Generositet och mormorsstolthet – från mentor till konstnärlig följeslagare

Bengt Ahlfors konstnärliga karriär tog fart på allvar tack vare Vivica Bandler. Han minns deras nattliga telefonsamtal, och de speciella stämningarna och erotiska laddningarna som Bandler gav upphov till på Lilla Teatern. Ahlfors berättar om sitt förhållande till en av de mest betydelsefulla teatercheferna i Finlands historia – en chef vars liv också rymde intriger, kriser och svartsjuka.

Bengt Ahlfors, foto: Laura Mendelin

Det går inte att försöka förstå människan Vivica Bandler utan att tala med regissören och dramatikern Bengt Ahlfors. Han har till och med skrivit en bok som heter just det: Människan Vivica Bandler.

– Jag tackade ja till uppdraget att skriva Vivicas biografi eftersom hon var så viktig för mig, arbetsmässigt. Jag kände en sorts tacksamhetsskuld till henne, förklarar Ahlfors då vi träffas på hans arbetsrum på Eriksgatan i Helsingfors.

Då biografin utkom år 2011 hade Bandler varit död i sju år. Ändå rådde det ingen brist på material under arbetets gång, tvärtom är Bandlers arkiv på Svenska Litteratursällskapet väldigt omfattande.

– Det var intressant och hela tiden roligt att jobba med boken, men det var ju jobbig också eftersom hon samlade på allt! Och då menar jag verkligen allt, till exempel lappar man skickade till varandra i folkskolan med meddelanden som “ska vi ses efter skolan”. Det är märkligt. Jag tror det berodde på att hon på något plan ändå var ensam, trots att hon var så social. Och så trodde hon inte på Gud. Hon ville väl finnas kvar.

Boken är, förutom en biografi, också Ahlfors personliga kärleksförklaring till Bandler, som hade en betydande roll i början av hans egen konstnärliga bana.

Han berättar att Bandler var en gåtfull person. Samtidigt som hon lämnade mycket spår efter sig ljög hon också fritt. Hon ville gärna skapa en egen bild av sig själv.

– Jag var ofta road av hennes krumbukter.

Ahlfors tror att Bandler mest av allt var intresserad av människor, till och med mer än av teater. Teatern var mer ett medel för människointresset.

– Det var hennes styrka som regissör. Hon var lidelsefullt intresserad av de människor som skulle gestaltas på scenen, men också av de skådespelare som skulle gestalta dem. Hon hade stor förlösande kraft för flera skådespelare.

Enligt Ahlfors var Bandler mycket kategorisk i sina sympatier eller antipatier. Honom gav hon fria händer.

– Det är något jag förstod för efteråt, hur generös hon var, hur hon öppnade dörrarna till det här yrket. Samtidig är jag glad för att jag aldrig var fast anställd hos henne. Jag hade nog instinktivt en känsla av att jag måste hålla ett visst avstånd, annars skulle jag sugas in i hennes kraftfält. Det fanns en distans hela tiden.

“Jag hyr inte ut min teater”

Det hela började med komedin I våras. Eller egentligen började det redan tidigare, då Ahlfors arbetade som kritiker på Nya Pressen och via arbetet ibland hade kontakt med Bandler. Då stod de två på olika sidor. Trots att Ahlfors var kritiker förde de då och då långa nattliga telefonsamtal.

– Hon var ju en telefonmänniska. Det var hon som ringde mig och bad om min åsikt i vissa frågor.

Ett av de första samtalen minns han särskilt bra. Bandler frågade: “Vad skulle ni göra om ni fick bestämma på Lilla Teatern?” och han svarade: “Jag skulle avskeda Lasse Pöysti”.  

– Det var nog inte bokstavligt menat, men hon förstod tanken. Det var inte längre så intressant, det hon gjorde på Lilla Teatern. Det anade hon själv.

På den tiden regisserade Ahlfors för Studentteatern. Bandler ställde kostnadsfritt Lilla Teatern till deras förfogande.

– Ibland kom hon och tittade på föreställningarna och gav beröm. Hon var intresserad, något som inga andra teaterchefer var.

När Ahlfors sedan tillsammans med Frej Lindqvist, nyutexaminerad skådespelare, fick idén om en krogshow eller kabaré och skrev skådespelet I våras, utgick han från att de skulle producera föreställningen själva. Nya Lilla Teatern på Georgsgatan hade precis invigts år 1962, men Bandler hade kvar den gamla scenen på Kaserngatan där det spelades bara sporadiskt.

– Vi tänkte att vi skulle kunna hyra in oss där, så vi stämde träff med henne, berättar Ahlfors.

Ahlfors och Lindqvist begav sig alltså till hem till Bandler på Villagatan för att presentera sina planer. “Vad hade herrarna tänkt använda scenen till?” undrade Bandler. De hade ett synopsis på ungefär en sida. “Kan man få se det?” undrade Bandler. Hon läste igenom synopsiset och sa “Jo, det här verkar ju bra, men jag hyr inte ut min teater.”

– När vi kom ut hade hon anställt mig som regissör och Frej som skådespelare! utropar Ahlfors.

Bandler hade också anställt de två andra skådespelarna de hade önskat engagera i projektet, Gösta Bredefeldt och Hilkka Östman. Allt på basen av att hon hade läst en sida. Hon läste aldrig manuskriptet.

– I våras blev en succé både i Helsingfors och i Stockholm, berättar Ahlfors, som nyligen har gått igenom delar av sina egna arkiv. Recensionerna var precis så lysande som han mindes dem.

Efter I våras regisserade han på eget förslag några andra dramatikers föreställningar på Lilla Teatern. Bandler var generös och uppmuntrande.

– Hon plockade och hade näsa för det som hon tyckte var begåvning. Framförallt var hon emot förstelnade konventioner.

Bandler hade inget tydligt teaterestetiskt program, men hon visste i stort sett vad hon inte ville göra. Ibland tog hon in sådana saker hon kanske inte själv förstod på repertoaren, med tanken att här kunde finnas något.

– Det gjordes besynnerliga experiment på Lilla Teatern på den tiden, och det hade ett värde i sig. Om man låter konstnärer experimentera fritt kan det hända att nio av tio försök inte blir något, men det tionde kanske blir bra. Det var en chanstagning.

Under de första åren på Lilla Teatern, 1963–66 ungefär, träffades Ahlfors och Bandler inte utanför de professionella sammanhangen.

– Jag skulle inte säga att vi blev vänner privat. Vi var inte vänner utanför teatern, säger Ahlfors.

Efter åren på Lilla Teatern jobbade Ahlfors ett år på Svenska Teatern, och återvände sedan till Lilla Teatern i samband med att Birgitta Ulfsson och Lasse Pöysti köpte teatern av Bandler och anställde honom. Bandler åkte först till Norge och sedan till Sverige där hon blev chef för Stockholms Stadsteater. Ahlfors jobbade aldrig där, men under Bandler spelade stadsteatern några av hans pjäser.

När Bandler sedan återvände till Helsingfors återupptog de kontakten, men inte desto mer. De var på varandras stora födelsedagar, men de jobbade inte tillsammans. Han var med på ett hörn av hennes satsning Svenska dagen annorlunda. Ibland sågs de under improviserade sitsar i det berömda köket på Villagatan.

–  Vi fortsatte att tala i telefon emellanåt. Månne vi inte talade mest om teater, men också lite om livet och politik och konst överlag.

Bandler hade alltid skött en stor del av chefsarbetet per telefon. På senare år hade hon dessutom svårt att röra sig, så det var lättare att ringa folk. Idag kan ett telefonsamtal te sig rätt intimt, då en stor del av kommunikationen sker via sociala medier. På den tiden kändes det naturligt.

– I telefonen träffas åtminstone rösterna, funderar Ahlfors.

Bandlers skugga

– Efter de allra första åren då jag fick jobba så nära henne –  hon som teaterchef och jag som regissör – och när jag sedan skulle stå på egna ben som regissör, då kände jag ibland av henne på något sätt. Jag funderade på vad skulle hon tycka om det ena eller det andra, skulle hon tycka att det jag gör är bra teater?

Ahlfors var medveten om det han kallar Bandlers skugga och kände att det var något han måste frigöra sig från.

– Hon hade en auktoritet. Kanske hon var en slags mentor, men jag ville inte vara beroende av henne. Inte vill man ju vara alltför beroende ens av sina egna föräldrar.

Så småningom tonades mentorskapet ner. Men skuggan av Bandler fanns ändå kvar.

– Jag hade en tillgivenhet för henne så länge hon levde, säger Ahlfors.

Vad han kan minnas hade de inga svårare konflikter sinsemellan.

–  Och hon hade ju nog minsann konflikter med folk! Hon var så pass stark i sina åsikter. Beroendeförhållandena folk hade till henne ledde ofta till sammanstötningar.

Han förklarar att Bandler trivdes i kriser. Som den danske regissören Sam Besekow, som för övrigt jobbade på Lilla Teatern under Bandlers tid, säger: “En regissörs plikt är att föra föreställningen så nära katastrof som möjligt”.

– Det tror jag att Vivica skulle förstå. Men det är mycket främmande för mig, som har ett mer rationellt och analytiskt temperament.

Då Bandler var chef kunde stämningarna på Lilla Teatern vara oerhört laddade inför en premiär. Enligt Ahlfors kände man det ända ut i salongen, och det gjorde att föreställningarna verkade bättre än de var.  Det fanns en rädsla i luften, något som närmade sig kaos, som kunde leda till något positivt på premiären. När man sedan såg föreställningen en vecka senare var den bristfällig, för då var känslan borta. Bandlers föreställningar var sällan slutarbetade eller perfekta, de levde mer på den speciella laddningen.

– Hon var en intelligent människa, men som regissör var hon framförallt intuitiv. Hon var inte alls speciellt bra på det praktiska hantverket som också hör regissörens arbete till. Hon var helt enkelt inte intresserad av det. Hon ville krypa så nära människan som möjligt.

Det hände också med gästande regissörer att Bandler kunde komma till de allra sista repetitionerna och “lyfta” föreställningen, som det hette.

– Skådespelarna litade kanske inte på gästregissörerna. Det hände inte med mina föreställningar så jag vet inte hur det gick till, men hon kom väl in och sa ett eller två ord, att det här handlar det om – det var något slags suggestivt trolleri.

“Varför måste busarna tala kansliprosa?”

Ahlfors medger att han var påverkad av Bandler då han satte igång den historiska debatten om scenspråket.

– När hon tog över Lilla Teatern 1955 ville hon göra en slags medveten anti-teater mot Svenska Teatern, som var den förstelnade institutionen. Språket var en sak, plötsligt talade man publikens språk på Lilla Teatern, framförallt i revyer.

Det är svårt att idag förstå vilken kalabalik det blev då Ahlfors som ung skribent på Nya Pressen lanserade begreppet “skillnadska” för det konservativa språket på Svenska Teatern på Skillnadsgatan.

Ahlfors visar en mapp med gulnade urklipp av den enorma språkdebatten i Nya Pressen. Efter hans första kåseri kom protesterna in. Bland andra två av hans lärare vid universitetet och hans egen chefredaktör ställde sig emot honom. Svenska Teaterns dåvarande chef Runar Schauman ansåg att det var olämpligt att överhuvudtaget diskutera frågan. Det skrevs om talspråkets “farliga följder”. Det ordnades till och med en stor debatt med svenska språkvårdsnämnden och många inbjudna talare på Ständerhuset i Helsingfors.

– Det såg ut som en rättegång! Jag var ung filosofistuderande och hade mina professorer emot mig. Men inte en enda skådespelare var inbjuden för att diskutera scenspråket, så det var ett finlandssvenskt bildningsproblem, inte ett konstnärligt problem.

Då var Bandler en av de få som stödde Ahlfors.

– Det här var långt innan jag började regissera för henne. Redan då fanns det alltså en sympati mellan oss.

Själv njöt han av hela uppståndelsen och tyckte det var roligt att ställa till med rabalder.

– Jag var hög i korken och tyckte att jag hade rätt.

I den situationen var det ändå värdefullt för Ahlfors att en människa som Bandler, som han beundrade och respekterade, ställde upp för honom.

– Hon var med på diskussionen och talade om vikten av att modernisera scenspråket.

Några år senare regisserade Ahlfors på Svenska Teatern, så konflikten blev inte bestående. Men skillnadskan blev kvar som begrepp. Numera ser problemen med det scenspråket dock helt annorlunda ut, menar Ahlfors, som är medlem och före detta ordförande för Hugo Bergroth-sällskapet som vill vårda den korrekta svenskan.

– Idag är det mera frågan om till exempel att allt fler teatrar på allt mindre scener använder högtalare. Skådespelarna kan inte tala så att man hör dem.

Ahlfors menar att korrektheten som fanns tidigare är förståelig och att skillnadskan uppstod av en orsak. Till estetiken på Svenska Teatern hörde att allt skulle vara smakfullt och snyggt.

– Inte störde skillnadskan i operetter eller salongskomedier, men i mer realistiska iscensättningar lät den malplacerad. Vivicas slagord var “varför måste busarna på scenen tala kansliprosa?”

En skicklig förförerska

Det fanns aldrig någon uttalad erotik mellan Ahlfors och Bandler, men att hon hade en erotisk utstrålning gick inte att ta miste på.

– Det spelade inte så stor roll om det var män eller kvinnor. En del av hennes starka människointresse var erotiskt, men inte enbart. Nog fanns det sådana undertoner – det är svårt att tänka sig ett förhållande med henne där det inte fanns någon erotik alls.

Ibland kunde Bandler tillåta en förälskelse att gå före den konstnärliga integriteten. Men det är ganska mänskligt, menar Ahlfors.

– Teaterarbete är erotiskt laddat. Det behöver inte betyda att man går i säng med alla. Man arbetar så nära varandras kroppar och dofter och minnen och känslor. Det kräver en disciplin att ge de här laddningarna en positiv riktning så att de leder till en bra föreställning och inte blir något som stör arbetsprocessen.

Han tror inte att Bandler kände sig diskriminerad för att hon var kvinna.

– Hon var den mest manhaftiga av alla finländska regissörer.

Däremot fanns det mycket fördomar mot henne på grund av hennes bisexualitet.

– Det fanns kvinnor på Svenska Teatern, som jag pratade med under arbetet med boken, som kände sig lite störda av det. De kände en viss rädsla. Samtidigt hade hon väldigt fina arbetsmässiga förhållanden med många. Säkert finns det sådana som skulle säga att hon gick för långt, men det är rena gissningar. Och vad är att gå för långt? Jag är övertygad om att hon var en skicklig förförerska.

Ahlfors har också gått igenom Bandlers privata korrespondens och kärleksbrev. Framförallt brevväxlingen med Tove Jansson, som Ahlfors också kände medan hon levde, berörde honom starkt.

– Den oerhört fina korrespondensen mellan Vivica och Tove läste jag långt före arbetet med biografin. Då var jag intresserad av att skriva en brevpjäs utgående från dem. Men då fick jag inte tillstånd att citera Tove, det fick jag inte heller göra i boken. Det gjorde mig lite arg. Senare har breven publicerats, vilket ju är bra.

Det är bara Janssons brev till Bandler som finns kvar, eftersom Jansson förstörde en stor del av sina privata brev, inklusive Bandlers brev till henne. Det som finns från Bandlers sida är 17–18 koncept, skrivna med hennes karakteristiska, svårtydda handstil, och så Janssons brev.

– Breven är oerhört starka och vackra, säger Ahlfors.

Genom breven målas en vacker men dramatisk kärlekshistoria upp.

– Den är minsann inte enbart lycklig. Den aktiva kärlekshistorien varade högst i några månader, såvitt jag vet. Men de var starkt bundna till varandra hela livet. Jag kan bra tänka mig att det var Tuulikki Pietilä som fick Tove att bränna breven. Hon kunde vara svartsjuk på Toves förflutna. Vivica var en så stark människa.

Det man måste komma ihåg är att hela den lesbiska världen var en dold värld, påminner Ahlfors. Det fanns en spänning och en stimulans i det förbjudna. I breven finns intriger som man bara anar sig till.

– Jag är så tråkigt normativ själv, men jag kan gott föreställa mig att också känslor som svartsjuka kan få andra toner då den inte tillåts vara öppen och rak.

Indirekt förde Bandler också Ahlfors och hans fru, regissören Ritva Siikala, samman. De träffades på en luciafest på Bandlers gård i Saaris.

– Vi har varit gifta i 50 år, men vi firar aldrig vår bröllopsdag. Det vi firar är Slaget vid Saaris den 13 december 1965. Det var ett snöbollskrig.

En ovanligt begåvad ledare

Det Ahlfors uppskattade allra mest hos Bandler var att hon var en riktig teaterledare. Han syftar på det hon gjorde på Lilla Teatern och Stockholms Stadsteater och delvis också på Tammerfors teatersommar.

– Hon var ännu mer betydelsefull som ledare än hon var som regissör.

Ledarskapet är dessutom så ovanligt, menar han. Förr var det ofta regissörer, nuförtiden ofta skådespelare, som blir teaterchefer. Det är inte självklart att de bli bra ledare.

– Att leda och få en helhetsblick på en teater och sammanföra människor som ska sammanföras, det är en stor och mycket ovanligare begåvning. Den hade hon i allra högsta grad. Hon var en av de absolut viktigaste i hela Finlands teaterhistoria.

Han tror att de flesta som blir chefer blir det för att de inte har hittat sammanhang som de skulle tycka om att jobba i. Egentligen vill de göra konst, men först måste de åstadkomma de rätta omständigheterna. Det är en speciell begåvning att åstadkomma omständigheter för andra.

När allt fungerar bra och en skådespelare lyckas på scenen kan regissören känna en fadersstolthet, men teaterchefen känner något som ingen annan ser – en farfarsstolthet.  Eller mormorsglädje. Den tillfredsställelsen tror Ahlfors att Bandler kände och att det var därför hon kunde vara så generös.

– Även om hon annars kunde vara svartsjuk var hon aldrig svartsjuk på sina regissörer eller skådespelare. De gånger hon berömde mig och skrev till mig var det uppriktiga och fina saker som jag levde länge på. Hon såg längre än sin egen konstnärliga vision.

När Bandler hade gett ut sina memoarer tillsammans med Carita Backström under titeln Adressaten okänd, skickade Ahlfors ett brev till henne och tackade för gripande läsning. Hon läste ändå bara de två första raderna och misstog dem som kritik. Först flera veckor senare vågade hon läsa hela brevet och märkte att han hyllade henne. “Nu är här igen en jag har sårat” skrev hon att hon tänkt.

– Hon var känslig som en viol, samtidigt som hon kunde vara ett lokomotiv. Det kunde vara svårt att förvänta sig den här sensibiliteten hos den starka maktmänniskan. Det fanns så mycket kontraster i henne som gjorde henne intressant.

Ahlfors låter också förstå att Bandlers gamla feodala drag gjorde att hon ibland var hänsynslös i sitt utnyttjande av folk.

– Visst fanns det sådana som slavade på svältlön, inspicienter och sekreterare och tjänare och vad som helst, med hoppet om att då och då få spela en liten roll. Jag fick bara känna hennes goda sidor.

I sin personliga nekrolog i Hufvudstadsbladet efter Bandlers död skrev Ahlfors: “Utan henne vore jag en annan människa än den jag är, sämre. Jag saknar henne.” Det han saknar är inte i första hand en vän, utan kanske ändå den där mentorn och skuggan, medvetenheten om att det finns någon som följer med en och ser en. Fortfarande kan det hända att han stöter på den osynliga skuggan av Bandler emellanåt. Som när vi på vägen ut passerar affischen av den allra första föreställningen av I våras, från Lilla Teatern år 1963, målad för hand av scenografen Ralf Forsström, och som nu hänger intill ytterdörren på Ahlfors arbetsrum.

– Det är lite som att man har bilder av sina föräldrar på väggen fast det är 20–30 år sen de dött. På samma sätt kan jag än idag fundera på vad Vivica skulle tycka om något jag gjort. Men i min ålder kan man ju inte ha mentorer! skrattar han. Jag märker ju att jag fungerar som sådan åt andra, att det är det man måste försöka leva upp till.

Fortfarande har Ahlfors goda kontakter till Lilla Teatern. Han är troligen den enda som har arbetat med alla Lilla Teaterns chefer – som barn spelade han där då teatern leddes av Oscar Tengström och nu har han kontakt med Marina Meinander som leder Lilla Teatern.

– Också Vivica lever kvar där och jag har starka känslor för teatern som hör ihop med henne.

Bandler finns kvar i väggarna på Lilla Teatern, i berättelserna som förs vidare från en generation till nästa, kanske i sättet att leda en framgångsrik teater. Och så finns hon i mappar på trettio hyllmeter hos Svenska Litteratursällskapet. Med en önskan om att något skulle bli kvar åt eftervärlden.

