryktades en hel del om Bandler på grund av hennes bisexualitet, men enligt Osten var hon alltid korrekt, oklanderlig.

Osten minns att Bandler alltid hade samma perfekta klädsel: guldmanshetter, nypressade skjortor och blå kostym. Perfekt i håret.

– Man såg henne aldrig i något annat än hög status. Men visst gick det vilda rykten om henne. Det fanns inget att ta på, men det var sensationellt nog att hon var lesbisk. På den tiden räckte det för att skapa en viss aura kring henne. Det är ju larvigt.

Vivicas känsla för bredd

Osten beskriver Bandler som en väldigt känslig konstnär, som samtidigt hade förmågan att fylla stora salonger. Det var ingen fråga om att hon var en mycket taktisk teaterchef. Hon ville göra kvalitativa men ändå utåtriktade produktioner för stora scenen.

Bland annat tog hon in musikalen Spelman på taket på Stockholms stadsteaters repertoar.

– Det tyckte vi som hade stort samhällsengagemang var kommersiell smörja. Men där hade vi fel. Den gick väldigt bra, eftersom Vivica hade en kunskap om vad som går hem hos publiken.

Bandler ville nå den breda publiken men ändå erbjuda intressanta saker. Hon såg aldrig ner på publiken, utan såg dem som en del av sin egen horisont. Men hon hade också en hemlig, känslig avantgarde-sida där hon identifierade sig med konstnärer.

Osten, som så många andra, beundrade Bandlers stora internationella kontaktnät, som inkluderade konstnärer som Dario Fo och andra som inte var så kända ännu på den tiden.

– Det var hon som tog Dario Fo till Stockholms Stadsteater. Hon hade en internationell repertoarkunskap och näsa för olika begåvade outsiders.

Bandler hade också stora kulturpolitiska ambitioner med det finska i Sverige, det finlandssvenska och framförallt det nordiska. Osten lärde sig av henne att uppskatta hela den nordiska tanken.

Det ordnades seminarier där danskar, norrmän, svenskar och finnar kunde kommunicera med varann.

– Det tror jag hon skulle vara förbannad på idag, att det nordiska har försvunnit ner i en enda EU-gröt.

Angelägen dramatik för barn

För Osten kändes det stort att få sina två år på Unga Klara, men det blev en del problem med facket. Här skulle det jobbas på ett annat sätt än den gamla klassiska institutionsteatern. Osten hade visioner om helt nya arbetsmetoder, vilket oroade många.

– Men Vivica trodde på mej, jag hade alltid en känsla av att hon stöttade mej.

Unga Klara fick snabbt ett gott rykte både i Sverige och internationellt och efter försöksåren blev Unga Klara en bestående del av Stockholms Stadsteater.

Bandler gjorde en avancerad insats när hon utnämnde en fullt utrustad scen och gav personalresurser till något som inte värderades speciellt högt på den tiden. Tillsammans med Osten gjorde de barnteatern till ett högstatusprojekt.

Osten var konstnärlig ledare för Unga Klara ända fram till år 2014.

– Det är många teatrar som har följt efter oss och försökt göra samma sak. Det har gått fram och tillbaka. Just nu tycker jag barnteatern går bakåt, åtminstone i Sverige. Om det görs en stor musikalgrej på stadsteatern varje år, är det inte mera sådant vi behöver. Man måste tänka konstnärligt, funderar Osten.

Enligt Osten blir många produktioner för barn på stora scenen lätt både tomma och dumma, ingen är engagerad i vad de gör. Själv har hon velat stå för något annat.

– Vivica har lärt mej att stå på mig. Jag gör inga kompromisser konstnärligt. Jag sätter inte upp en pjäs bara för att. Jag är ingen hantverkare i största allmänhet. Jag vill gärna göra nåt nytt och rita upp nya vägar, bråk är lärorikt tycker jag. Det är min väg.

Vad menar du med att bråk är lärorikt?

– Jag siktar på att hitta tabun. Sånt man inte får göra. Vivica litade på att jag skulle slåss för och stå upp för det jag trodde på. Därför har jag inte varit rädd för att ta bråken som uppstår med till exempel lärare eller vem det nu kan vara. Hon tyckte det skulle vara högt till tak. På det sättet är vi lika.

När Osten och Bandler startade med experimentell barnteater på Unga Klara var det ett mycket friare klimat som rådde. Nu är folk så ängsliga i Sverige, menar Osten.

På deras tid utgick man från att det fanns ett kollektivt ansvar för barn, man utgick från att skolorna hade en rätt och en plikt att se till att barn fick lära sig om teater och musik och bild. Nu har man nästan ingen estetik kvar på skolprogrammet, allt är privatiserat, en föräldraopinion kan blåsa bort en pjäs, funderar Osten.

– Idag spelar kvalitet ingen roll. Om något känns oroande köper man inte in det. Folk blir förbannade så fort barnteater handlar om något verkligt, om svåra teman. Är det bara det snälla mot det onda är det ingen som bryr sej.