– Hon hoppades kanske att någon skulle läsa om hennes liv och förstå henne.

Text: Ida Henrikson

Advertisement

Tiimipelaajan villit visiot ja järjen ääni

Kiistattoman monipuolinen mestari suurtuotannoista pienimuotoisiin tutkielmiin, kiteytti Vivicas Vänner -säätiön hallitus lavastaja Kati Lukan ansiot myöntäessään hänelle Ester-palkinnon. Jo 30 vuotta alalla toiminut Lukka sanoo olevansa yhä lapsellisen innostunut jokaisesta uudesta työstä.

Heti aluksi Kati Lukka rikkoo illuusion. Teatteri ei edusta hänelle magiaa vaan pragmaattista työtä.

Selitys löytyy lapsuudesta: Katin isä oli näyttelijä, ja lapsenhoito-ongelmat ratkesivat roudaamalla tytär teatteriin valopöydän kulmille.

– Kävin mielelläni katsomassa kaikki esitykset, mutten ollut mitenkään fasinoitunut teatterista. Minulle se oli tavallinen työpaikka, jossa tehdään oikeita asioita.

Kati Lukka. Kuva © Suomen kansallisteatteri

Oman ammattinsa hän keksi hiihtoretkellä: naps! Yhtäkkiä kaikki loksahti paikoilleen – lavastajan ammatissa hän pystyisi yhdistämään ja hyödyntämään itseään kiinnostavia asioita: piirtämistä, maalaamista, partiotaitoja, puukäsitöitä, rakentamista, yhdessä tekemistä. Nenä kohti pääkaupunkia ja Taideteollista korkeakoulua, jonne Lukka pääsi kertaheitolla.

– Olisin mielelläni ryhtynyt opiskelemaan arkkitehtuuria, mutta matematiikka pelotti sen verran, ettei valinta tuntunut luontevalta. Sitten tajusin, että myös lavastajan työssä pystyy tekemään arkkitehtuurisia ratkaisuja. Niiden ei kuitenkaan tarvitse kestää sataa tai 300 vuotta. Riittää, että talo pysyy koossa kaksi vuotta ja on käyttäjilleen turvallinen sinä aikana.

Yksittäisestä symbolista prosessiin

Lavastus on hetken taidetta, Kati Lukka toteaa Suna Vuoren toimittamassa kirjassa Kati Lukka & Tarja Simone(n) – Yhteisiä suunnitelmia, joka esittelee Lukan ja hänen elämänkumppaninsa pukusuunnittelija Tarja Simonen taiteellista kädenjälkeä – elämäntyötä tekisi mieli sanoa, ellei se kuulostaisi niin lopulliselta. Takana on jo noin sata ammattilavastusta.

Kun Lukka valmistui, alalla oli vallalla työtapana ennakkosuunnittelu, toisin sanoen lavastukseen liittyvät asiat päätettiin ennen harjoituksia. Opiskeluaikana oli myös painotettu keskeismetaforan ajatusta, kaiken tiivistävää symbolia.

– Jo silloin ajattelin, että lavastusbudjettiin pitää jättää 20 prosentin vara, jotta harjoituksissa on mahdollisuus reagoida ja muuttaa tarvittaessa suunnitelmia. Vasta harjoituksissa näkee, mitä todella tapahtuu. Siihen asti kaikki on vain taiteellisen työryhmän kesken kuviteltua.

Vuosien myötä tekemisen tapa on muuttunut, ja yhä useampi produktio toteutetaan prosessityöskentelynä. Parhaimmillaan se tarkoittaa Lukan mukaan sitä, että ennakolta suunnitellaan vain lavastuksen ydin, raamit ja hankalimmat asiat. Välillä on tilanteita, jolloin esityksen teksti valmistuu niin myöhään, että taiteellinen työryhmä lähtee näyttelijöiden kanssa liikkeelle samalta viivalta.

– Prosessityöskentely vaatii lavastajalta lähes sataprosenttisen läsnäolon harjoituksissa, koska esityksen rytmi, impulssit ja ratkaisut syntyvät silloin. Jos en osallistu harjoituksiin aktiivisesti, en kuule ideoita enkä voi vaikuttaa niihin. Lavastajana minun pitää myös pystyä jakamaan ammattitaitoani eli kertoa, onnistummeko löytämään ratkaisun erilaisiin ehdotuksiin ja toimivatko ne kokonaisratkaisun kanssa.

Neljä näyttämöä antaa vaihtelua

Kati Lukka tunnustaa olevansa edelleen lapsellisen innostunut jokaisen uuden työn alussa. Suomen kansallisteatterissa Lukka on työskennellyt nyt 15 vuotta, ja siinä ajassa suuren näyttämö takaseinä on jo ehtinyt tulla varsin tutuksi.

– Teatterintekemisessä on monia asioita, jotka toistuvat, mikä pakottaa aina hetkeksi istahtamaan ja miettimään, miten lavastukseen löytäisi uuden näkökulman. On hienoa, että meillä on neljä erilaista ja eri luonteista näyttämöä, koska se tuo vaihtelua työhön.

Lukka muistuttaa, että teatterissa ollaan tyhjän taulun edessä kolmen kuukauden välein. Jokainen työryhmä tarjoaa uudenlaisen työtilanteen ja haasteen.

– Olen tehnyt vain kahdesti saman näytelmän: Kauppamatkustajan kuoleman ja Luulosairaan. Saman tekstin äärellä työskenteleminen ei ole niin ongelmallista, kuin ensikuulemalta voisi olettaa. Jokaiseen näytelmään pyritään löytämään oma sisääntulokulmansa. Toisella kerralla samaa tekstiä tarkastellaan toisesta näkökulmasta.

Lukka kertoo, miten hänen mielessään kulkee konkreettisten töiden rinnalla koko ajan kuvitteellinen kuvamaailma; eräänlainen visioiden arkisto erilaisista ideoista ja lavastuksista, jollaisia hän vielä joskus haluaisi tehdä.

– On aina uskomattoman hieno hetki, kun pystyn poimimaan tietyn pitkään miettimäni idean ja toteuttamaan sen käytännössä. Se on yksi niistä asioista, joka pitää työn elävänä ja kiinnostavana.

Itsevarmuutta, näkemystä ja tolkkua

Suomen kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho kehuu Vuoren kirjassa Lukan vahvaa ammattitaitoa, näkemystä, genretuntemusta ja kykyä toimia kiireessä.

– Monet yhteistyömme Mikan kanssa ovat olleet poikkeustilanteita, kun esimerkiksi ohjelmistoa on jouduttu yllättäen muuttamaan. Silloin pitää omaksua asioita nopeasti. Siinä auttaa kokemus. On tärkeää osata olla rento kiireellisten tehtävien äärellä, jotta intuitio pääsee liikkeelle. Pitää olla myös ammatillista itsevarmuutta. Saattaa olla, että kolmen päivän tai viikon päästä olisin keksinyt jonkin fiksumman ratkaisun, mutta pelastustehtävissä pitkiin pohdintoihin ei ole aikaa.

Lukkaa on kehuttu lavastajaksi, jolla säilyy tolkku suurissakin produktioissa.

– Minun kohdallani se tarkoittanee sitä, että pystyn hahmottamaan, minkä kokoluokan ratkaisuja voimme tehdä, jotta ne voidaan myös toteuttaa. Ainahan voi suunnitella valtavan maailman, mutta mitä se hyödyttää, jos siitä saadaan tehtyä vain murto-osa?

Tolkkua osoittaa myös budjetissa pysyminen. Jos on jokin perusteltu syy ylittää lavastusbudjetti, Lukka painelee rahakirstun vartijoiden luo ja kysyy, voidaanko muutoksia tehdä.

– Joskus budjettia voi venyttää, joskus lavastus syntyy vähemmällä. Muistettakoon se seuraavalla kerralla! hän sanoo nauraen.

Ammattilaistason tiimipelaaja

Lukka korostaa teatterissa yhdessä työskentelyä. Lavastajana hän ei sooloile vaan muistuttaa, että esityksen maailma syntyy taiteellisen työryhmän yhteisenä näkemyksenä.

– En ole kenenkään esimies. Lavastuksen valmistaminen vaatii kymmenien ammattilaisten – puuseppien, pintakäsittelijöiden, verhoilijoiden, näyttämömiesten – panosta. Eikä pidä unohtaa valosuunnittelijaa eikä videoteknikkoja.

Olipa kyse sitten suurtuotannosta tai pienimuotoisesta lavastuksesta, turvallisuus on aina osa suunnittelua. Näyttämö on näyttelijöiden työpaikka, ja heidän pitää pystyä tekemään henkeäsalpaaviakin asioita ilman hengenvaaraa.

– Joudun välillä olemaan suunnittelupalavereissa se järjen ääni, jos ja kun ohjaajan visiot alkavat hipoa mahdottomia. Ei kannata hukata kaikkia efortteja asioihin, jotka eivät toimi.

Lukka myöntää vuosien tuoneen myös pientä kyynisyyttä. Aina ei jaksa innostua, kun joku uusi punaposkinen ohjaaja ehdottaa mielestään upeaa ja ennennäkemätöntä ideaa: ”Mitä jos pantaisiin näyttelijä tähän roikkumaan?” Hmm – jos ei nyt kuitenkaan.

Materiaalivalintoja ja kierrätystä

Vielä 30 vuotta sitten, kun Kati Lukka aloitti lavastajan uraansa, ympäristönäkökulmaa ei otettu aktiivisesti huomioon teatterin arjessa.

– En silloin osannut työssäni ajatella ympäristöön liittyviä seikkoja oikeastaan yhtään. Nyt tilanne on toinen. Vaikka teatterimme tilat ovat pienet ja ahtaat, olemme yrittäneet järjestää kierrätyksen mahdollisimman tehokkaasti.

Käytännössä se tarkoittaa teatterissa muun muassa sitä, että vanhoja lavastuksia pyritään hyödyntämään uusiokäytössä mahdollisimman paljon. Myös materiaalivalintoihin kiinnitetään erityistä huomiota.

Pieni mutta konkreettinen esimerkki on myös lavastuksen pienoismallit, jotka Lukka tekee 95-prosenttisesti valmistetusta kierrätyspahvista muovisen kennolevyn tai uretaanitäytteisen materiaalin sijaan.

– Meidän pitää koko ajan tehdä valintoja. Teatterissa ekologisuus painottuu siihen, montako käyttö- tai kiertokertaa jollekin epäekologisellekin materiaalille saadaan. Aina emme pysty hyödyntämään itse lavastusta tai sen osia, jolloin panemme sanan kiertämään. Esimerkiksi Macbethin pleksiseiniä käytettiin eräässä Salon Teatterin produktiossa.

Lavastamossa velloi pullomeri

Hyvä esimerkki ekologisuudesta oli myös keväällä 2014 kantaesityksensä saanut, Laura Ruohosen kirjoittama ja ohjaama Luolasto, johon Lukka suunnitteli näyttävän kristalliluolan 16 000 tyhjästä muovipullosta.

– No juu, se pullohomma meni kyllä jo tolkun äärirajoilla, vaikka materiaalivalinta mallasikin näytelmän teemoihin, hän hymähtää.

– Saimme pullot lainaksi Palautuspullo Oy:ltä. Ne tuotiin lavastamoon suurissa jätesäkeissä, minkä jälkeen niistä kaadettiin liemet, poistettiin etiketit ja maalattiin korkit. Lopuksi ne kiinnitettiin käsin verkkoihin. Välillä kaikki puusepätkin istuivat ringissä ja solmivat kristalliluolaa kasaan.

Lukka kertoo käyttäneensä aiemminkin tyhjiä pulloja massiivisena luomuksena, kun hän toteutti vuonna 1992 Porvoon suvisoitossa lavastuksen Juha Hemánuksen ohjaamaan Sotilaan tarinaan.

– Kyseessä oli Kamariorkesteri Avanti!n koreografinen konserttiteos, jonka johti Jukka-Pekka Saraste. Lavastukseen meillä ei ollut pennin hyrrää, mutta saimme Alkolta lainaksi 3 000 tyhjää viinipulloa, joista rakensimme vanhaan, palaneeseen tehdassaliin tippukiviluolan.

Lukka korostaa, ettei suuruus ole itsetarkoitus, vaan tavoitteena on luoda dimensioita.

– Lavastuksen tulisi olla dramaturgian kaltainen, sisältää eri kokoisia ja eri volyymisia kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä näytelmän rytmin. Sama pätee kuviin.

Ester-palkinto vei Saarenmaalle

Vivicas Vänner -säätiön viime marraskuussa myöntämä Ester-palkinto tuli Lukalle kreivin aikaan. Hän myöntää, että teatterissa on vaarana joutua imaistuksi luuppiin, jossa työstä tulee taukoamaton jatkumo.

– Kun sain palkinnon, minulla oli juuri alkanut ensimmäinen harjoitusvapaa moneen vuoteen. Palkinnon ansiosta lähdimme Saarenmaalle viideksi päiväksi kylpylään. Se oli hyvä startti ja auttoi myös mielen puhdistamisessa, hän sanoo.

Lukka tietää, miten tärkeää on tehdä irtiottoja, varsinkin silloin, kun työ ja vapaa-aika limittyvät tiiviisti toisiinsa. Yksi tärkeistä tuuletuspaikoista on 60 kilometrin päässä pääkaupungista sijaitseva askeettinen metsämökki, joka tarjoaa hiljaisuutta ja vastapainoa ajoittain hektisellekin tiimityölle.

Ester-palkinnon saamista Lukka luonnehtii yllätykseksi. Vivica Bandler on sentään tutumpi, vaikka Kati nauraakin, ettei hän ollut mikään hyvä oppilas teatterihistorian tunnilla.

– En koskaan tavannut Vivicaa enkä nähnyt hänen ohjauksiaan, mutta hänen persoonansa ja merkityksensä ovat tulleet tutuiksi muun muassa Raija-Sinikka Rantalan ja Kaisa Korhosen kanssa työskennellessäni. Vivican elämäkerran luin heti, kun se julkaistiin, ja voin hyvin kuvitella, miten vahva ja karismaattinen henkilö hän on ollut. Myös hänen seksuaalinen suuntautumisensa, jota hän kirjassaan käsittelee, oli kiinnostava ja yhdistävä tekijä.

Poikkeustiloja ja olympialaisia

Kysymys tulevaisuudesta saa Lukan tutkailemaan aikaa kahdesta perspektiivistä. Ammattia hän ei halua vaihtaa, mutta lähitulevaisuudessa, kun Kansallisteatteri joutuu remontin myötä etsimään väistötiloja, Lukka toivoo pääsevänsä suunnittelemaan lavastusta haasteellisessa ympäristössä.

– Voi kun löytyisi jokin kiinnostava tila ja voi kun sen lavastaminen osuisi minulle! hän sanoo ja alkaa muistella Katariina Lahden ohjaamaa Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -esitystä, jonka Oulun kaupunginteatteri toteutti väliaikaisnäyttämönä toimineessa valtavassa Teatria-rakennuksessa Oulun Limingantullissa.

– Poikkeustiloissa on aina jotakin sellaista, joka innostaa ja kannustaa kokeilemaan. Onneksi Mika on avoin kaikenlaisille ehdotuksille. Hän on siitä hyvä johtaja.

– Olisi myös superhienoa työskennellä joskus nykysirkuksen kanssa tai suunnitella jollekin isolle bändille esityksellinen keikka. Semmoinen, jossa on volyymeja ja käytetään resursseja. Ja kun nyt ruvettiin visioimaan, niin aleta turhan vaatimattomaksi, vaan pannaan hyvä porukka kasaan ja suunnitellaan Suomen seuraavien olympialaisten avajaiset!

Teksti: Eija Mäkinen

Jutussa on käytetty lähteenä: Suna Vuori (toim.): Kati Lukka & Tarja Simone(n) – Yhteisiä suunnitelmia. Kansallisteatteri, 2018.

Den osynliga regissören

Alma Lehmuskallio belönades i vintras med Ester-priset för modig teaterkonst. Men vägen till regissörsyrket var allt annat än rak. Här berättar Lehmuskallio om hur hon hittade sitt eget konstnärliga uttryck, om vad en regissör egentligen gör – och om vikten av att bli sedd.

Regissören Alma Lehmuskallio har nyligen återvänt till hemstaden Helsingfors efter att i några månaders tid ha jobbat i Uleåborg, där hon regisserade Tove Janssons Det osynliga barnet på Uleåborgs stadsteater.

– Pjäsen har ett väldigt vackert tema om hur ett barn kan göras synligt. Det blev en fin föreställning.

Lehmuskallio intresserade sig för det omöjliga i att iscensätta hur barnet Ninni först är helt osynlig för att sedan gradvis synas mer och mer.

– Vi arbetade med trollkonstnären Kalle Nio för att skapa illusionerna på scenen. Det svåraste var att visa hur den helt osynliga Ninni skulle röra sig på scenen och till exempel dricka kaffe.

Lehmuskallio ville inte städa bort de mörkare tonerna i berättelsen. Överlag tycker hon inte att arbetet med en barnpjäs skiljer sig från arbetet med en produktion för vuxnare publik. Hon menar att målgruppstänket är fel ända att börja i.

De egna tankarna och känslorna är de enda hon som regissör kan lita på. Publiken består ändå av individer – det blir konstigt att göra en föreställning utgående från den förväntade publikens förväntade förväntningar.

Regissören Alma Lehmuskallio, foto: Lilja Lehmuskallio

När det gäller barn måste man såklart se till att teaterupplevelsen inte skapar för mycket ångest. Det får vara spännande, men på ett tryggt sätt.

– Jag tycker i och för sig inte om att skapa ångest hos den vuxna publiken heller. Jag är inte intresserad av att visa våld på scenen, hellre gör jag sådant som har både djup och humor. De utesluter inte varandra, säger Lehmuskallio, som själv har en sexårig son.

– Det här var första gången jag fick ha honom som premiärdejt! strålar hon.

Samtidigt skulle hon inte kunna tänka sig att göra en föreställning som inte innehåller något svårt eller jobbigt. Att kunna öppna upp sig om sina egna svagheter leder till att man kan se dem som något bredare än ett individuellt problem. När man lyfter upp de här känslorna på scenen kan de i förlängningen till och med kan få en samhällelig betydelse.

På jakt efter konstnärsidentiteten

Lehmuskallio började studera regi relativt sent – som trettioåring – något hon ser som en positiv sak.

– Jag tror att det var bra att jag redan visste vem jag var och att mitt eget identitetssökande inte var på hälft. Nu har jag ganska klart för mig vad jag vill se på scenen, vad jag vill göra. Det är lättare att tacka nej till arbetserbjudanden som inte känns som mina egna. Jag behöver inte göra allt jobb som finns.

Vad är det då hon vill? Det måste man upptäcka på nytt i varje föreställning, menar Lehmuskallio. Som frilansande konstnär måste varje föreställning kännas som det viktigaste just nu, som något som bara måste visas på scenen.

Vad är teater och hur gör man teater? Varför är den här föreställningen just teater, och inte till exempel en film eller en pamflett? Vad är relationen mellan teater och verklighet? Det är frågor hon ställer sig själv i början av varje process.

– Att samla publiken i ett utrymme där alla följer med samma händelser är något alldeles speciellt, det är därför jag är teaterregissör.

Men vägen hit var allt annat är rak, även om den i efterhand känns självklar.

– Det var ett enda sökande! skrattar hon.

Lehmuskallio har dansat sen hon var 12 år gammal och hennes första konstnärsidentitet var dansare.

Hon visste att hon ville jobba med scenkonst, men inte på vilket sätt. Att vara proffsdansare kändes lockande, men samtidigt ville hon använda huvudet mer. Hon var med i Ylioppilasteatteri, sökte in till skådespelarutbildningen på Teaterhögskolan men kom inte in, studerade teatervetenskap och jobbade för Teaterförbundet. Universitetsstudierna och förvärvsarbetet kändes ändå fel.

– Det är en viktig känsla att känna, för då vet man också när man har kommit rätt.

Intuitivt sökte hon sedan till Teaterhögskolans regiutbildning.

– Under inträdesprovet insåg jag att här kombineras allt jag är intresserad av. Regi passar mig.

Ändå kom hon in först på fjärde försöket. De åren var en frustrerande och jobbig tid. Men det fanns inga andra möjligheter, efter att hon insett att regi är hennes kall.

– Idag känner jag mig tacksam över att få utöva det här yrket.

Att spela med hela kroppen

Dansarbakgrunden syns i alla Lehmuskallios jobb. Skådespelarna är inga talande huvuden, de är helheter och kroppar. Som regissör fokuserar hon mycket på uppvärmningen, i varje repetitionsprocess ingår ett element som har med dans eller annan fysisk teknik att göra. Något som skapar en viss kroppslig energi eller närvaro. Hon närmar sig temat helt fysiskt.

Till exempel så här:

Då Lehmuskallio gjorde sitt slutarbete, föreställningen Vain kauniit ja laihat naiset på Teatteri Takomo år 2014, värmde ensemblen alltid upp med afrikansk dans.

– Pjäsen handlade om hur västerländska kvinnor växer upp i en kultur där vi bara förväntas visa de bästa sidorna av oss själva. Men i den moderna afron är det praktiskt taget omöjligt att se snygg ut medan man dansar. Det är också motsatsen till den uppräta hållning som finns i vår västerländska balett-tradition. Tvärtom dras tyngden så lågt ner mot marken som möjligt.

Uppvärmningen hade alltså direkt med temat att göra, men gav också skådespelarna möjlighet att få hela kroppen och hela registret med i arbetet.

– Jag vill att de ska få en påminnelse varje dag om att arbetet inte bara sker i huvudet.

Ett annat exempel:

I skolan regisserade Lehmuskallio Samuel Becketts Lyckliga dagar, en pjäs för två skådespelare varav den ena sitter fast i ett hål i marken genom hela föreställningen. Då hade hon duon att dansa argentinsk tango varje morgon.

– Det var viktigt att de fick känna fysisk närhet till varandra, även om de inte rör varandra, eller ens ser på varandra, på scenen. Pjäsen är ganska långt kvinnans monolog, men i den argentinska tangon är det alltid mannen som leder.

Ingendera av de här exemplen är synliga för publiken, det handlar inte om koreografier som visas i det slutliga verket, utan uppvärmningarna stämmer skådespelarnas kroppar till en viss frekvens.

– Dessutom är det en trygghet för mig själv att alltid inleda dagen på samma sätt, eftersom vad som helst kan hända under en teaterrepetition, förklarar Lehmuskallio.

Gränsöverskridande konstformer

Det har blivit lite av ett varumärke för Alma Lehmuskallio att i sina föreställningar kombinera olika konstformer, så som teater och nycirkus. Men varje pjäs är unik och kräver sitt eget uttryckssätt.

– Ibland finns det behov för kategorisering. Som när vi gjorde Sivuhenkilöt på Sveaborg, då var det viktigt för mig att det uttryckligen handlade om nycirkus. Under den genren är det fysiska – mysterierna, illusionerna och det oförklarliga – mer accepterat. Inom teater är vi vana vid att allt måste vara psykologiskt försvarbart. Fast det är såklart inte sant, det är min egen fördom.

Lehmuskallio njuter av att jobba med cirkusartister, eftersom de har ett så otroligt utgångsläge för vad kroppen kan uttrycka. Hon berättar att cirkusartister ibland själva upplever att de skulle vilja förmedla mer budskap och inte bara kunskap i form av tricks och fysik. Skådespelare har en annan slags färdighet att skapa en rollkaraktärs båge, eller att synliggöra en känsla.

– Överlag älskar jag då folk är jättebra på det de gör. Då är det inte så stor skillnad vad utgångspunkten är, om viljan är den samma.

Enligt Lehmuskallio är den finländska skådespelaren i allmänhet rätt fysisk, till exempel i motsats till den text- och talfokuserade franska traditionen. Men hon gillar inte att tala om “fysisk teater” – ett luddigt begrepp som hon själv associerar med dålig mimik.

All teater är per definition fysisk, även om skådespelaren bara sitter stilla och talar. Också i en sådan föreställning, eller framförallt i en sådan föreställning, måste man tänka väldigt noga på vad kroppen förmedlar.

– Allt det som finns brevid texten, under och ovanpå den, är också teater. Annars kunde man ju bara läsa manuskriptet!

Ramar och processer

Det svåraste med regissörsjobbet är att skapa ramarna för föreställningen, menar Lehmuskallio. Det handlar om förhållandet till publiken, hurdant varandet på scenen är. Först när ramarna finns har skådespelaren möjlighet att göra sitt jobb.

Är publiken ett gäng utomjordingar som aldrig har sett en människa förut, eller är scenen kanske det allra intimaste rummet dit ingen har tillgång? Det här skapar olika sätt att vara på scenen. Pågår handlingen inne i huvudpersonens tankar? Då finns det utrymme för absurditeter på ett helt annat sätt än om man tänker att man gör en dokumentärfilm.

– Publiken behöver inte se ramarna, utan det handlar om ett sätt att bygga upp föreställningens logik inom arbetsgruppen, förklarar Lehmuskallio.

Hon tror att det kan vara svårt för publiken att förstå vad det är som regissören egentligen sysslar med. Men Lehmuskallio har en tumregel: Om alla skådisar är jättebra i samma föreställning har det oftast med regissören att göra, men om bara några är bra handlar det troligen mer om skådespelarnas eget goda arbete.

– För mig känns det alltid som ett stort tack om någon berömmer skådespelarprestationerna.

En av regissörens viktigaste uppgifter, enligt Lehmuskallio, är att se till att arbetsgruppen mår bra och att det finns glädje i arbetet.

– Recensionerna inte lika viktiga, för de handlar bara om slutresultatet. För mig är processen i sig det viktigaste. Men visst, det vore skenheligt att säga att recensionerna saknar betydelse.

Hon uppskattar recensenter som skriver om det som händer på scenen, samt kritik som är välskriven och välformulerad. Det tråkigaste är om recensionen handlar om vad som fattas eller vad recensenten hade velat se – det vill säga det föreställningen inte är, istället för vad den är.

Lehmuskallio berättar att hon försöker odla en praxis inom branschen där man säger högt åt varandra om man tycker något är bra.

– Det att någon annan gör bra ifrån sig är aldrig bort från mig, tvärtom. Men avundsjuka kan också vara hälsosamt och viktigt, eftersom avundsjukan avslöjar vad vi själva skulle vilja göra eller ha i våra liv och vad vi inte är nöjda med.

Vem bär regissören? 

Att axla den osynliga rollen som regissör är tidvis tungt. Därför gläder sig Lehmuskallio till exempel åt traditionen där skådespelarna tackar regissören under premiärfesten.

– Det är en viktig stund i ett annars ganska ensamt arbete. Under arbetsprocessen är det sällan man får något tack. Teaterchefen kanske är den enda som frågar hur det går, hur jag mår. Och om det inte finns någon teaterchef är det ingen som frågar. Men så ska det vara, jag ska bära de andra, gruppen ska inte behöva bära regissören.

För att själv få stöd har Lehmuskallio en god vän inom branschen som hon brukar prata långa telefonsamtal med.

– Att ha någon som förstår, någon att dela sina tankar med. Det är en stor fråga också i livet i stort, eftersom jag är ensamförsörjare för min sexåring. Hemma är jag hela tiden den som har ansvaret, och arbetsbilden är likadan – även om jag inte vill  jämför skådisarna med ett sexårigt barn, skrattar Lehmuskallio.

– Vilka är de situationerna där jag blir buren? Det finns ganska få sådana och det borde jag nog göra något åt, funderar hon.

Ett knep är att delta i uppvärmningen varje morgon och på det sättet få vara en del av gruppen. Och att ha tillräckligt långa matpauser för att få hänga fritt med kollegerna, utan ansvar.

Efter Ester

I november ifjol belönades Alma Lehmuskallio med Ester-priset, Vivicas Vänners pris för modig teaterkonst, en heder som gjorde henne lite häpen.

– Jag lider nog av det klassiska bedragarsyndromet, jag började genast jämföra mig själv med de andra pristagarna. Min proffskarriär som regissör är så kort, även om jag gjort teater redan länge. Men efter att jag kom över den första skammen kändes det fint att bli sedd. Jag vet att jag är bra på det jag gör.

Hon menar att det var extra fint att bli uppmärksammad i det här sammanhanget, eftersom hon har sett upp till Vivica Bandler ända sedan hon läste dennas självbiografi Adressaten okänd.

Bandler var kompromisslös i sin konstnärliga vision, tycker Lehmuskallio. Speciellt som kvinnlig teatermakare under en sådan tid.

– Än idag är det inte självklart att vi kvinnor är på samma linje med männen. Kvinnofrågan står mig mycket nära hjärtat.

Lehmuskallio nämner som exempel att könsfördelningen bland regissörerna på VOS-teatrarna är mycket ojämn – under åren 2014-2017 var fördelningen 61% män och 36% kvinnor (resten var gruppregier). Det är en ojämlikhet som inte förklaras med könsfördelningen inom branschen, eftersom över hälften av de regissörer som blir klara från Teaterhögskolan är kvinnor och över 50% av fackföreningsmedlemmarna är kvinnor.

– Det här är helt klart ett glapp som måste åtgärdas. Det är en människorättsfråga att alla ska ha samma rätt att påverka i samhället. Och det är ju det en teaterföreställning gör, den påverkar samhället.

Under våren börjar Alma Lehmuskallio repetera en föreställning på Teatteri Jurkka, baserad på Henrik Ibsens Dockhemmet, tillsammans med skådespelarna Kreeta Salminen och Rosanna Kemppi, dramaturgen Marie Kajava, ljuddesignern Viljami Lehtonen och scenografen Veera-Maiju Murtola. Hon har också en ny produktion på gång inom nycirkus med gänget från Sivuhenkilöt.

– Det känns som en väldigt fin situation. Jag har alltid beundrat människor inom den här branschen som gör precis vad de vill, så som Vivica Bandler. Nu känner jag att jag själv också är exakt där jag vill vara i livet.

Text: Ida Henrikson

 

Suora suhde maailmaan

Hauskaa ja viiltävää totuuspohjaista dokumenttiteatteria, joka perää oikeudenmukaisuutta.

Siinä pähkinänkuoressa syy, miksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi viime vuoden lopulla Susanna Kupariselle Ester-palkinnon, yhtenä neljästä teatterintekijästä. Valtuusto- ja Eduskunta-trilogioiden sisältö ja kuvia kumartamaton tyyli ravistelivat paitsi poliittisia päättäjiä myös monia teatterialan ammattilaisia, sillä Kuparinen työryhmineen astui tatamille aikana, jolloin suomalainen teatteri oli kääntynyt suppuun tutkiskelemaan identiteetin, minän tai maksimissaan perheen sisäisiä dynamiikkoja, kuten säätiön hallitus muistutti palkintoperusteluissaan.

Kun Valtuusto – Eli kuinka pienistä asioista tulee suuria ja suurista pieniä sai kantaesityksensä Ylioppilasteatterissa helmikuussa 2007, Suomen talouskasvu oli ylittänyt jo monena vuonna EU-maiden keskiarvon. Nousukasvun myötä ihmisillä oli aikaa, mahdollisuuksia, resursseja ja halua miettiä hyvinvointiaan ja henkilökohtaisia ihmissuhteitaan.

Kuten Kuparinen huomauttaa, sama efekti syntyy vakavassa taantumassa tai pitkässä lamassa, mutta motiivi on silloin toinen: – Käpertymisestä haetaan turvaa, ja se on jollakin tavalla mykempää, hän sanoo.

Eduskunta II -työryhmä. Hanna Nikkanen (ylärivi, vas.), Ruusu Haarla, Jari Hanska, Markus Bonsdorff, Jan Liesaho, Saara Ryymin, Akse Pettersson ja Susanna Kuparinen. Kuva © Terjo Aaltonen.

Käpertymisestä oli kyse myös 1990-luvun laman aikana, jolloin Susanna Kuparinen kiinnostui teatterista. Silloinkin meditoitiin ja haettiin yhteisöistä turvaa ja voimaa. Hän muistelee nähneensä tuolloin joitakin yhteiskunnallisia teatteriesityksiä, mutta niissä kansalaisliikehdintä tulkittiin vaaralliseksi ja hajottavaksi toiminnaksi, joka ei tuota mitään hyvää vaan ennemminkin johtaa tragediaan.

– Nautin näytelmistä, jotka käsittelevät ihmissuhdetta tai perhettä. Ne voisivat olla loistavia välineitä myös yhteiskunnallisen muutoksen ja liikehdinnän tarkasteluun, mutta niin harvemmin tapahtuu.

– Aika usein suomalaisessa draamassa yhteiskunnallinen liikehdintä nähdään yksilöiden valintojen kautta, eräänlaisina rajanylityksinä, joissa henkilö rikkoo yhteisesti sovittuja pelisääntöjä – mikä vääjäämättä johtaa tragediaan. Harvoin näytetään, että se voisi tuottaa jotakin hyvää tai kiinnostavaa, tai että se olisi itsessään tärkeätä. Olen pohtinut, olisiko kyse ainakin osittain 1970-luvun painolastista.

Kulttuurikentän politiikkaviha

Alkuperäinen motiivi lähteä tekemään yhteiskunnallista teatteria on Kupariselle itselleenkin iso kysymysmerkki, ennemminkin kyse on monen asian summasta. Tausta velvoittaa tarttumaan yhteisiin asioihin, hän sanoo ja viittaa ennen muuta isoäitiinsä, joka työskenteli 25 vuotta sosiaalidemokraattien edustajana Lahden kaupunginvaltuustossa.

Kuparisen mukaan taidekentällä ollaan jopa liikuttavan sokeita sille, miten hienoa ja tärkeätä työtä on tehty, kun suomalaista yhteiskuntaa on rakennettu – ja jota nyt vauhdilla puretaan. Hänen on vaikea ymmärtää, miksi niin monet aikanaan yhteiskunnallisen muutoksen kärjessä toimineet tekijät suhtautuvat kriittisesti paitsi menneisyyden tekoihin myös nykyiseen liikehdintään.

– Tuntuu, että teatterissa on jopa politiikkavihaa. Vallalla on jokin kuvitelma siitä, että pärjäisimme ilman politiikkaa ja poliitikkoja. Politiikka nähdään vain mustana ja raakana pelinä, jossa ihmiset haluavat ainoastaan valtaa ja jossa heillä on vain kyynisiä päämääriä. Se on minusta väärä tulkinta.

Teoissa piilee kiinnostavuus ja draama

Kuparinen huomauttaa, ettei taiteilijalla ole velvollisuutta tarkastella yhteiskuntaa mistään tietystä näkökulmasta, ei edes kriittisestä.

– Mutta jos ottaa aiheekseen yhteiskunnan, tilaus kriittiselle tarkastelulle on olemassa, koska niin moni peili ja taho tuottaa normatiivista kuvastoa, jossa ovat aina samat sukupuolistereotypiat ja samat vauraudesta nauttivat tyytyväiset, onnelliset perheet. En ymmärrä, miksi taiteilija ryhtyisi tekemään taidetta, joka vahvistaa jo entuudestaan voimakasta pääviestiä. Toisaalta en ymmärrä sellaistakaan yhteiskunnallista taidetta, jossa demonisoidaan eikä nähdä mitään nyansseja; josta puuttuu itsekritiikki sekä ymmärrys omasta arvostelukulmasta ja vastuusta. Sellainen taide kääntyy helposti itseään vastaan.

Ohjaajana Kuparinen etsi pitkään näytelmiä, jotka käsittelisivät nykypäivän yhteisöä ja sen ongelmia; tekstejä, jotka kertoisivat, mitä todellisuudessa tapahtuu. Kun sellaisia ei löytynyt, hän päätti tarttua todelliseen materiaaliin.

Kysymykseen, miksi hän ei itse kirjoittanut well made playta, Kuparinen vastaa nostamalla vaakakuppeihin sanat ja teot.

– En pohdi ihmisten psykologiaa, en taiteessa enkä arkielämässä. Kun tarkastelen ihmistä, arvotan tekoja, sillä suurin osa sanoista on kevyttä huttua. Merkityksellisemmät asiat sanotaan jossakin, jonne ei pääse kuulemaan. Kaikkein tärkeimmät keskustelut ihminen käy itsensä kanssa, joten minulle ei oikeastaan jää muuta kuin katsoa sitä, miten ihminen toimii. Siinä piilee kaiken kiinnostavuus ja draama. Näytelmää kirjoittaessani joutuisin miettimään henkilöiden psykologiaa ja jäljittelemään todellisuutta, mikä olisi aina vähemmän kuin se itse.

Individualistin sijaan työryhmä

Kuparinen puhuu individualismin vitsauksesta, jolla hän tarkoittaa, miten krediitit ja gloria halutaan sälyttää yhden ihmisen kontolle, vaikka kyse olisi ryhmätyöstä, kuten on laita Valtuusto- ja Eduskunta-esityssarjoissa.

– Meillä on löyhä verkosto, käsikirjoittajien ja dramaturgien pooli, joista monet eivät ole todellisuudessa käsikirjoittajia tai dramaturgeja ollenkaan. Mukana on ollut vain yksi valan tehnyt dramaturgi-käsikirjoittaja, Jukka Viikilä. Muita ovat olleet mm. ohjaajat Ruusu Haarla ja Akse Pettersson, toimittajat Jari Hanska, Hanna Nikkanen ja Reetta Nousiainen, Helsingin Feministisen Salaseura –kollektiivin tutkija Olga Palo ja esitysten aiheiden suojelija tuottaja Jan Liesaho. Minusta on tosi riemastuttavaa ja virkistävää, että yhteisen työn äärellä on ihmisiä niin eri lähtökohdista.

Omaa tehtäväänsä ja kaksoisrooliaan – journalisti ja taiteilija – Kuparinen kutsuu vastuunkantajaksi.

– Toimin koollekutsujana ja delegoin, kuka voisi tehdä mitäkin. Olen myös se, joka yhdistää eli vastaan siitä, että aiheet ovat ajassa, käsittelytapa artistinen mutta kestää journalistisen tarkastelun. Muut ryhmän ihmiset voivat tulla ja mennä – joskin suren aina, kun joku lähtee. Minä olen se, joka sammuttaa valot.

Missä on se suolarae?

Valtuusto– ja Eduskunta-esitysten tekotapaa Kuparinen luonnehtii raskaaksi, mutta hän ei puhu ryhmätyöstä vaan valtavan materiaalin työstämisestä. Mikä päätyy näyttämölle, mikä rajataan pois? Kaikesta käydään keskustelua.

– Sen takia puhun aina me-muodossa. Olemme myös koko ajan tehneet tyylikokeiluja, etsineet oikeanlaista estetiikkaa. Se ei löydy muuten kuin saatanallisella venkslaamisella. Kokeilemalla. Se mitä lopulta valikoituu näyttämölle ja mitä sieltä poistetaan, on kokonaisteos, josta minä ohjaajana vastaan. Toki olen myös kirjoittanut paljon, mutta en voi mitenkään sanoa, että esitykset ovat minun käsikirjoittamiani vaan sen tiimin, joka työhön on kulloinkin osallistunut.

Kuparinen lainaa Jukka Viikilää, joka puhuu suolarakeesta.

”Missä on se suolarae?” Se jokin tietty kohta, jossa tapahtuu kaikki se, jonka tiedän ja tunnistan, jota olen yrittänyt sanoa ja välittää – ja vieläkin enemmän: myös ne asiat, joita olen pelännyt ja joita kohti on ollut vaikea mennä. Se voi olla yksi tilanne, mutta sellaista ei synny, ellei dramaturgisesti tapahdu jotakin todella isoa. Että kaikki se, jota on rakentanut, kääntyykin yhtäkkiä ympäri.

Silloin tarvitaan luottohenkilöitä; ihmisiä, joiden arvostelukykyyn ohjaaja voi luottaa täysin. Ihmisiä, jotka kommentoivat ja antavat syötön oikeaan suuntaan. Yksi heistä on Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho, jonka Kuparinen aina pyytää jossakin vaiheessa katsomaan harjoituksia.

– Minulle Mika on aivan välttämätön. Olen valmis rukkaamaan aikatauluja miten päin vain, jotta se onnistuisi. Tiedän, että hän ymmärtää, mihin tähtään ja millä vakavuuden asteella.

Käsikirjoitusvaiheessa elintärkeä mentori Kupariselle on Kimmo Jylhämö, entinen Voiman päätoimittaja, joka toimii nykyään Vastapainon toimitusjohtajana.

– Kun aiheisto alkaa olla kasassa, varaan aina aikaa pitkään, perinpohjaiseen keskusteluun Kimmon kanssa. Hän kontekstoi mihin laajempaan keskusteluun olen osallistumassa. Filosofit ovat tuollaisia, zeitgeist-vastaavia.

Totuuspohjaista poliittista satiiria

Susanna Kuparisen ohjaamilla esityksellä on vahva suhde ulkomaailmaan ja todellisuuteen, se tuli selväksi jo ensimmäisen Valtuuston myötä. Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjaan pohjautunut esitys oli poliittista satiiria parhaimmillaan, hauska ja viiltävä. Timantin siitä teki tietoisuus, että materiaali oli autenttista.

Kuparinen huomauttaa, ettei ole koskaan pyrkinyt tekemään muotokuvia poliitikoista vaan antamaan kulloinkin käsiteltävälle aiheelle hahmon ja muodon.