Vivica och makthierarkierna

Suzanne Osten säger att hon inte har något spännande skvaller om Vivica, deras förhållande var alltid professionellt.

Om det någonsin fanns en maktkamp mellan de två, var den strikt intellektuell. Bandler kritiserade Osten för att vara för avancerad. Men enligt Osten var hon ändå alltid öppen för dialog.

– Vivicas sätt att vara teaterchef har jag jättestor respekt för. Hon kunde se nåt och följa upp det, men inte lägga sej i vad lösningen blev. Det är engagemang. När man väl har bestämt sej för att jobba med varandra ska man tåla konflikter, då utvecklas man. Teatern var hennes liv.

Då det gällde Vivica var det aldrig något maktspel för maktspelets skull.

– Jag har haft många teaterchefer så jag kan jämföra. Jag har råkat ut för en chef som lade ner min teater, säger Osten och syftar på Stadsteaterns chef Benny Fredriksson som år 2009 sa upp samarbetet med Unga Klara – teatern har sedan dess verkat som en fri grupp.

– Där kan man tala om maktspel och intriger och knivar i ryggen. Vivica, däremot, var alltid en excellent aristokrat.

Osten beklagar sig över att det idag är alltför många administratörer som bestämmer över konsten. Enligt henne var Vivica den sista stora konstnären.

Det som skiljer en bra konstnär från en mindre bra är, enligt Osten, att hen inte är svartsjuk på bra kvalitet. Om man är en bra chef har man en bra självkänsla. Man vet att man måste fylla sin teater med bra folk.

– Vivica var visionär, hon tänkte större än sin egen regikarriär.

De anställda kunde kritiserade Bandler för att hon borde be om mer pengar, men hon hade en stolthet, ville att pengarna skulle spelas in. När hon sedan röstades bort var det för att den nya tiden krävde mer pengar.

– Jag tror det var det hon föll på. Idag talas det nästan inte alls om konst, det kommersiella går före.

Också på Bandlers tid satt det många politiker i Stadsteaterns styrelse, men till och med de moderata högermännen hade sett alla föreställningar och alla gillade henne. Bandler höll lysande tal och var en rolig sällskapsmänniska. Eftersom hon hade kunskapen om manliga hierarkier, kunde hon genomskåda dem och hantera dem.

– Jag som ung feminist avskydde bara allt det där, skrattar Osten. Men hela Vivicas dagliga umgänge var med såna män, så hon ville outsmarta dem. Det manliga maktspelet behärskade hon.

Den sista tiden

Suzanne Osten ville medvetet och aktivt börja tala och Vivica Bandler som en bra chef redan före hennes död 2004. Det är viktigt att inte glömma bort mentorerna.

När slutet närmade sej träffades de och Bandler berättade om sin parkinsons och sina hallucinationer.

– Hon kunde se fiender i rummet eller farliga personer som närmar sej sängen, men hon visste hela tiden att det var hallucinationer. Det var kusligt och intressant att hon kunde se och förstå vad det var också då hon var mitt inne i det. Det var hennes storhet, att hon kunde vara utsatt för något och samtidigt analysera det. Men det var fruktansvärt. Det finns bara ett slut.

Det var första gången Osten var hemma hos Bandler i Helsingfors. Det fanns en distans mellan dem till det yttre, men en värme till det inre.

– Jag är ganska blyg och hon var ganska blyg. Men jag tror nog hon uppfattade att jag stod på hennes sida.

Bandler brukade kalla Osten för smalnäst, något hon tar som en stor komplimang.

– Jag kunde säga detsamma om henne. Hon var påläst, intellektuell, kvalitet var viktigt för henne.

Men, säger Osten, Bandler hade också ett stort hjärta, och där går det att läsa in kriget och landsbygden från hennes förflutna. Hon hade sett och varit med om saker som gjorde henne folklig och solidarisk med människor från olika förhållanden.

Vivica Bandler hade en alldeles unik förmåga att uppskatta olikheter.

En förmåga som både barn och vuxna har något att lära av – också idag. Eller kanske speciellt idag.

Text: Ida Henrikson

Välkommen på utställningen VIVA VIVICA!

En superkvinnas teaterkarriär och ett livsverk lika långt som det självständiga Finlands historia. VIVA VIVICA! Vivica Bandler 100 år -utställningen öppnar vid Konstuniversitetets Teaterhögskola i Helsingfors.

Vernissagen äger rum på J.L. Runebergs och V. Bandlers födelsedag den 5 februari 2017 från och med klockan 13.

vivavivica_aika

Utställningen består av fotografier och tvåspråkiga texter om Vivica och hennes mångsidiga bana. En del av Vivicas egna aforistiska tankar om både livet och teatern finns med. Utställningen är sammanställd av Ralf Forsström och Katarina Lindholm.

VIVA VIVICA! -utställningen har öppet vardagar kl 9-19 och veckoslut kl 10-15 på Teaterhögskolan, Aspnäsgatan 6, och pågår fram till den 26 mars. Inträdet är fritt.