– Meidän näytelmissämme käsitellään aina yhtä poliittista kysymystä kerrallaan, johon eri poliitikoilla on oma kantansa. Yhden näkökulman käyttäminen litteyttää poliitikot, mutta sen, miten olemme käsitelleet valtaa suuresti käyttäviä ihmisiä, olemme aina pyrkineet tekemään niin, ettemme häpäise heitä.

Valtuusto– ja Eduskunta-esitysten myötä Kuparisesta tuli yhteiskunnallisen teatterin nykyaallon kärkinimi, mikä on avannut monia ovia, mutta on myös niitä, jotka epäilevät hänen kykyään tehdä kriittistä yhteiskunnallista teatteria.

– Suomessa on aika tarkka roolijako eli näkemys siitä, kenellä on oikeus puhua mistäkin asiasta. Monet sellaiset henkilöt, jotka ovat tehneet käsittelemistämme asioista erilaisen analyysin tai jotka kokevat, etteivät esiin nostamamme aiheet ole tärkeitä tai relevantteja, kyseenalaistavat työni.

– En ole mielestäni joutunut tinkimään siitä, mitä sanon. En ole propagandisti, vaan pyrin koko ajan pitämään lähtökohtani avoimena. Emme esimerkiksi käsittele esityksissä sellaisia asioita, joista ei voi mennä valaehtoisesti todistamaan tuomioistuimeen.

Sillat pitää välillä polttaa

Kun Susanna Kuparinen työryhmineen siirtyi Ylioppilasteatterissa toteutetun Valtuusto-trilogian jälkeen ammattinäyttämölle Ryhmäteatteriin ja alkoi työstää Eduskunta-esityssarjaa, kiinnostus ohjaajan ajatuksia ja tavoitteita kohtaan kasvoi, kuten myös halu rajoittaa Kuparisen toimintatapoja ja mahdollisuutta esittää kritiikkiään.

– Korkeakoulutausta antaa taiteilijalle ikään kuin lupakirjan osallistua keskusteluun hyvissä piireissä: ”Ahaa, sulla on jotain sanottavaa. Tulepa juttelemaan kanssamme ja miettimään, miten nämä asiat voisi ratkaista.” Päiväpuolelle humpsahtaminen tapahtuu huomaamatta, ja aika pian sitä alkaa unohtaa ajan, jolloin oli vain haastaja ja tosi kiukkuinen. Se on kuitenkin asia, jonka taiteilijan tulisi pitää mielessään koko ajan. Siksi on tärkeää polttaa siltoja säännöllisin väliajoin.

Suomessa on Kuparisen mukaan helppoa järkyttää ihmisiä tekemällä perusduunia. Sillä hän tarkoittaa kritiikin harjoittamista, joka länsimaisissa demokratioissa on itsestäänselvyys. Se ei kuitenkaan kotimaassamme onnistu, ja yhdeksi syyksi Kuparinen nimeää kyvyttömyyden nähdä täkäläisiä hierarkioita.

– Meillä puuttuu käsitys siitä, mikä on yhteiskunnan järjestys, mihin suuntaan kritiikin tulisi virrata ja mikä on oikeutettua. Minusta on pelottavaa, että median ja poliittisen vallan piirit ovat Suomessa näin likeisiä. Median ja vallan suhteessa on paljon sellaista, jota pitäisi pöyhiä. Se on monellakin tavalla ykköskipukohtamme.

Ulos julkisen keskustelun sfääristä

Ehkä huolestuttavin ja vakavin reaktio, jonka Susanna Kuparinen on työnsä myötä kohdannut, on Yle TV1:n Pressiklubiin liittynyt keskustelu, jossa Yleisradion entinen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli esittänyt ohjelmaa juontavalle Ruben Stillerille toiveen, ettei Kuparista enää kutsuttaisi Pressiklubin vieraaksi. Syyksi Jääskeläinen nimesi sen, että Eduskunta III -esityksessä olisi ollut vihapuhetta.

– Kyse oli käsitteiden tietoisesta hämärtämisestä. Miten kenellekään voi tulla mieleen, että teatteriesitys, jossa kritisoidaan pääministerin toimia ja nostetaan kriittiseen valoon myös hänen julkisessa luottamusvirassa olleen vaimonsa antama lehtihaastattelu, olisi vihapuhetta? Mutta ei mennyt kauan, kun eräs Keskustan paikallisryhmä alkoi puhua vihapuheesta Suomen Keskustaa ja pääministeriä kohtaan. Se on minusta huolestuttavaa, koska on olemassa todellista vihapuhetta, joka kohdistuu ihmisiin esimerkiksi etnisen taustan tai muiden ominaisuuksien takia, joita he itse eivät voi valita.

Istua keskellä ajatusten virtaa

Teatterista Susanna Kuparinen on nauttinut lapsesta asti. Ajatusten kohinan keskellä istumista hän sanoo mielettömäksi etuoikeudeksi.

– Tässä minä istun katsomossa, ja kaikki nuo ihmiset ovat ajatelleet aivan jumalattomasti, ja nyt saan osallistua siihen virtaan. Se on ihana tunne. Mutta tekijäpuolella se on kauheata, hän parahtaa.

– Nautin kaikenlaisesta teatterista ja käyn katsomassa paljon esityksiä. Ne esitykset, joista en pidä, ovat jollakin tavalla laiskoja, kliseisesti toteutettuja. Usein tällaiset esitykset viittaavat muihin saman genren esityksiin, kummalliseen pseudotodellisuuteen; siihen, jossa isorintaiset naiset juoksevat ja kirkuvat ja jossa miehet vain juonivat keskenään, milloin he pääsisivät pettämään ja juomaan viinaa. Se on kauhean tylsää.

– Minua on lapsesta asti häirinnyt teatterissa – varmastikin siksi, että se on niin lihallista ja tulee niin lähelle – lattea ja tympäisevä kuva naisista. Naispuoliselle katsojalle on latistava kokemus, kun nainen on näyttämöllä pelkkä klisee. Silloin on vaikea päästä osaksi esityksen magiaa, ja tuntuu, kuin esitys ei haluaisi puhua minulle. Se haluaa puhua vain miehille ja miehenmielisille naisille. Minun ihmisyyteni ei sitä kiinnosta.

Vaietut naiset ja individualistinerot

Susanna Kuparinen myöntää, ettei hän ole ohjannut yhtäkään kokopitkää esitystä, jossa nainen olisi ollut päähenkilönä.

– Olen selittänyt asian itselleni niin, että koska teen esityksiä politiikan maailmasta ja vallan ylärakenteesta, niin siellä ei naisia ole hyvin merkittävissä asemissa. Vallitsevien asenteiden sisäistäminen on ansa, johon on helppo pudota. Etenkin ohjaajan ammatissa toimiville on hyvin viekoittelevaa nähdä esitys miehen silmien kautta.

Miesten ja naisten väliset valtasuhteet tuovat hänelle mieleen edesmenneen Vivica Bandlerin ja tavan, jolla tämän koko elämäntyö ohitettiin hiljaisesti, pienin nekrologein.

– Eräässä lehtihaastattelussa todettiin, että moinen hiljaisuus oli suuri kansallinen häpeä. Jos Bandler olisi ollut mies, hänen kuolemansa olisi ollut iso puheenaihe, häntä olisi muisteltu lukuisin eri tavoin ja hänestä olisi kirjoitettu monen aukeaman juttuja.

– Se on jollakin tavalla naisen osa Suomessa. Jos ajatellaan yhteiskunnan hyvinvointijärjestelmiä ja sitä, miten ne pysyvät toiminnassa, niin kaikki selittyy hyvinvointisektorilla työskentelevien naisten hiljaisella työllä. Bandlerin kohdalla on kyse samasta rakenteesta; siitä, miten uurastus ja työ on naisen osa, eikä siitä kuulukaan kiittää. Että ne briljantit individualistinerot ovat niitä, joilla on penis.

Miten luoda nahkansa aika ajoin?

Susanna Kuparinen palaa ensi syksynä äitiyslomalta takaisin sorvin ääreen ja ryhtyy työstämään uutta esitystä, joka saa kantaesityksensä Ryhmäteatterissa syksyllä 2019. Tällä kertaa kyse ei ole trilogian alusta, vaan tulossa on yksittäinen täsmäohjus. Aihetta hän ei vielä paljasta.

– Ennakkotyöt – lukeminen, haastattelut, tiedon etsiminen – vaativat paljon aikaa. On mukava palata töihin. Deadline muuttaa asioita. Enää en lillu vauvan kanssa kaurapuuroavaruudessa, vaan kaikki rupeaa vähitellen hyhmääntymään, hän sanoo.

Entä tulevaisuus? Mihin suuntaan Kuparinen tahtoisi lähteä?

– Se on iso kysymys. Haluaisin jollakin tavalla uusiutua. Genrellä, tyylilajilla tai välineellä ei ole väliä. Luulen, että suurin este piilee siinä, miten kestää omaa kauhua kerta toisensa jälkeen. Sitä nollasta alkamista ja jatkuvaa epäilyä: Selviydymmekö tästä? Kiinnostaako tämä ketään? Omat odotukset on aina se vaikein rasti. Muiden odotuksia en kauheasti edes tiedosta.

– Vaikka tekisin loppuelämäni dokumenttiteatteria, toivon, että pystyisin säännöllisin väliajoin luomaan nahkani – pelkästään jo siksi, että pysyisin hereillä myös etuoikeuksieni suhteen ja osaisin nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Ettei kävisi niin, että huomaisin yhtäkkiä 10 tai 15 vuoden päästä tekeväni sähköhuovan, kuusiaidan ja betoniporsaiden välistä hyväosaisten turruketta, jonka äärelle voisi tulla miettimään, miten ihanaa onkaan olla oikeamielinen.

Teksti: Eija Mäkinen
 

Mellan budskapet och publiken

Möt Ester-pristagaren, skådespelaren Iida Kuningas, i ett samtal om den egna karriären, samarbetet med regissören Milja Sarkola och arvet efter Vivica Bandler. “Konstnärsegot får inte stå i vägen för budskapet”, säger Kuningas, som på scenen vill ge uttryck för något angeläget.

– Det ett stort yrkesmässigt erkännande, att någon har sett mig och uppskattat det jag gör på scenen, säger skådespelaren Iida Kuningas.

Hon är en av de fyra scenkonstnärer som i november belönades med Ester-priset – Teaterstiftelsen Vivicas Vänners pris för modig och nydanande teaterkonst. I juryns motiveringar hette det bland annat att Kuningas har gjort mångsidiga roller på båda inhemska språken, att hon övertygar både i klassiska och mer experimentella uppsättningar och att hon har arbetat med varierande och mångsidiga produktioner.

Speciellt uppskattade juryn Iida Kuningas uppriktiga och modiga tolkningar och samarbeten med regissören och dramatikern Milja Sarkola i föreställningarna I taket lyser stjärnorna, Jotain toista och Olipa kerran minä.

Kuningas är smickrad men ödmjuk inför utmärkelsen och menar att hon haft turen att få jobba i sammanhang där det varit möjligt för henne att göra gott ifrån sig. Det handlar både om tur och talang, tror hon.

– För att det ska bli bra teater måste så många delar klaffa. Det måste vara en jävla bra text, en jävla bra regissör och ett jävla bra konstnärligt team. Det räcker inte att bara ett element fungerar.

Men efter varje lyckad produktion höjer Kuningas också sin egen ribba.

Iida Kuningas, foto: Timo Soasepp

– Ibland tänker jag att jag är bortskämd som har fått göra så många bra grejer trots att jag är ganska i början av min karriär. Att jag redan nu fått göra flera stora och intressanta roller. Har jag fått för mycket för tidigt? Å andra sidan leder en bra sak till en annan och bildar en positiv spiral.

Nya vindar på Viirus

Efter att ha varit frilansare i fem-sex år och jobbat med bland annat Teater Mestola, Lilla Teatern, Wauhaus, Q-teatteri, Helsingfors stadsteater, Blaue Frau och Nationalteatern samt gjort filmer och hörspel, är Iida Kuningas nu fast anställd på Teater Viirus i Helsingfors.

Det känns bra, menar hon, att gå från att vara en “lonely rider” och bara ansvara för sig själv, till att arbeta i ett kollektiv.

– Det kändes som ett bra läge att förankra mig lite, istället för att hela tiden hoppa mellan olika teatrar och grupper. Det är energikrävande att varje gång lära känna en ny arbetsgrupp och dynamik. Jag ville testa på vad som händer när man gör flera produktioner med samma människor och på det sättet fördjupa mitt eget skådespelararbete.

Viirus är en skådespelardriven demokratisk teater, förklarar Kuningas, där ensemblen aktivt är med om att planera repertoaren. Det är ett spännande brytningsskede med de nya utrymmena på Busholmen och nya verksamhetsformer. Förutom de egna produktionerna kuraterar Viirus personal också teaterns gästpselsverksamhet.

För tillfället medverkar Kuningas i Den andra naturen på Viirus och gör också en sverigeturné med pjäsen Paradisdoktrinen med Teater Mestola. Samtidigt planeras Viirus produktioner för nästa vår.

– Det känns lyxigt att som skådis på Viirus få vara med och läsa pjäser och välja regissörer. Slutresultatet blir något vi verkligen kan stå bakom, då viljan att sätta upp en pjäs kommer från oss. Så fungerar det ju inte oftast på institutionsteatrar.

Vad gäller det konstnärliga självförtroendet är det alltid på spel. Det hålls inte på topp tack vare en lyckad grej, enligt Kuningas.

– Skådissjälvförtroendet är alltid lika skört. Eller lika starkt. Det att jag börjar ha lite fler produktioner bakom mig ger helt enkelt arbetserfarenhet, vilket känns ganska skönt.

Samarbetet med Milja Sarkola

Kuningas blev magister från Teaterhögskolan år 2014. Hon började jobba på fältet under femte året i skolan – och det var Lilla teaterns uppsättning av I taket lyser stjärnorna som var språngbrädet. Det var också första gången Kuningas jobbade med Milja Sarkola, något som blev starten på en fin arbetsrelation.

– Jag uppskattar verkligen Miljas intresse för skådespelaren och hennes ärlighet i arbetssituationen. Detsamma gäller hennes egna texter. Miljas konst är ärlig.

Iida Kuningas säger att det är något som händer i Milja Sarkolas regi som hon inte kan beskriva i ord. Det som Sarkola gör får fram det bästa ur skådespelarna.

– Det är något magiskt som händer där.

Lustigt nog är det ungefär precis så många skådespelare som jobbade med Vivica Bandler har beskrivit hennes sätt att regissera. Bandler och Sarkola var goda vänner mot slutet av Bandlers liv, även om de två aldrig jobbade tillsammans på scenen.

Vivica Bandlers mecenatsarv

Kuningas är för ung för att själv ha sett Bandlers uppsättningar, men hon har hört en hel del om henne.

– Vivica Bandler verkar ha varit en mycket fascinerande regissör, teaterkvinna och personlighet. Och en progressiv och modig konstpåverkare, också utanför Finland! Synd att jag inte fick möjligheten att träffa henne, jag kan tänka mig att det skulle ha varit ett intressant möte.

Iida Kuningas lyfter fram Bandlers finansiella möjligheter att stöda teaterkonsten och satsa på att ta hit spännande Europeiska konstnärer.

– Jag har uppfattat att hon fungerade lite som en mecenat. Utöver sitt konstnärliga avtryck lämnade hon också efter sig ett arv som jag nu har nöjet att få ta del av.

Personligen innebär Vivicas mecenatsarv och Ester-priset en ekonomisk lättnad för Kuningas. Hon har aldrig själv varit arbetslös i längre perioder, men de ekonomiska realiteterna för skådisar i vårt land är svåra, speciellt för dem som är frilansare.

Understöden till teaterhusen har minskat vilket leder till att allt färre skådespelare anställs. Det betyder att fler konstnärer och arbetsgrupper är beroende av fondernas understöd och stipendier.

– Det att du är en bra konstnär betyder inte automatiskt att du är bra på att skriva ansökningar, påpekar Kuningas.

Det lesbiska begäret i fokus

I sann Bandlersk anda har Iida Kuningas jobbat med många banbrytande teman – till exempel i pjäsen Jotain toista av Milja Sarkola på Q-teatteri, som ställde ett kvinnoförhållande i fokus.

– Det var spännande och exceptionellt att gestalta en lesbisk karaktär, som dessutom var pjäsens huvudperson. Teaterscenen domineras trots allt av heterosexuella relationer. Jag tycker det var jätteintressant att begäret som tema behandlades ur ett kvinnligt homosexuellt perspektiv. Men det som gjorde föreställningen så stark var att temat ändå lyckades bli universellt.

Oavsett sexuell läggning kunde publiken känna igen sig i den bild som målades upp av ett parförhållande.

– Vi snackade inom arbetsgruppen om att det här säkert är ganska marginellt, att produktionen knappast kommer att intressera de stora massorna. Men det gick helt tvärtom! skrattar hon.

I efterdyningarna av #metoo

Jotain toista var banbrytande också på ett annat sätt – pjäsen tog nämligen upp de rådande maktstrukturerna inom teatervärlden och ställde obekväma frågor om sexuellt ofredande. Frågor som nu har blivit aktuella också i den bredare samhällsdiskussionen i och med #metoo-rörelsen.

– Att sexuella trakasserier inom branschen uppmärksammas på bred front har gjort att de som kanske inte har varit medvetna om sina handlingar nu blir det. Och de som har varit medvetna men ändå betett sig illa får en tydlig signal. Men det återstår att se vart den här rörelsen helt konkret leder. Möjligtvis är det nu lättare för en enskild skådespelare att säga ifrån, funderar Kuningas.

Hon menar att det som krävs är ett större ansvar av dem som sitter högre upp i hierarkierna, för att se till att arbetsmiljöerna förändras.

– Visst har det varit upprörande att ta del av den här diskussionen. Nu är det ju vidrigt och ledsamt att vuxna yrkesmänniskor måste stå ut med sånt här på sina arbetsplatser, i professionella sammanhang! Lika vidrigt är det att det finns människor som tror sig ha rätten att trakassera och missbruka sin maktposition.

Hon upprepar att hon själv haft tur i den bemärkelsen att hon fått jobba i sunda arbetsmiljöer.

– Jag har för det mesta skonats från sådant. För det mesta.

Iida Kuningas i föreställningen ”Den andra naturen” på Teater Viirus, foto: Mark Niskanen

Kuningas understryker att problemen måste skötas på organisationsnivå. Till exempel på den nuvarande arbetsplatsen Viirus finns en jämställdhetsplan som delas ut åt alla nya anställda och gästarbetare.

– Man får genast svart på vitt att här tillåts inga sexuella trakasserier och så står det också hur sådana definieras. Det är bra att alla får samma info genast i början där det klargörs hur vi arbetar här. Det är inte självklart att alla tänker likadant, en del måste kanske uppmärksammas på det.

Förmedlaren

När vi tittar framåt i kristallkulan menar Kuningas att hon vill fortsätta koncentrera sig på skådespelararbetet.

– Jag upplever att jag i minst några år till måste fokusera, utveckla och fördjupa mina kunskaper.

För tillfället trivs hon bra på Viirus och kan tänka sig att stanna där ett tag. Det är spännande att vara med om att påverka teaterns nya riktning och se vart den bär.

Men visst har hon tankar om att göra egna grejer också, kanske regissera eller undervisa någon dag. Tiden får visa.

Hon understryker känslan av att arbetet ska ha mening.

– Som skådespelare är jag mer intresserad av att uttrycka något betydelsefullt än av att visa upp mig själv. Jag vill vara en förmedlare, och där finns en skön distans till jaget. Min personlighet eller mitt skådespelar-ego ska inte stå i vägen för föreställningen eller de frågor den vill väcka.

Tekniken beror på sammanhanget. Om det finns många beröringspunkter till det egna livet kan Kuningas i lämpliga doser använda sina personliga erfarenheter, minnen eller känslor som material. Flera lager av fiktion skapas ändå när texten kommer med och berättelsen iscensätts.

– Lika väl kan jag spela en situation som inte har någon referens till mitt eget liv och ändå hitta beröringspunkter. Teater är en lek med fantasi och föreställningsförmåga.

Bäst trivs Iida Kuningas då ramarna för det hon gör på scenen känns angelägna.

– Idealscenariet är en välskriven pjäs eller ett väl uttänkt föreställningskoncept med innehåll som engagerar. Då är min uppgift och utmaning att gestalta och förkroppsliga texten eller materialet, att förmedla berättelsen till åskådaren så skickligt jag kan. Om jag skulle vilja agera som talrör skulle jag vara dramatiker eller regissör. Men jag befinner mej hellre vid nästa steg, mellan budskapet och publiken.

Text: Ida Henrikson

Kaikki rakkaudet ovat hyvästijättöjä

Haastattelupyyntö näyttelijä Elina Salolle johti kahden taiteilijan kohtaamiseen, kun hän ehdotti bloggauksen tulokulmaksi Vivica Bandlerin elämäkertaelokuvan käsikirjoitusta. Pöydän ääreen Salon keskustelukumppaniksi istahti Avskedet-elokuvan käsikirjoittaja Eija-Elina Bergholm, jonka seurassa siirrytään 1980-luvun alkuun.

Eija-Elina Bergholm. Kuva © Reima Kekäläinen.

”Saat kysyä mitä vain.”

Vivican tapa aloittaa yhteistyö Eija-Elina Bergholmin kanssa oli hämmentävän avoin.

– En sensuroinut kysymyksiäni, vaan kysyin kaikkea, mitä päähäni juolahti. Ymmärsin toki, että vaikka saan kysyä mitä tahansa, Vivica ei välttämättä kerro mitä hyvänsä. Mutta ihmeellisen auliisti hän vastasi kaikkeen – omalla tavallaan, tietysti.

Vivica Bandlerin elämästä kertovan Avskedet-elokuvan (suomeksi Jäähyväiset) primus motorina toimi Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n tv-draaman johtaja Lars Löfgren, joka oli houkutellut ystäväänsä Vivicaa hankkeeseen jo kauan. Mukana ideoimassa oli myös Ruotsin elokuvainstituutin silloinen johtaja Jörn Donner.

– Lars ehdotti minua käsikirjoittajaksi ja Tuija-Maija Niskasta ohjaajaksi, koska meillä kahdella oli monivuotinen kokemus yhteisestä tekemisestä.

Saksaa venäläisellä aksentilla

Avskedet sai ensi-iltansa huhtikuussa 1982. Tarinan päähenkilönä on Valerie von Freyer, jonka varttumista, unelmia ja valintoja seurataan autoritaarisen isän, pankinjohtaja Magnus von Freyerin kuolemaan asti.

Elokuvan ensimmäinen osio keskittyy Valerien lapsuuteen, 1920-luvun lopulle. Yhtenä hänen tärkeimmistä läheisistään nähdään Pietarista pakolaisena Suomeen tullut kotiopettajatar Fröken Fräulein eli Martha von Collins, jota näyttelee Elina Salo.

– Se oli Vivican päähänpinttymä. Ensin kieltäydyin roolista, koska Fräulein puhui saksaa, jota en osaa. Mutta Vivica kumosi päätökseni. Hän kyllä opettaa minulle saksaa, vieläpä venäläisellä aksentilla! Salo kertoo nauraen.

– Vivica oli kuuluisa siitä, että hän ylipuhui ihmiset. Hänessä oli charmia ja voimaa. Puhelimessa hän käytti puhumattomuutta tehokeinonaan. Kun joku yritti kieltäytyä, luurista ei kuulunut mitään. Se oli Vivican metodi saada toinen suostumaan: pitkä hiljaisuus. Olen kokenut senkin joskus 60-luvulla.

Vähemmistön täytyy salailla

Eija-Elina Bergholm kirjoitti käsikirjoitusta lähes vuoden. Hän huomauttaa tunteneensa Vivican aiemmin vain teatterinjohtajana ja ohjaajana.

– Vivica toivoi, että tapaisin myös joitakin hänen ystäviään ja sukulaisiaan. Hän oli itse valinnut ihmiset, jotka kohtasin. Tapasin muun muassa hänen sisarensa Erican, ystävättärensä Ann-Charlotte Nurmen, taloudenhoitaja Kirsti Poikolaisen ja kirjailija Göran Schildtin, joka oli Vivicalle kuin veli. Vivica oli todennäköisesti briiffannut heidät etukäteen. Sellainen käsitys minulle jäi.

– Keskustelin myös Lasse Pöystin kanssa, sillä tunsin hänet entuudestaan teatterin kautta, ja olimme olleet usein tekemisissä.

Bergholmin mukaan Vivicassa oli omistavia piirteitä.

– Hän ilmoitti heti, että on yhden ihmisen ihminen ja kertoo elämästään vain yhdelle kerrallaan. Hän myös kielsi puhumasta asioistaan tietyille henkilöille. En ollut tottunut sellaiseen.

– Salailu selittyy sillä, että suomenruotsalaiset ovat minoriteetti, Elina Salo sanoo.

– Suomalaisten on vaikea ymmärtää, miten vahvasti se, että suomenruotsalaisista lähes kaikki tuntevat toisensa tai ovat sukua keskenään, vaikuttaa elämään. Käytännössä se tarkoittaa, että vihamiehillekin ollaan ystävällisiä, koska piiri on niin pieni.

Rohkeita revyitä ja absurdismia

Myös Elina Salo on äitinsä puolelta suomenruotsalaista sukua.

– Isovanhempani olivat suomenruotsalaisia, jotka kannattivat fennomaniaa ennen Suomen itsenäistymistä sata vuotta sitten. He panivat lapsensa suomenkieliseen kouluun, mutta keskenään he puhuivat ruotsia. He suomensivat lastensa nimet mutteivät omaansa. Äitini kertoi, miten häntä aina hävetti koulussa, kun hänellä oli eri sukunimi – Kivilahti – kuin vanhemmillaan, jotka olivat Wiksteneja.

Ruotsin kielen taitonsa Salo sanoo saaneensa ilmaiseksi naapureiltaan.

– Olen kotoisin Sipoosta, jossa kaikki naapurimme olivat ruotsinkielisiä. Äitini pani minut 6-vuotiaana ruotsinkieliseen pikkukouluun, koska suomenkielistä ei ollut. Kävin sitä vuoden, ennen kuin siirryin suomenkielisen SYKin valmistavaan kouluun.

Elina Salo näytteli Clairen roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre. Kuva © Malla Hukkanen, Sputnik Oy.

Vivica Bandlerin johtama Lilla Teatern oli Salolle tuttu katsojana, ennen kuin hän vieraili vuonna 1957 Punahilkan roolissa Benedict Zilliacuksen kirjoittamassa revyyssä Lite in rödluvan.

– Pikku-Lillanissa esitetyt poliittiset revyyt olivat rohkeita ja todella hauskoja. Puhumattakaan absurdismista, jonka Vivica toi Suomeen.

Lite i rödluvan oli ensimmäinen Lilla Teaternin esitys, joka vieraili Ruotsissa. Caterina Steniuksen kirjoittamassa historiikissa Här går det under! En berättelse om Lilla Teatern 1940–2015 esitystä luonnehditaan lapsilta kielletyksi saduksi.

Salo paikkasi Ruotsin-vierailun aikana Eila Granbergia, ja muissa rooleissa nähtiin Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson, Kaarlo Juurela, Eva Perander, Pertti Roisko ja Åke Lindman.

– Vierailin pari kolme kertaa Lillanissa Vivican johtajakauden aikana. Minua hämmästytti, miten kaikki teitittelivät häntä. Otin se huumorilla – koska hän oikein huomaa, että tämä on hassua. Kun Vivicasta tuli Tukholman kaupunginteatterin johtaja, hänen oli pakko muuttaa tapaa, koska Ruotsissa sinuteltiin ilman muuta.

Yhdessä tekemisen iloa

Ennen kuin Elina Salo kiinnitettiin Lilla Teaterniin vuonna 1967, hän työskenteli Intimiteatterissa ja Radioteatterissa. Lillaniin hän siirtyi, kun Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson ostivat teatterin Vivicalta.

– Lillanissa oli Vivican luoma yhteishenki, joka jatkui Lassen ja Bissen, sitten Askon [Sarkola] aikana. En usko, että olisin viihtynyt yhtä hyvin laitosteatterissa. Lillanissa sai olla itsenäinen.

Salo korostaa, miten Lillanissa työskenteli hurja joukko persoonallisia ihmisiä, joilta oppi sekä elämää että ammattitaitoa: Erna Tauro, Eva Perander, Hilkka Östman, Gustav Wiklund, Nils Brandt, Ralf Forsström, Frej Lindqvist…

– Eikä pidä unohtaa Lillanin kotikirjailijoita: Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum ja Christer Kihlman. He loivat yhteiskunnan epäkohtiin kantaaottavia kabareetekstejä ja näytelmiä; perinteen, joka jatkuu yhä.

Seinilläkin korvat on

Lilla Teaternin myötä Elina Salo oli vieraillut myös Huvilakadun Villa Frenckellissä. Sen sijaan Eija-Elina Bergholmille Helsingin Eirassa sijaitseva palatsimainen rakennus oli uusi kokemus.

– Minua Vivican koti kiinnosti kovasti, sillä olin kuullut niin paljon siitä. Rakennus on valtava, suorastaan eksyttävän suuri. Ymmärsin heti, miltä lapsesta on tuntunut asua siellä: hurjalta ja yksinäiseltä. Olen käynyt kaikissa huoneissa, myös kuuluisassa keittiössä, mutta haastattelut teimme yleensä suuressa sisääntulohallissa.

Vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi sijaitsee Eiran kaupunginosassa Helsingissä. Kuva © Ida Henrikson.

Tietynlaista kammon tunnetta lisäsi se, miten Vivica jo ensimmäisen haastattelukerran aikana nousi yhtäkkiä tuolistaan, käveli ovelle, avasi sen, katsoi hetken ja tuli takaisin.

– Hän selitti myöhemmin, että häntä oli aina kuunneltu salaa eikä hän koskaan saanut olla rauhassa. Kyseessä oli ehkä pieni näytelmä siitä, millaiseksi hän oli tuntenut olonsa Huvilakadulla. Se, että häntä kuunneltiin, oli varmasti vaikuttanut hänen luonteeseensa.

Elina Salo kertoo ihmetelleensä, miksi Avskedet-elokuvaa ei kuvattu Huvilakadulla.

– Sen sijaan koko sisustus lavastettiin Tukholman studiolle: portaat, huoneet, kaikki interiöörit ja esineistö!

Samastumisen mahdollisuus

Eija-Elina Bergholm kertoo vierailleensa Vivican luona myös Tukholmassa. Kaikki keskustelut hän tallensi mustiin vahakantisiin vihkoihinsa.

– Osa kysymyksistäni oli intiimejä, mutta Vivica puhui hämmästyttävän helposti rakkauksistaan ja siitä, miten hänen vanhempansa eivät hyväksyneet hänen homoseksuaalisuuttaan. En osaa arvioida, miten eksakteja vastaukset olivat todenmukaisuuden kanssa. Kyse oli elokuvan käsikirjoituksesta eli fiktiivinen elementti oli jo lähtökohtaisesti mukana, Bergholm sanoo.

– Biseksuaaleista ja lesboista puhuessaan Vivica sanoi, että he olivat ”kuin kummituksia”. Olen joskus miettinyt, voisivatko Tove Janssonin hattivatit kuvata näitä kummituksia. Nehän ovat hyvin jänniä ja selittämättömiä, sukupuolettomia hahmoja.

Hanna Kangasniemi muistuttaa Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä, että Avskedet oli ensimmäinen edes osittain suomalainen elokuva, jossa kuvattiin kahden naisen välistä fyysistä rakkautta. Suomessa elokuvan näki noin 20 000 katsojaa, mutta nais- ja lesboteemansa ansiosta se kiersi kansainvälisillä festivaaleilla ja tapahtumissa poikkeuksellisen pitkään, noin 15 vuotta.

Kangasniemen mukaan elokuvan merkitys lesbo- ja bi-yhteisöille näkyi myös siinä, miten se levisi vuoden 1986 televisioesityksen jälkeen vuosikausia videokopioina lesbonaisilta toisille. Ennen kaikkea se tarjosi monille perspektiivin tarkastella omaa elämää suhteessa fiktioon ja todellisuuteen.

Elokuvan nimi, Avskedet, oli Bergholmin ehdotus, mutta idean siihen hän sai Vivicalta.

– ”Kaikki rakkauteni ovat olleet hyvästijättöjä.” Ne olivat hänen omat sanansa.

Näkemykset ristiriidassa

Avskedet, jota kriitikko Henri Waltter Rehnström luonnehti kenties kotimaisen elokuvan hienoimmaksi kuvaukseksi patriarkaalisesta mielivallasta, alkaa pankkiiri Magnus von Freyerin hautajaisista.

Elämäkerrassaan (Vastaanottaja tuntematon, 1992) Vivica toteaa, miten hänellä oli aina ollut tunne, että hän kulkee elämässään yksinäistä tietä, mutta elokuvan alussa häivähtää pieni toivo, kun aikuiseksi varttunut Valerie-tytär pohtii, että nyt hänen yksinäisyytensä saattaa loppua.

– Eija-Elinan käsikirjoituksen alku oli loistava! Minusta kohtaus heijastui nimenomaan isään, kuten elokuvan nimikin: jäähyväiset. Valerien muutaman sanan keskustelu papin kanssa paljasti koko sen tunneskaalan, jota Vivica tunsi isäänsä kohtaan. Se oli hyvin vahva kohtaus. Oli myös tärkeää, että elokuva päättyi hautajaisiin, Elina Salo sanoo.

Onkin yllättävää kuulla, kun Bergholm kertoo, ettei Vivica pitänyt lainkaan käsikirjoituksen alusta.

– Olin toimittanut tekstin Vivican luettavaksi Huvilakadulle, mutta hänestä ei kuulunut mitään. Niinpä soitin ja kysyin, oliko hän ehtinyt lukea sitä.

– Olin kuvaillut, miten arkku viedään hautaan ja havut asetellaan. Vivica ei halunnut mitään sellaista. Hän sekä rakasti että vihasi vanhempiaan, mutta erityisesti isäänsä hän vihasi todella paljon – ja se vaikutti hänen näkemykseensä. Hän vastasi: ”Tämä… tämä alku ei ole…” Ja sitten pitkä hiljaisuus. Aloin itkeä. Se oli viimeinen asia, jonka olin tekstiin kirjoittanut. Hautajaiset olivat minusta koko jutun juju.

Huumoria ja leikkimieltä

Tekijöiden keskinäiset näkemyserot johtivat myöhemmin jopa radikaaleihin tekoihin. Elokuvan osatuottajana toiminut Jörn Donner katsoi, ettei elokuvan toteutus vastannut käsikirjoitusta, ja hän leikkautti sen uudelleen.

Myöskään Vivica Bandler ei ollut tyytyväinen elokuvan lopputulokseen, koska osa hänelle tärkeistä kohtauksista oli poistettu. Ennen kaikkea hän oli pettynyt siihen, ettei elokuvassa ollut huumoria. Niinpä hän veti nimensä pois elokuvan alkuteksteistä.

– Minäkin ihmettelin, ettei elokuvassa tullut ilmi se huumori, joka Vivicassa oli. Hän osasi nauraa itselleen eikä ottanut itseään koskaan liian vakavasti, Elina Salo sanoo ja matkii saman tien Vivicaa: hän venyttää puseronsa kaula-aukkoa ja muiskauttaa pusun olkapäähänsä.

– Näin Vivica teki, kun hän oli keksinyt jonkin erityisen hyvän idean: antoi suukon itselleen! Siinä oli tiettyä leikkimieltä, joka yhdisti koko Lillanin porukkaa.

– Vivican huumori oli hyvin omaperäistä, Bergholm vahvistaa ja muistuttaa Vivican käyttämistä monista sanonnoista, joista yksi kuului: ”Naida täytyy aina.”

Hellyys ja vieraanvaraisuus

– Vivicassa oli paljon salaperäistä ja epätavallista. Minusta hän oli oikeasti ujo – siitäkin huolimatta, että hän oli toiminut teatterinjohtajana monessakin paikassa, Eija-Elina Bergholm sanoo.

– Hän oli myös tavattoman hellä toista ihmistä kohtaan. Kun itkin hänen hautajaiskohtaukseen liittyvän vastahakoisuutensa vuoksi, hän alkoi lohduttaa minua pitkän puhumattomuuden jälkeen. Minähän en pystynyt silloin sanomaan sanaakaan. ”Älä itke, kulta. Älä itke.” Se tapa, jolla hän sanoi sen, oli niin suloinen. Edes oma äitini ei ole puhunut niin.

Bergholmin mukaan Vivican hellyys näkyi myös konkreettisilla tavoilla.

– Kun myöhästyin työasioiden vuoksi tapaamisestamme ja myös viimeisestä junasta – asuin ja työskentelin silloin Tampereella – Vivica tarjoutui majoittamaan minut Huvilakadulle. Olin ällistynyt. Nukuin isossa huoneessa, jossa oli Tove Janssonin tekemät gardiinit ikkunassa. Eikä minua pelottanut yhtään, hän muistelee.

– Kun Vivica ohjasi Mumintrollet-televisiosarjaa 60-luvun lopulla, Tove seurasi kuvauksia Tukholmassa ja piirsi minulle ikioman Pikku Myyn, Elina Salo kertoo.

– Tuolla vieraanvaraisuudella hoidettiin kokonainen teatteri, Salo sanoo hymyillen ja muistuttaa Vivican ”nenästä”; siitä, miten tämä haistoi lahjakkuudet ja teatterin uusimmat tuulet.

– Hän toi Lillaniin vierailijoiksi monia teatterintekijöitä Euroopasta: Dario Fo, Eugène Ionesco, Ariane Mnouchkine… Ja kaikki heidän majoitettiin Huvilakadulle.

– Se osoittaa suurta sivistyneisyyttä. Vivicahan oli matkustanut ympäri maailman, hän osasi monia kieliä, tiettyjä kieliä syntyperäisesti, Bergholm sanoo.

– Minusta hän oli enemmän demokraatti kuin aristokraatti. Hän oli syntynyt sellaiseen maailmaan, jossa kaikki olivat jollakin tasolla tasa-arvoisia. Sen takia hän – nämä ovat hänen sanojaan – inhosi isäänsä, koska tämä ei osannut suhtautua ihmisiin samalla tavalla.

Rakkaudesta teatteriin

Herkkyys näkyi Elina Salon mukaan myös Vivican tavassa ohjata.

– Voisi sanoa, että Vivican ohjaaminen oli neuvottelua. Hän istui hiljaa katsomossa ja kohtauksen jälkeen hän otti syrjään jokaisen erikseen ja hyvin hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten ja hellästi, ehdotti niin, etteivät muut kuulleet: ”Voisitko Elina tulla sisään toiselta puolelta näyttämöä?”

– Vivicalle sai aina esittää ideoita. Hän myös osasi valita oikeat henkilöt rooleihin. Sekin on taito.

Salo ei ole varma, saiko Lilla Teatern Vivican johtajakaudella valtiolta taloudellista tukea.

– Olimme sodan kokenut sukupolvi ja osasimme säästää, ja sehän se luovuutta vaatii. Päiväharjoitusten jälkeen kysyimme kassalta, paljonko väkeä oli illalla tulossa. Jos liian vähän, aloimme soitella sukulaisille ja tuttaville.

Salo korostaa, ettei Lillanissa ollut hierarkiaa, ja sama henki jatkui myöhemmin uusien johtajien aikana.

– Minusta Asko vastasi hyvin, kun häneltä kysyttiin eräässä haastattelussa, millaista on toimia Lilla Teaternin johtajana. ”No, se on esimerkiksi sitä, että jos huomaa, että vessapaperi on loppu naisten WC:ssä, johtaja menee hakemaan sitä lisää siivouskaapista.”

– Kun lavastajalta puuttui tavaroita, niitä tuotiin kotoa. Vuonna 1978 ensi-iltansa sai Henrik Tikkasen kirjoittama ja Christian Lundin ohjaama Fjärilsvingar, jossa tarvittiin kevyttä jugendkalustoa. Vein sinne omani, siellä se oli puoli vuotta näyttämöllä. Sellaista se oli, sotkeuduimme toistemme töihin!

Teksti: Eija Mäkinen

---

”Vivica var inget helgon”

– Vivica var inget helgon, även om hon på gamla dar gjorde sig vänlig och trevlig. Det är väl en normal utveckling bland maktmänniskor. När fan blir gammal blir han religiös. Inte för att hon var så jävla troende. Hon bet sig fast vid livet ända till slutet. Hon ville inte ge upp.

Scenografen Ralf Forsström (f. 1943) tillbringar en del av sina pensionsdagar i sitt hus i Lovisa, ett hus som är fullt av konst: masker från hela världen, målningar från olika kulturer, flera rum fulla av böcker om och kring konst, samt hans egna skisser och arbeten.

Det är också i Lovisa han i tiderna fick sin första inblick i Vivica Bandlers liv.

Foto: Ida Henrikson

Forsströms föräldrar var krögare och i krogfamijer får man höra en hel del om gästerna. Som barn råkade Forsström på Vivica Bandlers pappa Erik von Frenckell ett antal gånger då denne vistades på Lovisa Casino – familjen von Freckell hade en sommarvilla i grannkommunen Pernå. Delar av krogen stängdes av för von Frenckell och hans gäster och det var endast Forsströms mamma som fick servera dem. Han var en inflytelserik man som “satt i alla instanser” och umgicks med eliten.

En dam i mörka solglasögon och grön scarf runt huvudet sitter i restaurangen med en herre framför sig, han har ryggen emot mig. Jag är bara barnet och har fått följa med mamma till jobbet. Kvinnan är Tabe Slioor och mannen hon sitter med är Erik von Frenckell. Nästa vecka sitter samma kvinna där vid samma bord med en annan herreman. Den andra herren är flintskallig och vi känner honom under namnet Kekkonen. Tabe Slioor är den kvinna som de här herrarna på toppnivå konkurrerar om. Det här är 50-tal och hon är en femme fatale. Makten är erotisk för vissa kvinnor, makten och pengarna, vilket också Vivica senare kommer att utnyttja ganska hänsynslöst. Det är en sida av den högborgerliga miljön.

Nästa steg som förde Ralf Forsström och Vivica Bandler närmare varandra skedde via Studentteatern, där han som ung var aktiv tillsammans med Bengt Ahlfors, Johan Bargum, Lars G. Thelestam och Pontus Dammert. Det första besöket på Villagatan 1 i Helsingfors var dock på inbjudan av Vivicas mamma, Ester-Margaret von Frenckell, som var docent i teaterhistoria. Det skulle grundas en teaterhögskola – det vill säga universitetet skulle få en teaterlinje – och hon hade bjudit in Studentteatern för att ta reda på hur många finlandssvenskar som tänker börja studera teater på den nivån.

Senare bjöd Studentteatern in regissören och teaterchefen Vivica Bandler som gäst till ett av sina månatliga samkväm. Det enda Forsström minns är att Bandler berättade om hur hon och Göran Schildt, som var aktiva inom Studentteatern på 30-talet, hade supit hela natten och på morgonen promenerat ner mot Havsgatan för att se bombplanen välla in över Helsingfors. Kriget hade brutit ut.

– Det är en bild som fastnade.

Första gången Forsström och Bandler träffades professionellt var in samband med musikalen I våras, skriven av Bengt Ahlfors och Frej Lindqvist och regisserad av Ahlfors på Lilla Teatern, där Vivica Bandler var chef.

Det är hösten 1963. Vi håller på och bygger dekoren för I våras. Jag har en idé om att ta bort de två första bänkraderna i salongen och bygga ut en trappa så att vi inte behöver några möbler. Harry Packalén är teknisk chef på Lilla teatern, min läromästare i mycket. Det är söndag morgon och vi har jobbat hela natten. Jag ligger under trappan och nitar fast tyg. Då ser jag plötsligt ett par gummistövlar och ett par tjocka vader. Jag kikar upp och ser en argsint kvinna som ropar: “Varför är det här inte färdigt!” Hon är oerhört auktoritär. Packis säger: “Det är inte Ralfs fel utan det beror på snickaren som ligger efter i tidtabellen.” Då lugnar hon sig. Det är vårt första möte.

I våras blev en pangsuccé både innehållsmässigt och visuellt. Pjäsen turnerade både i Finland och Sverige.

Hela handen

Via restaurangvärlden och ryktesvägen hade Forsström hört mycket om Vivica Bandler. På börsklubben satt gubbarna och diskuterade vilka som var Vivicas senaste frillor.

– Vivica hatade sin pappa, men de var egentligen ganska lika i sin maktutövning. Sådana personer som ville klättra upp på samhällsstegen utnyttjade Vivica till sina egna ändamål, men hon utnyttjade dem tillbaka.

Forsström säger att han inte alls är negativt inställd till Vivica, men att han har sett hurdan hon var.

– Min pappa varnade mig när jag skulle börja jobba på Lilla Teatern och sa: ”ger du lillfingret tar hon hela handen”. Och det var vad som hände. Plötsligt gjorde jag sex scenografier under det första året! Det var min högskola.

Så småningom blev Forsström och Bandler närmare vänner.

– Jag råkade komma in i den så kallade lottakåren i Helsingfors via Vivica och Tove Jansson och Tuulikki Pietilä. Jag var deras lilla maskot, jag var det enda karlen som fick vara med på deras fester.

Alltid när man gick ut med Vivica var det flott, det var “viimeisen päälle”, berättar Forsström, man drack champagne och det söps ganska rejält. Det var vodka som gällde, eller jallu.

Vi är på ABC-teatern i Stockholm tillsammans med Bebbe Ahlfors där vi gästspelar med I våras. Det är eftermiddag, vi håller på och gör ljussättningen. Vivica kommer tyst in och lägger en flaska vodka på scenkanten. “Jag ville bara se att ni mår bra” säger hon och så åker hon tillbaka till Helsingfors. Det är sådana saker hon gör. Efter premiären bjuder hon på flott middag. Det enda jag minns är att vi äter ceviche och dricker vodka och hon berättar om sitt förhållande till Ingmar Bergman (han avskydde henne och kallade henne en finsk alkoholist).

– Man drack ju mycket inom teaterkretsarna på den tiden. Men Vivica var stenhård: ingen fick lukta sprit när man jobbade på Lillan. Man måste också komma ihåg att hon var herrgårdsfröken och hade en stor gård att sköta på sidan om teaterarbetet.

Bandler hade berättat för Forsström om att hon hade en grupp kor kvar på familjens gård i Saaris som hon inte ville göra sig av med, eftersom kvinnorna som skötte dem skulle ha blivit arbetslösa. Så hon höll kvar korna även om hon gick på förlust.

Hon hade ett alldeles speciellt förhållande till pigorna, menar Forsström. Också på Villagatan satt hon alltid i köket med pigorna, av dem fick hon den närhet och ömhet som föräldrarna inte gav henne.

Trendmedveten salongssocialist

I våras var Forsströms biljett in i Stockholms teatervärld. Samtidigt som han började jobba på den experimentella Pistolteatern kom också Vivica Bandler till Stockholm och blev chef för Stadsteatern.

– Vi hade ganska intressanta gästspel på Pistolteatern och då dök hon upp. Hon var expert på att stjäla andras idéer och följde noggrant med undergroundkulturen. Dels fanns där nya intressanta skådespelare och dels nya idéer. Hon hade ett kontaktnät över hela Europa, vänner i Paris, London, Berlin… Hon behövde bara ringa ett samtal för att fråga vilken pjäs som var hetast just då och så plockade hon upp den hit till norr.

Vi är på nachspiel hemma hos mig i Stockholm tillsammans med den fria gruppen Nationalteatern från Göteborg, vi sitter i ring på min heltäckningsmatta. Vi ungdomar röker alla hasch, medan Vivica har en fickplunta med konjak. Den lägger hon mitt i cirkeln och säger: “Den här är sen min!”. Senare blir en av kvällens gäster, Peter Wahlqvist, chef för Stockholms Stadsteater.

Vivica Bandler tyckte om unga intelligenta människor. Via dem hängde hon med i tiden och höll reda på vad som hände.

Enligt Forsström var hon inte särskilt begåvad visuellt och dessutom såg hon dåligt. Ibland tyckte hon att vissa dekorer var för artistiska, det gillade hon inte. Hon använde ordet “artsy”.

– Men hon litade på mig.

Under Forsströms tid på Lilla teatern regisserade Bandler mycket lite. Hon kom in på slutet och putsade upp. På Stockholms stadsteater regisserade hon inte alls, utan var en slags chefsproducent.

– Det var hon mycket skicklig på, att para ihop olika människor som var bra på det de gjorde. Själv kom hon med i slutfasen av arbetet och gav goda råd. Hon var mycket auktoritär och höll i alla trådar. Och hon var skicklig på PR. Som Ralf Långbacka brukar säga. “Hon kan få till och med en skitsak att bli en stor händelse.” Hon hade verkligen förmågan att sälja grejer.

Forsström blev erbjuden att komma till Stockholm för att göra Moskvafeber av Frej Lindqvist. I samband med det högg Bandler fast vid honom. Hon skulle sätta upp Spargrisen av Eugéne Labiche med den franska regissören Yves Bureau. “Tyvärr måste jag skicka dig till Paris så att du får jobba med honom” sa Bandler åt Forsström.

– Jag tog emot jobbet och det blev succé på hösten. Då köpte hon mig. Jag hade otroliga privilegier, en lägenhet som teatern betalade och så flög jag hem till Helsingfors på teaterns bekostnad varje weekend. Efter det blev jag blev kvar på Stadsteatern och jobbade för henne i många produktioner.

Det här var mot slutet av Bandlers period på Stockholms stadsteater.

– På slutet blev det lite kris, hennes sätt att sköta saker var för auktoritärt och passade inte in i den tidens Sverige. Men trots att det inte gick så bra längre hade det reserverats pengar från de tidigare stora succéerna så att ekonomin gick ihop. Sen insåg styrelsen med hjälp av personalen i uppror att det kanske är dags för henne att gå i pension. Utåt sköttes det hela mycket snyggt. Men visst blev hon utintrigerad.

Vivica Bandler var salongssocialist, säger Ralf Forsström. Hon hade goda kontakter till Sovjet och var bästa vän med kulturministern under kommunisttiden, hade sina kontakter också åt det hållet också, så att säga.

– Det var hennes uppror mot borgerskapet. Men på 70-talet var ju alla radikaler, det var mode. Framförallt hade hon goda kontakter med socialdemokraterna i Sverige.

Efter tiden på Stadsteatern började Vivica Bandler regissera igen och gjorde bland annat Äktenskapsspel av Edward Albee på Lilla teatern med Frej Lindqvist och Lilga Kovanko i rollerna. Ralf Forsström gjorde scenografin och uppsättningen gästspelade på Dramaten.

Kvinnotjusaren Bandler

– Ibland när vi talade i telefon och jag berättade om nån ny man jag förälskat mig i, kunde hon säga: “Jag har haft en ung kvinnlig poet här på min sängkant hela natten som läst dikter åt mig.” Så nog kunde hon också.

Bandler och Forsström kunde någon gån prata om hur det var att tillhöra sexuella minoriteter, men det var aldrig jobbigt.

– Det var så självklart i gänget med Tove och Tooti. Det var inga problem med det.

Bandler var skeptisk till organisationer för sexuella minoriteter. ”Ska vi enögda också ha en egen förening?” lär hon ha sagt.

Hon hade säkert haft det svårt på 40-och 50-talet, menar Forsström, men också då fanns det enligt honom en “bögmaffia” inom teaterlivet och de höll varandra om ryggen.

– Klart att Vivica fick göra vad hon ville. Hon fick sätta upp Jean Genets Jungfruleken på Svenska teatern år 1948! Det var oerhört radikalt.

I början av 1980-talet blev Forsström åter kallad till Stockholm.

– Vivica hade kommit på det geniala med att hon skulle lansera Arja Saijonmaa i New York. De var goda väninnor och hade rest i New York och sett föreställningar och dittan och dattan. Vivica hade en stor kärlek till sångerskor.

Men före det stora genombrottet i New York skulle det göras en provshow på Operan. “Vi ska göra en revy. Har du idéer för dekor?” undrade Bandler. Budgeten var noll

– Så vi gjorde dekoren av toalettpapper, stripes som man kunde flytta på och belysa på olika sätt, lite som norrsken, förklarar Forsström.

“Flickorna” hade kommit på idén att komma in i USA via den kulturella satsningen Scandinavia Today och få pengar från olika håll och framförallt uppmärksamhet. Repertoaren var blandad.

– Premiären på Operan var ganska lyckad, jag minns att fru Koivisto satt i publiken.

Sen bar det av till New York.

– Där fungerar det så att man hyr en teater som är helt tom och så hyr man in allt från ljus till inspicient och så vidare. Så jag och Vivica åkte runt under en veckas tid, uptown och downtown, och tittade på olika lokaler.

Under de här resorna i de gula taxibilarna satt de och pratade om det mesta. De kom nära varann på många sätt.

Men inte alltför nära. Forsström berättar om Bandlers berömda glasögon som hon var så rädd om. Man fick inte inkräkta på hennes personliga space eftersom hon var rädd för att glasögonen skulle gå sönder – utan dem såg hon inget.

Forsström fick också höra om Vivicas äktenskap med Kurt Bandler.

– De var båda bisexuella. Hon gifte sig dels för att hon ville ha barn, dels ville hon rädda en jude. Men det blev inga barn, även om de försökte. De bodde ju på Villagatan! Kan du tänka dig att bo i det där hemska spökhuset. Fullt krig, Erik och Ester-Margaret bodde där i varsin avdelning och så Vivica i sin. Erik hade sina älskarinnor men Ester-Margaret höll stilen.

Då Vivica ville bjuda in sin bästa väninna Erna Tauro till bröllopet, lär Erik von Frenckell ha sagt att det räcker med en jude på festen.

En berättelse går ut på att mamma von Frenckell ligger förlamad, mer eller mindre för döden. Då kommer pappa von Frenckell in i sjukrummet med Tabe Slioor vid armen och säger: “Jag skulle bara vilja presentera min nästa hustru!”

– Det här berättade Vivica åt mej i taxin i New York! Vivica var inte speciellt släktkär, men hon var ändå en Frenckell. Hon lärde sig maktspelen redan på ett tidigt stadie. Mycket av sina kontakter fick hon ju via Erik.

Dollarssedlar och diamanter

Till showerna med Saijonmaa gjorde Forsström dekoren av elastiska förbandsstripes.

– Två pappväskor fyllda med förband. Det var hela broadwaydekoren! Sammanlagt vägde allt ett och ett halvt kilo.

Bandler var god vänninna med Finlands konsul i New York, så innan premiär ordnade hon en lunch på stans finaste restaurang i Central Park tillsammans med konsulatet – för att pressen skulle få träffa Arja Saijonmaa redan på förhand. Det var så hon jobbade, förklarar Forsström. Hon sålde in sin produkt.

– Jag gjorde också Arjas kostymer. Jag hade köpt in tvättat linne på second hand. Vivica tyckte att det gamla linnetyget doftade så gott och jag tänker att det har något att göra med hennes barndom och relationen till pigorna.

Vi har kommit överens om att jag får resor, mat och husrum betalt. Jag tar inte betalt för själva jobbet. En vecka i New York har gått och mina egna pengar är slut. Jag säger åt Vivica att jag inte kan fortsätta jobba om jag inte får pengar till mat. “Kom till mitt hotell imorgon bitti” säger Vivica. När jag stiger in i rummet är hon sur som en anka. Framför sig på bordet har hon en bunt med endollarssedlar – och så börjar hon räkna. En dollar, två dollar, tre… När hon kommer till tio frågar hon: “Räcker det här?” Nej säger jag. Så fortsätter hon till trettio. “Räcker det? “ Nej. När hon kommer till 150 säger jag “nu räcker det”. Såhär fräck är hon. Det berättar nåt om hennes snålhet.

– Det var en otroligt bra deal för henne. Jag designade kläder åt Arja och gjorde alla ljus och så vidare. Och kärringen ville inte betala! Jag hade levt på pizzaslice i en vecka. Men såhär var hon. Sen kunde man nog dricka champagne.

En dag var det en stor öppningsfest för hela Scandinavia Today på Guggenheimmuseet. Alla nordiska kungligheter och Islands president Vigdís Finnbogadóttir skulle komma.

– Vivica sa att vi skulle dit fast vi inte hade någon inbjudan. Men hon hade tajmat det så perfekt att vi anlände precis samtidigt som kungligheterna och just när Vigdís gick in i museet kom Arja, Vivica och jag stormande och Vivica ropade “Vigdís!” – de var goda vänner – och de omfamnade varandra och vi presenterades för kungligheterna och sen gick vi alla in i museet samtidigt. Det här var fru Bandlers sätt, hon var skicklig på sådant.

Forsström berättar också om en svensk finansman som bjöd dem på lunch för att han var kär i Arja Saijonmaa. Medan lunchen framskred blev Vivica bara surare och surare. Till sist slog hon näven i bordet och sa: “Nu går vi, Ralf!”

– Senare sa hon åt mej: “Nu förstår jag varför jag tycker så illa om honom. Han påminner för mycket om min pappa.”

Arja är mycket nervös inför premiären, men plötsligt blir hon lugn och gör en jättebra show. Kritiken är bra och publiken är nöjd. Följande dag går jag upp till flickornas svit på hotellet för att träffa Vivica. Hon kommer ut och säger att vi får inte störa, Arja har ett viktigt telefonsamtal med Olof Palme som har ringt för att fråga hur det har gått. Vi sitter utanför hotellrummet. Jag undrar hur hon fick Arja att bli så lugn. Hon säger att jag ska ta en titt på Arjas högra hand. Och när Arja kommer ser jag en av de största diamanter jag någonsin skådat, i en ring på hennes finger. Personregi?

Hårt mot hårt

Att privatlivet och jobbet blandades ihop var inget problem för varken Bandler eller Forsström.

– Det var hennes privatliv och jag hade mitt. Vi var båda ganska aktiva sexuellt. Titta nu på teaterlivet idag också, på vem som ligger med vem. Det är likadant. Man hamnade in i roliga sammanhang!

De två veckorna i New York var det sista Forsström gjorde med Vivica Bandler. Allt som allt blev det ett tiotal föreställningar på Lilla Teatern i Helsingfors, på Stockholms stadsteater och så Arja Saijonmaa.

– Vi hade ett stående skämt när Vivica brukade ringa mej och jag öppnade samtalet med: “Nå vad ska du utnyttja mig till den här gången?” Hon skrattade.

Under de många åren av samarbeten uppstod inga värre konflikter mellan Bandler och Forsström än situationen med dollarssedlarna i New York.

– Vivica tyckte om när man satte hårt mot hårt, när man inte gav efter. Hon respekterade det. Hon var en stenhård förhandlare och fick nästan alltid sin vilja igenom eftersom hon var jävligt smart. Men nog fanns det människor som sa nej.

Bandler brukade lämna bud åt Forsström och be om att han skulle ringa till exempel tre minuter över tio. Om han ringde fyra över hade hon inte längre tid. Det var en härskarteknik, menar Forsström.

– Hon hade ju ett glasöga, så man visste inte riktigt hur man skulle se henne i ögonen. Hon lärde mej att om man vill göra en någon osäker ska man inte titta den personen i ögonen, utan mitt på näsan, mellan ögonen. Då blir folk osäkra. Överklassens gamla konster! Hon kunde alla knepen.

Mångfacetterad mytologi

– Det här kanske låter negativt. Det är det inte. Vi var hennes barn. Hon ställde upp för dem hon brydde sig om och räddade många som hade svårt att hitta sin väg i livet.

Tjänsten som chef på Åbo svenska teater är öppen, det är år 1972 och jag ringer Vivica för att fråga om råd. Hon undrar vad i helvete jag ska göra i Åbo. “Åbo är en gammal damgarderob, när man öppnar dörren väller det ut odörer av gammal damparfym” säger hon. Men när jag förklarar för henne att jag av olika orsaker har bestämt mig för att söka tjänsten säger hon: “Meddela bara styrelsen att du kommer då och då och så åker du dit.” Så på hennes råd åker jag till Åbo, jag har på mig min ljusröda mahjongpyjamas och en stor vargskinnspäls och två timmar senare är jag teaterchef på Åbo svenska teater. Vivica kan sånt här. “Det är du som sätter agendan och ställer dem mot väggen.”

Kontakten mellan de två bröts då Forsström en gång inte ringde henne, trots att Vivica hade lämnar bud.

– Vivica ville göra något på Lahtis stadsteater. Jag hade inte tid och jag hade inte lust längre. Jag tycker att man i vissa sammanhang kan tänka sig att sluta. Jag hade andra projekt på gång, var förhindrad. Om hon verkligen hade behövt mig kunde hon ha ringt själv. Inte bett mig ringa tre minuter över nio.

Forsström upplevde också att Vivicas tid var över, att hennes regier inte längre var så intressanta.

– Det är ju det grymma i det här yrket. Nu efter 55 år i branschen har det samma hänt mig, jag gör inte föreställningar längre. Jag kan göra utställningar, men för teatern har jag satt punkt.

Just nu håller han på med utställningar kring en serie kulturhem i Lovisa stad.

Om Vivica Bandlers betydelse för teatern framhäver Forsström det faktum att hon tog in Europa till Finland, genom de pjäs- och författarval hon gjorde.
– Hon var det första som spelade Genet och Ionesco utanför Paris. Hon var den som insåg att Dario Fo är ett geni och tog honom hit. Plus att hon hade kontakt med alla de andra stora teaternamnen i Europa, samt kontakter till östsidan. Det var hennes största insats. Hon var en överklassflicka som hade råd att resa.

Forsström säger att det som Vivica bittert ångrade i livet var att hon lämnade Tove Jansson. Deras romantiska relation var kortvarig.

– På den tiden var Vivica ute och flaxade med så många. Vid saijonmaatiden sa hon åt mig att hon ångrade att det tog slut mellan henne och Tove, även om det var hon som lämnade situationen. Men hon insåg Toves storhet och tog in henne i teaterkretsarna. De förblev nära vänner. Tove var ett geni och det fattade ju Vivica.

Forsström menar att det har bildats en mytologi kring Vivica Bandler, men att det inte är hela sanningen.

Enligt honom finns det de som anser hennes självbiografi vara ren och skär lögn.

– Hon sa en sak åt en person och en annan sak åt en annan. Fast hon brukade säga att det är bättre att tala sanning för då behöver man inte komma ihåg vad man har ljugit.

Just den manipulativa sidan av Vivica Bandler var ändå en av hennes professionella styrkor, menar Forsström. Som regissör och producent manipulerade hon skådespelarna och då kunde det uppstå något.

Av Bandlers livsberättelse finns det troligen lika många versioner som det finns berättare.

– Det är så typiskt Vivica att ljuga ihop lite, att hitta på och manipulera. Inte vet jag vad sanningen är, konstaterar Ralf Forsström.

Text: Ida Henrikson

På Ralf Forsströms initiativ sammanställdes utställningen Viva Vivica! – Vivica Bandler 100-år, som är ett samarbete mellan Teaterstiftelsen Vivicas Vänner och Teatermuseet.

Att lära sig flyga

Lilga Kovanko minns den goda vännen Vivica Bandler som levde för konsten och arbetet – och gjorde allt för sina närmaste.

Kungsörnen Örjan är rädd för att flyga. Han svävar bara lågt, precis ovanför markytan. Men i hemlighet drömmer han om att flyga högt uppe på himlen med de andra örnarna. En dag träffar han en liten kungsfågel som lovar lära honom att flyga. Det enda örnen behöver göra är att klättra upp på en kulle. “Nej”, utropar Örjan, “det vågar jag inte!”. “Som du vill, då kan jag inte hjälpa dig”, svarar kungsfågeln och flyger iväg. Örjan funderar länge, men tar sig till slut ändå upp för backen…

Skådespelaren Lilga Kovanko (f. 1943) kommer direkt från en yogatimme på Helsingfors Stadsteater, där hon går en gång i veckan också efter pensioneringen. Vi har satt oss ner mittemot varandra på ett café i Berhgäll med varsin rykande kopp cappuccino då hon börjar berätta en saga för mig. Berättelsen om den höjdrädda örnen Örjan.

Det var såhär Vivica Bandler jobbade, förklarar hon. Då Bandler skulle ge en regianvisning tog hon skådespelaren åt sidan och berättade en historia. Hon talade mycket långsamt. Och hon talade i liknelser.

– Första gången jag jobbade med Vivica förstod jag mig inte alls på henne! skrattar Kovanko.

Lilga Kovanko (bild: SLS arkiv, SLSA 1222)

“Jag var så naiv!”

Redan från de tidiga tonåren Kovanko till Vivica Bandler och följde med hennes arbete på Lilla Teatern. Kovanko läste alla recensioner och förstod att det var något med Bandler som gjorde Lilla Teatern till en alldeles speciell och annorlunda teater. Bandlers jobb som teaterchef och regissör – hur hon förnyade hela det sceniska tilltalet – fascinerade den unga Kovanko.

Då hon någon gång stötte på Bandler i teaterns korridorer efter en föreställning kände hon både stor respekt och skräck.

Det skulle ändå räcka ända till år 1984 förrän de två jobbade tillsammans. Då medverkade Kovanko i Klaus Manns Flykt mot norr på Lilla Teatern, som Bandler dramatiserade och regisserade tillsammans med med Raija-Sinikka Rantala. År 1987 spelade Kovanko Greta Garbo i Bandlers regi av Lars Löfgrens Moje.

– Jag var så naiv! Och Vivica var så respektingivande, fast hon var vänlig var hon en auktoritet. Jag kunde inte ens ta emot det hon gav. Jag förstod hennes metoder först långt senare.

Idag har Kovanko en lång karriär bakom sig som en av de centrala gestalterna på Lilla Teatern, där hon varit anställd åren 1969-1974 och från 1979 framåt, med en avstickare på Svenska Teatern. Under den tiden var Bandler inte längre aktivt kvar på Lillan, men gjorde gästregier och satt i styrelsen.

Jobbet på Lilla Teatern var Kovankos första efter Teaterhögskolan, vilket kändes stort eftersom det egentligen hela tiden hade varit hennes dröm. Nu funderar hon anspråkslöst på ifall hon kanske ändå borde ha jobbat med annat och samlat erfarenhet innan hon kom in bland legenderna på Lillan.

– Jag gav mig aldrig chansen att på minsta sätt jämföra mig med de andra, det tog hemskt många år innan jag ens vågade kalla mig skådespelare.

Kovanko menar att hon hittade sin självsäkerhet som konstnär först sent i livet, och att arbetet med Bandler hade mycket med det att göra.

En av vändpunkterna kom i och med Edward Albees Äktenskapsspel år 1991 där hon spelade mot Frej Lindqvist, i regi av Vivica Bandler. Under sommaren bodde och repeterade ensemblen i på Bandlers gård i Tammela och under arbetet lärde Kovanko känna Bandler lite bättre.

– Ibland sprang jag ut i skogen i ren förtvivlan. Men det var något som hände, Vivica fick mig att gå över mina egna gränser – utan att jag själv märkte det.

Hon torkar en tår ur ögonvrån med sin servett.

Vänkära Vivica

Senare blev de två också goda vänner. Kovanko var bland annat Bandlers privata chaufför under teatersomrarna i Tammerfors. Bandler behövde någon som ledde henne rätt, eftersom hon såg så dåligt.

– Hon använde sina vänner som ögon. Hon ville att man skulle berätta att här kommer en tröskel eller en trappa, men utan att röra vid henne, så att hon kunde komma in i ett rum utan att förlora sin värdighet.

I gengäld var Bandler väldigt generös och vänkär. Hon släppte inte vem som helst nära, men kunde rikta in sig på vissa människor som hon ville hjälpa och gjorde sedan allt hon kunde för att lyfta dem.

– Det var en gåva att få vara hennes vän. Men man skulle inte svika henne! Då förlorade man hennes tillit för alltid.

Man fick inte heller vara lat på det intellektuella planet. Bandler ställde höga krav på den hon diskuterade med och var alltid hundra procent fokuserad på det pågående samtalet. Kovanko beskriver henne som “överintelligent”.

Om Bandler talade i telefon, vilket hon ofta gjorde i jobbärenden, existerade inget runt omkring.

Hon hade också en intelligent humor som inte grundade sig på situationskomik.

– Och ett underbart skratt! Men samtidigt fanns gråten hela tiden nära.

Tove & kärleken till arbetet

En sommar hjälpte Kovanko till med att organisera Bandlers arkiv på Villagatan.

– Vivica sparade precis allt! Jag fick slänga tomma kuvert i smyg, men allt annat arkiverades.

Att gå igenom arkiven gav en inblick i Bandlers liv via fotografier och brev. Bland annat berättar Kovanko om korrespondensen med Tove Jansson som finns sparad. Toves brev till Vivica handlar långt om arbete.

– De stora konstnärerna brann för sin sak med en stark inre glöd, allt handlade om att arbeta och skapa!

Lilga Kovanko stod vid Vivica Bandlers sida ända fram till slutet då Bandler insjuknade i Parkinsons. Bandler fick till sist somna in i sitt eget hem på Villagatan i Helsingfors.

– Den natten hon dog var vi alla där. Hennes sista andetag var märkligt lugnt, minns Kovanko, som aldrig haft obehag för döden, eftersom hon som ortodox är van vid att se döda människor på grund av traditionen med öppna kistor.

Kovanko säger att om man verkligen brinner för konsten, som Vivica gjorde, kan man aldrig riktigt lämna yrket man har valt. Bandler hade inga barn, det var konsten som var livets mening.

– Jag har kanske aldrig brunnit tillräckligt, för jag har inte haft några problem att lämna arbetet, skrattar Kovanko och berättar hur mycket hon njuter av sina dagar som pensionär.

Det finns helt enkelt olika sätt att vara konstnär på.

Steget före

Vivica Bandler är känd för att ha tagit avantgardeteatern till Finland. Kovanko tycker ändå att man i historieskrivningen kunde lyfta upp hennes arbetet som regissör ännu mer.

– Fast själv var Vivica totalt ointresserad av historia. Hon tänkte framåt och var alltid steget före alla andra.

Vi stiger upp och Kovanko ger mig en kram utanför cafét. Det är en kall novemberdag och himlen är stor och blå.

Berättelsen om den höjdrädda örnen Örjan slutar med att den lilla kungsfågeln obemärkt har lyckats locka örnen att själv klättra upp för kullen, upp på en sten, upp i en gran och ända upp till trädets topp. Då finns det inte längre någon annat val för örnen än att breda ut sina vingar och kasta sig ut i luften.

– Sist och slutligen är konstnärskapet en fråga om självförtroende. Det gav Vivica. Som kungsfågeln gjorde med den höjdrädda örnen. Hon fick mig att flyga.

Text: Ida Henrikson

Sagan om den höjdrädda örnen Örjan baserar sig på bilderboken av Lars Klinting

---

Onnea Iida, Susanna, Alma ja Kati!

Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi eilen Svenska Dagen eli Ruotsalaisuuden päivänä teatteriakateemikko Vivica Bandlerin 100-vuotisjuhlan kunniaksi 20.000 euron Ester-palkinnon neljälle teatterialan lahjakkaalle ja ansioituneelle tekijälle. Palkinnon jakavat näyttelijä Iida Kuningas, ohjaaja-käsikirjoittaja Susanna Kuparinen, ohjaaja Alma Lehmuskallio ja lavastaja Kati Lukka. Kukin heistä saa 5.000 euroa. ONNITTELUT! 🥂

Ester-palkinnon saajat Kati Lukka (vas.), Iida Kuningas, Alma Lehmuskallio ja Susanna Kuparinen sekä ryhmän keskellä hallituksen pj. Raija-Sinikka Rantala. Takana myhäilee Vivica. Kuva © Laura Ulmanen

Agronomi-ohjaaja-teatterinjohtaja Bandlerin perustama säätiö korostaa noudattavansa Vivican periaatteita valitessaan palkitut naispuolisten teatterintekijöiden joukosta.

– Tavoitteena on nostaa esiin naisten kiistaton merkitys teatterin elinvoimaisuudelle tänä päivänä. Jokainen palkinnonsaajista on Vivica Bandlerin lailla jo tehnyt omien työvuosiensa mitassa häkellyttävän työteliään, monipuolisen ja laajakantoisen jäljen suomalaiseen teatterikenttään”, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantala sanoi taustoittaessaan Vivican äidin Ester Margaretin mukaan nimetyn Ester-palkinnon perusteita ja valitun neliapilan ansioita.

Ester-palkintoraadin muodostivat puheenjohtajana toimineen ohjaaja-kirjailija Rantalan lisäksi ent. ympäristönsuojelupäällikkö Camilla von Bonsdorff, kauppatieteiden tohtori Sirkka Hämäläinen–Lindfors ja näyttelijä-ohjaaja Dick Idman. Tässä perustelut:

Rohkeita ja vilpittömiä tulkintoja

IIDA KUNINGAS on vuonna 2014 valmistunut näyttelijä ja teatteritaiteen maisteri, joka toimii yhtä luontevasti sekä ruotsin- että suomenkielisellä näyttämöllä niin kokeellisten produktioiden kuin klassisten näyttämötekstienkin henkilöhahmona.

Hän on tehnyt monipuolisia rooleja vakuuttavasti teatterikentän ja esitystaiteen eri laidoilla:

Viirus, Teater Mestola, Lilla Teatern, Wauhaus, Q-teatteri, Helsingin Kaupunginteatteri, Blaue Frau ja Suomen Kansallisteatteri ovat ehtineet tulla tutuiksi, monet näistä jo useampaan kertaan. Elokuva, esimerkkinä Betoniyö ja kuunnelma, viimeisimpänä Vid gränsen viime vuodelta, kuuluvat yhtä lailla Iida Kuninkaan reviiriin.

Erityisen merkittävää on katsojille ollut yhteistyö ohjaaja, näytelmäkirjailija Milja Sarkolan teoksissa. Stjärnorna i taket, Jotain toista, Olipa kerran minä ovat kaikki näytelmiä, joissa Iida Kuninkaan vilpitön tulkinta on ylittänyt monia uskalluksen ja henkilökohtaisen rohkeuden kynnyksiä.

Tällä hetkellä työ jatkuu uran lähtökohdassa Viirusteatterissa ja sen uudessa toimitilassa Jätkäsaaressa Mestarin ja Margaritan merkeissä, jonne hän tänäänkin suuntaa Ester Margaretin tervehdys matkassaan.

Totuuspohjaista dokumenttiteatteria

SUSANNA KUPARINEN on teatteritaiteen maisteri, Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalta. Sen lisäksi hän on tehnyt uran tutkivana journalistina, mistä työstä hän on saanut kunniamainintoja. Tällä kertaa hänet palkitaan nimenomaan teatterintekijänä.

Hänen ammatillinen teatteriuransa käynnistyi aikana, jolloin suomalainen teatteri oli kääntynyt suppuun tutkiskelemaan identiteetin, minän tai maksimissaan perheen sisäisiä dynamiikkoja. Yhteiskunnallinen tarkastelukulma oli häviämässä tai suorastaan hävinnyt teatterikartalta

Kaikkia Ylioppilasteatterin tiloihin 2008 kiivenneitä oli tuolloin odottamassa poikkeus, Valtuusto– trilogian ensimmäinen osa, hervottoman hauska ja viiltävä totuuspohjainen dokumenttiteatteripläjäys. Oikeudenmukaisuutta peräävä näkökulma säilyi johdonmukaisena myös trilogian myöhemmissä osissa, samoin kuin 2011 käynnistyneissä Eduskunta-katsauksissa.

Susanna Kuparisen esittävien taiteiden ura ei rajoitu eniten julkisuutta niittäneisiin teoksiin. Uraan kuuluu lyhytelokuvaa, äänisuunnittelua, musiikkivideota, kuunnelmaa, taustoittamista, kirjoittamista, tuottamista, esiintymistä ja koulutusta. Olisi helpompi kertoa se, mihin hän ei ole vielä ehtinyt. Ja tämä kaikki aktiivisen journalistiuran ohessa.

Säätiön hallitus odottaa innolla jatkoa, viiltäviä puheenvuoroja laajemmista aiheista, esimerkiksi Euroopan Unionista ja globalisaatiosta. Vaikka kyllä rakkausaihekin käy, jos se on peräisin pienen lapsen äidiltä, joka rohkenee tunnustaa, että vain ”työ pitää järjissä”.

Saumatonta yhteistyötä genrejen välillä

ALMA LEHMUSKALLIO valmistui teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi 2015. Vain runsaat kaksi vuotta, ja hänellä on tänään jo hengästyttävän runsas ja monipuolinen ammattikokemus, jota ehkä parhaiten luonnehtii vapaaurheilu koko taiteenalan eri genrejen kentässä.

Hän työskentelee molemmilla kotimaisilla kielillä, myös Pohjoismaissa, ja on tehnyt mm. belgialaisten kanssa URB-festivaaleille jalkapallo-oopperaa. Hän kirjoittaa ja tutkii, kuten parhaillaan Suomen Teatteriohjaajien ja Dramaturgien liiton toimeksiannosta ohjaajien ja dramaturgien työtilannetta.

Toistaiselta uralta löytyy radioteatteria, koreografiaa ja soveltavaa teatteria sekä ohjauksia kaupunginteattereiden perusohjelmistoon. Hän on yksi näistä nuoren polven naisista, jotka ovat osoittaneet, että kun tekijällä on näkemystä, voi myös laitosteatterin lavalle syntyä poikkeuksellisen raikas ja rohkea esitys.

Yksi Alma Lehmuskallion taitolajeista on nykysirkuksen ja esitystaiteen maailma. Vivicas Vänner -säätiöllä oli ilo ja kunnia olla mahdollistamassa hänen ohjaustyötään nykysirkusesitykseksi luonnehditussa Sivuhenkilöt-esityksessä viime vuonna Tenalji von Fersenissä Suomenlinnassa. Esitys avasi ikkunan tanssin, sirkustaiteen ja näyttämötaiteen yhteistyön rajattomiin mahdollisuuksiin. Se toteutti hienosti hänen omaa kuvaustaan kiinnostuksen kohteistaan: ”teatterin ja toden suhde, ristiriidat, ihmisen läsnäolo ja taidot, ihmeet, kauneus sekä kontrollin ja kontrolloimattomuuden villi taistelu”.

Kiistattoman monipuolinen mestari

KATI LUKKA on taiteen maisteri Taideyliopistosta ja lavastaja siihen sulautuneesta Taideteollisesta korkeakoulusta. Hänen valmistuessaan lavastuksen kentällä vallitsi jos ei nyt enää all-male niin ainakin vankka miehinen dominanssi.

Naisuran onnistumista epäilleet ovat harvoin joutuneet katumaan yhtä katkerasti kuin Kati Lukan kohdalla. Hän on osoittanut olevansa kiistattoman monipuolinen mestari suurtuotannoista pienimuotoisiin tutkielmiin. On ilo teatterille, ettei elokuva vienyt häntä mukanaan, vaikka uran alkumetrit siihen viittasivatkin.

Helsingin kaupunginteatterin suurelle lavalle hän rakensi West Side Storyyn jo ennen vuosituhannen vaihdetta tuhansien kilotonnien ylikulkusillan, koko näyttämöaukon kattavan metallisen kiipeilyverkon ja jättimäiset öljysäiliöt, jotka kylkeä kääntäessään muodostivat hohtavan satiinisen morsiuspukuateljeen. Puhumattakaan koko näyttämöaukon mittaisesta laajakangasavaruudesta.

Suomen Kansallisteatterissa on roiskittu vettä ja käyty sotaa kylmäkalusteita vastaan, harhailtu maanalaisen kaivoksen syvyyksissä ja nostettu lavalle honkametsää ja viimeisimmässä Koivu ja tähti -esityksessä pantu humisevat puut puhumaan ja kuiskimaan ei perus- vaan perisuomalaisuuttaan.

Tutuiksi ovat vuosien varrella tulleet ooppera, baletti, nykytanssi ja kiertävät kohde-esitykset eri tiloineen, mutta koskaan en ole kuullut huhuja siitä, että lavastamot tai työhuoneet olisivat nousseet sotajalalle, olivatpa suunnitelmat miten mittavia tahansa. Koska niissä on aina ollut tolkku.

Kati Lukan lavastukset eivät kopioi todellisuutta. Kerta toisensa jälkeen, ne ovat kokonaisteoksia, jotka antavat teoksen ytimelle, näyttämötoiminnalle, mahdollisuuden paljastaa todellisuudesta jotain enemmän kuin totta.

Nenä, katse ja kipinä joka ei sammu

Sydämen viides kammio.

Bo Carpelanin luonnehdinta paljastaa kaiken sen rakkauden, jota kirjailijat ja näyttelijät tunsivat Lilla Teaternia kohtaan. ”Älyllisen leikin, uusien ideoiden ja ihmismielen kurinpalautuksen tyyssijaksi” omistettu teatteri kulki Vivica Bandlerin johtamana alusta asti rohkealla, suorastaan kapinallisella tiellä, minkä ansiosta Helsingissä nähtiin huikea määrä ulkomaisten nykykirjailijoiden kantaesityksiä.

– Vivica toi Suomeen uutta dramatiikkaa – Eugène Ionescoa, Edward Albeeta, Dario Fota, Harold Pinteriä – aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Lilla Teaternissa luotiin täysin toisenlaista teatteria kuin muualla Suomessa – tai no, Jack Witikka yritti Suomen Kansallisteatterissa toteuttaa ohjelmistoa samaan suuntaan. Mutta muutoin suomalainen teatteri oli näytelmävalinnoissa vielä 1960-luvulla umpiperä, ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala sanoo.

Ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala toimii Vivica Bandlerin perustaman säätiön, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana.

Hän huomauttaa, ettei edelläkävijän rooli ollut vain ulkomaisten tekijöiden varassa, vaan Lilla Teaternissa pääsivät esiin myös uudet kotimaiset näytelmäkirjallisuuden nimet: Benedict Zilliacus, Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum, Christer Kihlman…

– Vivica itse ohjasi esimerkiksi Carson McCullersia, joka oli hänelle hyvin tärkeä. He tapasivat henkilökohtaisesti Yhdysvalloissa, jolloin selvisi, että he olivat syntyneet – ei ainoastaan samana vuonna ja samana päivänä vaan peräti samalla kellonlyömällä.

Ystävyyden alkutaival

Nykyään Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana toimiva Rantala teki ohjaajan opintoihinsa kuuluneet harjoittelutyönsä Lilla Teaternissa. Ensin oli vuorossa Ahlforsin, Anderssonin ja Bargumin kirjoittama Kropp, sitten Kent Anderssonin näytelmä Sandlådan, jossa Rantala toimi ohjaaja Ralf Långbackan assistenttina ja lopuksi hän ohjasi yhdessä Johan Bargumin kanssa Som smort -näytelmän vuonna 1970.

– Tapasin myös Vivican, mutta varsinaisesti tutustuimme Kaisa Korhosen 30-vuotispäivällä kesällä 1971.

Kun Raija-Sinikka Rantala valittiin vuonna 1973 Kansainvälisen Teatteri Instituutin, ITI:n, New Theatre -komiteaan, hän ja Vivica tapasivat yhä useammin eri puolilla maailmaa, sillä molemmat toimivat aktiivisesti ITI:n luottamustehtävissä.

– Sitä kautta tulimme paremmin tutuiksi, Rantalaa sanoo ja muistelee nauraen Nancyn kaupungissa Ranskassa sattunutta episodia, jossa Vivican feminismi ponnahti pintaan.

– Istuimme ison suomalaisen teatteriporukan kanssa ulkoilmakahvilassa. Siihen ilmestyi vähän juovuksissa ollut mies ja alkoi lässyttää eräälle seurueen naisista. Vivica sattui istumaan vieressä. Hän kuunteli tyynesti aikansa ja hujautti sitten salamannopeasti isolla käsilaukullaan miestä korvalle. Tämä häipyi paikalta välittömästi.

Klaus Mannin jalanjäljissä

Ensimmäinen yhteistyö, jonka Rantala ja Vivica Bandler tekivät yhdessä, sai alkunsa lentokentän pokkarinurkasta. Etsiessään lukemista Rantala huomasi Klaus Mannin vuonna 1934 kirjoittaman Flucht in den Norden (suomennettu nimellä Pako pohjoiseen), joka kertoo Natsi-Saksasta paenneen nuoren saksalaisen naisen matkasta halki Suomen kohti Petsamoa.

Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, kun hän 1930-luvulla pakeni kansallissosialisteja ja asui suomenruotsalaisten perheiden kartanoissa mm. Tammelassa ja Ruovedellä.

– Kun palasin Suomeen, vein kirjan Vivicalle. Hän tiesi tarkalleen, keistä Mann oli kirjoittanut.

Kaksikko alkoi suunnitella tarinasta elokuvaa ja vieraili kartanoissa, jotka olivat toimineet Mannin turvapaikkoina ja joista romaanin henkilöhahmot olivat peräisin.

– Vivica halusi käydä henkilökohtaisesti myös teoksen oikeudenhaltijoiden luona, joten lensimme Frankfurtiin. Kaupungissa oli käynnissä Oktoberfest, ja Hofbräuhausissa Vivica tilasi itselleen eisbeinia, riimisuolattua sianpotkaa, minä otin jotakin maltillisempaa, Rantala muistelee.

Oikeudet omistaneessa kustantamossa aikeelle näytettiin vihreää valoa, mutta tyrmistyksen hetki koitti, kun selvisi, että saksalaiset olivat jo ehtineet tuottaa romaanista elokuvan, Ingemo Engströmin ohjaaman version, jossa pääroolia näytteli Katharina Thalbach ja tämän suomalaista rakastettua – yllätys, yllätys – Jukka-Pekka Palo!

– Että meitä harmitti!

Paremmaksi hiomisen oppitunti

Klaus Mannin tarina oli niin vangitseva, etteivät Raija-Sinikka Rantala ja Vivica Bandler halunneet luopua siitä, vaan he tekivät aiheesta ohjelmistoehdotuksen Lilla Teaterniin. Flykt mot Norr toteutettiin tarkkojen suunnitelmien pohjalta.

– Vivica oli taitava ideoimaan, mutta asioiden dokumentoiminen oli minun velvollisuuteni.

Kaksikko työskenteli Huvilakadun keittiössä, eikä turhia taukoja pidetty. Puuhella hehkui, hiki kihosi karpaloina, mutta ruoka tarjoiltiin vasta, kun päivän työsarka oli tehty – ja sen määritteli Vivica.

– Kun lopulta olin aikani istunut ja kirjoittanut, totesin ääneen: ”Kyllä tämä mielestäni on nyt niin hyvä kuin sen voi saada.” Vivica katsoi minua vähän aikaa ja kysyi: ”No mutta entäs, jos siitä saisi vielä vähän paremman?”

– Se on asia, jonka olen siitä asti muistanut. Minulla on taipumus tehdä hommat valmiiksi Alta pois! -periaatteella. On osattava malttaa tarkastella kaikkea tekemistä siitä näkökulmasta, miten asioita voisi hioa vielä paremmaksi. Sen opin Huvilakadun istunnoissa.

Nopea äly ja työnteon rytmi

Joulukuussa 1984 kantaesityksensä saaneen Flykt mot Norr -näytelmässä vierailivat mm. Fred Negendanck ja Gerda Ryselin Svenska Teaternista Työnjako sujui niin, että Vivica ohjasi pääroolien esittäjiä ja apulaisohjaajana – ja olosuhteiden pakosta myös lavastajan sijaisena – toiminut Rantala ohjasi kaikki sivurooleja ja vastasi kokonaisnäkemyksen toteutumisesta.

– Vivica ei ohjannut pikkurooleja, kun taas minun mielestäni ei ole sellaista näytelmää, jossa pikkuroolit eivät olisi tärkeitä. Muuten teatterinäkemyksemme oli samanlainen, Raija-Sinikka Rantala kertoo.

Hänen mukaansa Vivicalla oli ohjaamiseen hyvin ranskalainen, älykäs ote.

– Se ei ollut mitään hidasta suomalaista kehittelymeininkiä, päinvastoin. Työnteossa oli ripeä rytmi. Hän ei ohjaajana ollut visuaalisesti orientoitunut, vaan Vivicalle oli tärkeää atmösfäärit; se tila, jossa näyttelijä pystyy näyttelemään. Henkilöohjauksessa hän oli vahvimmillaan. Hän oli taitava oivaltamaan pieniä nyansseja, tunnelmia ja ihmisten välisten kontaktein tuottamia virityksiä. Monet kokonaisvaltaisia visioita puhkuvat ohjaajaäijät suhtautuivat Vivicaan vähätellen.

Ranskalaista tyyliä ja itämaista kungfua

Kaksikon yhteistyö jatkui Lahden kaupunginteatterissa, jonka johtajana Rantala toimi vuosina 1984-1990.

– Dramaturgi Marjatta Ecaré tarjosi ohjelmistoon uutta, mielenkiintoista, ranskalaista kirjailijaa, jota kukaan ei tuntunut ymmärtävän: Bernard-Marie Koltès. Luin näytelmän ja ajattelin: Jumaliste, tämä otetaan! Sitten mietin, kuka voisi parhaiten saada siitä irti asioita, ja päädyin Vivicaan.

Niin syntyi Neekeri vai koirat, joka sai ensi-iltansa helmikuussa 1986. Se oli ensimmäinen Koltésin näytelmä, joka Suomessa tehtiin.

– Se oli hauska prosessi. Vivica teki aina huolellista taustatyötä, ja niinpä me tälläkin kertaa matkustimme Bernard-Marien luokse Pariisiin, joka otti meidät vastaan asunnossaan. Hän asui silloin lähellä Moulin Rougea. Iltapäiväpalaverin jälkeen hän suositteli meille iltaohjelmaksi erästä kungfu-elokuvaa, jonka menimme katsomaan, Rantala muistelee nauraen.

Ensi-ilta järjestettiin Vivican maun mukaan, ja illan aikana lauloi mm. Moune de Rivel, jonka kanssa Vivica oli ystävystynyt jo 1930-luvulla Pariisissa. Ensi-iltakutsuun vastasi myöntävästi myös kirjailija itse, jonka teatterin valomiehet veivät saunaan ja hankeen tekemään enkeleitä. Koltés vieraili myöhemmin Vivican luona. Suunnitelmissa oli, että hän olisi kirjoittanut seuraavan kesän Saaren kartanossa, mutta AIDS ehti nitistää lahjakkuuden jo heti keväällä.

Älyllisen kontaktisillan rakentaja

Vivica Bandlerin kyky luoda kansainvälisiä kontakteja on satanut suoraan suomalaisen teatterin laariin, jos tällainen agronomin sanavarastoon kuuluva ilmaus sallitaan.

Hänen suvereeni kielitaitonsa – Vivica puhui sujuvasti mm. ruotsia, suomea, saksaa, ranskaa, englantia ja venäjää – ei riitä selittämään poikkeuksellisen laajan verkoston syntyä, vaan kyse oli ilmiöstä, jota Rantala kutsuu ”maailman mittakaavassa liikkuvaksi sielunveljeydeksi”.

– Aina kun Lilla Teaterniin saapui joku vierailija, vaikkapa kirjailija, lopputuloksena oli lähes poikkeuksetta ystävyys Vivican kanssa. Vieraanvaraisuus ja huolenpito uudesta ihmisestä oli merkillepantavaa, Rantala sanoo ja lisää, miten istunnot Huvilakadun keittiössä ovat olleet kaikille osallistujille hienoja juhlia, jolloin on jaettu muutakin kuin työ ja kiinnostus taiteeseen.

– Vivica hakeutui aktiivisesti ihmisten luo. Se, miten hän myöhemmin elämässään toimi älyllisen kontaktisillan rakentajana Eurooppaan, ja Pariisin kautta Karibialle ja muualle maailmaan, näkyi jo tavassa, miten 22-vuotias Vivica matkusti 1930-luvun lopulla Lappiin ja ryhtyi oma-aloitteisesti ranskalaisen elokuvaohjaajan Jacques Feyderin assistentiksi.

Kaipuu luovaan työhön

Niin, elokuva. Se oli Vivican suuri unelma ja hänen ensimmäinen taiteellinen rakkautensa.

– Vivican halu tehdä elokuvaa johtui alun perin suuresta kiinnostuksesta ihmistä kohtaan. Hän tavoitteli ihmistä lähikuvassa. Mutta väliin tuli sota, eikä Pariisin lähteminen onnistunut. Sodan päätyttyä Vivica oli jo naimisissa Kurt Bandlerin kanssa ja pian kaulaansa myöten kiinni Lillanissa.

Saaren kartano piti sekin laittaa asialliseen kuntoon. Elämä vei toisaalle, siksi elokuva jäi.

Rantala muistuttaa, miten Vivica Bandler oli Tukholman kaupunginteatterin teatterinjohtajana toimiessaan luopunut ohjaajan työstään.

– Se oli iso ratkaisu hänen elämässään, mutta suuren teatteritalon kannalta varmasti järkevä. Myös suomalaisen kulttuurin vientiä Ruotsiin – jotka olivat valtavia projekteja – ei varmasti olisi pystytty toteuttamaan, jos Vivica olisi istunut harjoituksissa päivät. Luovuuden kipinä ei kuitenkaan sammunut. Kun hän palasi lahden tälle puolelle, hän halusi palata elokuvan pariin. Teatteri oli jo nähty.

Vivica Bandlerilla oli jo aiemmin ollut monta ideaa käsikirjoitukseksi. Yhteen niistä hän oli houkutellut kumppaniksi Frans Emil Sillanpään, jonka romaanista Miehen tie Vivica oli vaikuttunut.

Sillanpää oli innostunut maaseudulle sijoittuneesta tarinasta kovin, ja ensimmäinen tapaaminen lupasi yhteistyöltä paljon, mutta jo toisella kerralla hän oli odottanut Vivicaa kaljakorin kanssa. Kolmannella kerralla mestari istui mielisairaalassa, ja projekti oli kuivunut kokoon.

Vielä sodan jälkeen Vivica hakeutui tekemään yhteistyötä elokuvaohjaaja Erik Blombergin kanssa ja kävi parhaillaan rahoitusneuvotteluja ranskalaisten kanssa, kun kansainvälinen hanke natsi-Saksasta sodan aikana paenneista ihmisistä raukesi Ruotsin ilmoitettua, ettei se ottaisi elokuvaa levitykseen.

– Eläkepäivillä jäi Flykt mot norrin lisäksi tekemättä elokuvakäsikirjoitus, johon innoituksen Vivica oli saanut ystävänsä, näyttelijä Lilga Kovankon sukutarinasta. Se olisi kertonut, miten venäläiseen yläluokkaan kuuluva henkilö emigroituu Suomeen ja millaisissa olosuhteissa hän täällä eläisi. Vivica ei olisi ohjannut sitä itse, vaan hän ehdotti, että Åke Lindman olisi toiminut ohjaajana ja Jörn Donner tuottajana. Mutta ehdotus ei ottanut tulta.

Kun Venäjä löytyi uudelleen

Vuosina 1990–94 Vivica Bandler toimi Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana, ja sinä aikana kotoisa paikallistapahtuma kasvoi merkittäväksi kansainväliseksi festivaaliksi, jonne vieraaksi saapui maailmanluokan tähtiä. ”Minähän nyt yleensä matkustan sinne, mihin Vivica käskee”, totesi yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija Edward Albee, kun toimittajat utelivat, miten hän oli tullut lähteneeksi Suomeen.

Jostakin kertoo myös se, että Vivican jälkeen Teatterikesässä otettiin käyttöön malli, jossa pääohjelmistosta vastaa kolmihenkinen, teatterialan ammattilaisista koostuva tiimi – ”troikka” – yhdessä toiminnanjohtajan kanssa.

– Koko Vivican ura oli rakentunut sille, että hän oli luonut paljon suhteita niin kotimaisiin kuin ulkomaisiinkin tekijöihin ja osasi myös vaalia niitä. Minusta on varsin ymmärrettävää, että Vivica suostui tehtävään, Rantala sanoo.

Vivicalla oli myös hyvät suhteet Venäjälle. Toimiessaan ITI:ssä Executive Committeessa hän tutustui Valery Khasanoviin, joka toimi ITI:n Venäjän pääsihteerinä.

– He ystävystyivät, mikä edesauttoi luomaan yhteistyösuhteita itään. Venäjän löytäminen uudelleen oli Vivicalle entisenä lottana ilahduttava asia. Lapsuudessa se oli ollut hänelle itsestäänselvyys.

Rantala ja Vivica olivat molemmat saaneet kutsun presidentti Mihail Gorbatshovin järjestämään Rauhan Forumiin Moskovassa helmikuussa 1987. Paikalle saapui taide- ja tiedemaailman edustajia kaikkialta maailmasta: Norman Mailer, Gore Vidal, Yoko Ono, John Kenneth Galbraith, Bel Kaufman, Gregory Peck, Kris Kristofferson…

– Se oli mahtava tilaisuus. Maailma oli silloin toisenlainen kuin nyt.

Kaksikko lähti Vivican ehdotuksesta katsomaan Pushkin ja Natalia -näytelmää, jonka oli ohjannut Kama Ginkas. Pushkinia esitti Viktor Gvozditski.

– Suoritus oli nerokas. Kun se oli nähty, Kama kutsuttiin Lilla Teaterniin ohjaamaan. Siitä taas seurasi se, että myös Gvozditski saapui Suomeen vierailemaan. Ja kun minä puolestani sain kutsun ohjata Moskovan Taiteellisen Teatterin suurelle näyttämölle Leonin Andrejevin näytelmän Se, joka saa korvapuusteja, sain päärooliin Viktor Gvozditskin, joka sen myötä juhli taiteilijajuhlaansa. Oli kyllä helkkarin hauska sekin kontakti.

Kohti tulevaisuutta

Raija-Sinikka Rantala korostaa, että Vivica oli pasifisti, jonka vakaumus pohjautui sodanaikaisiin kokemuksiin lottana.

– Se, että hänen sodanvastaisuutensa heräsi kantapään kautta eikä idealismista, on minusta ollut vakuuttavaa. Vaikka hän toisella, lääkärin lapis-liuoksella pilaamalla silmällään näki huonosti, niin toisella silmällään hän näki tarkoin sekä ihmiset ja lahjakkuudet että yhteiskunnalliset prosessit.

Vivica Bandler suhtautui esimerkiksi Euroopan unionin muodostamiseen hyvin skeptisesti.

– Hän oli sitä mieltä, että EU:ssa on kyse Euroopan rikkaiden herrojen kerhosta, josta ei tule koitumaan mitään hyvää pienemmille. Hän oli tavattoman pettynyt siihen, että EU-säädökset tulivat voimaan Suomessa, mistä hänen kohdallaan seurasi pakkoluopuminen Saaren kartanosta.

Sen sijaan ITI:n, Kansainvälisen Teatteri Instituutin toiminnassa Vivica oli mielellään mukana.

– Vuonna 1948 perustettu ITI rakennettiin, koska Eurooppa oli pirstaleina ja vastakkainasettelujen kyllästämä. Haluttiin luoda organisaatio, jonka avulla kulttuurin, taiteen ja teatterin ihmiset pystyisivät keskustelemaan keskenään ja löytämään yhteisiä näkemyksiä siitä, miten edetään kohti tulevaisuutta. Vivica uskoi, että kulttuurin kautta olisi mahdollista rakentaa siltoja ja lisätä ihmisten ymmärrystä toisiaan kohtaan.

Vivican henkinen perintö

Vuonna 1991 Vivica Bandlerin perusti säätiön, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin, joka edistää näyttämötaidetta, luovaa taiteellista työtä ja teatteritutkimusta sekä tukee teatterikulttuuria ja ympäristönsuojelua.

Suurin ja tärkein toimintamuoto ovat säätiön omistamat vuokra-asunnot, joita vuokrataan alan opiskelijoille. Lisäksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myöntää apurahoja ja palkintoja teatteri- ja tanssitaiteen tekijöille ja opiskelijoille erilaisiin taide- ja kirjallisuusproduktioihin sekä ympäristönsuojelutieteiden opiskelijoille ja tutkijoille luonnon- ja ympäristönsuojelua tukeviin tutkimushankkeisiin.

Säätiön nykyisen hallituksen jäsenistä kaksi Vivica nimitti itse: puheenjohtajana toimivan Raija-Sinikka Rantalan sekä Camilla von Bonsdorffin, joka edustaa Vivican luonnonsuojeluajattelua.

– Luonnonsuojelua edistävät hankkeet ja maaseudun elävänä pitäminen olivat Vivicalle tärkeitä. Hän teki valtavan työn muun muassa Saaren kartanon ympäristön, Tammelassa sijaitsevan Saaren kansanpuiston hyväksi. Kun olemme jakaneet apurahoja, olemme pyrkineet huomioimaan myös luonnontieteitä ja -suojelua edustavat hakijat.

Rantala muistuttaa, että Vivica toimi teatterikentän harmaana eminenssinä ja auttoi monia ihmisiä, ilman että he tiesivät siitä.

– Vivica oli kuulu nenästään, hänen kykynsä löytää lahjakkuuksia oli jotain fenomenaalista. Hän kävi katsomassa esityksen ja näki heti – ”Tuo!” – minkä jälkeen hän otti kontaktia ja kertoi, että oli pitänyt jutusta ja ryhtyi auttamaan asianomaista eteenpäin uralla, ilman että tämä itse useinkaan edes sai tietää asiasta. Vivican tapa toimia näin ei rajoittunut hänen oman ikäpolvensa ihmisiin, vaan se jatkui niin, että hän löysi lahjakkuuksia myös nuoremmista sukupolvista.

---

Teksti: Eija Mäkinen

---

Teaterstiftelsen Vivicas Vänner jatkaa Vivican henkistä perintöä ja jakaa maanantaina 6.11.2017 Vivican äidin Ester-Margaretin mukaan nimetyn, 20.000 euron suuruisen Ester-palkinnon teatterialan lahjakkuuksille Vivica Bandlerin 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

---

 

Rakas ystävä ja tuki vaikeina aikoina

Heti haastattelun aluksi näyttelijä Anneli Sauli muistuttaa nauraen iästään: 85-vuotiaalle lienee jo sallittua, että nimet ja vuodet saattavat muistellessa mennä sekaisin. Mutta ystävyyttään Vivica Bandlerin kanssa hän ei ole unohtanut.

– Tapasin Vivican ensimmäisen kerran aviomieheni Åken [Lindman] kautta. Lilla Teatern toimi vielä silloin Helsingin Kasarmikadulla, Handelsgilletin talossa. Mutta varsinaisesti ystävyytemme alkoi Vivican nähtyä William Markuksen ohjaaman elokuvan Miriam.

Anneli Sauli Miriamin roolissa. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.

Vuonna 1957 ensi-iltansa saanut Miriam pohjautuu Walentin Chorellin samannimiseen romaaniin, joka kertoo opettajaperheen opiskelijapojan ja piikatytön välisestä rakkaussuhteesta. Anneli Saulin vastanäyttelijänä nähtiin Pentti Siimes.

– Vivica oli käynyt katsomassa elokuvan ja hän otti minuun yhteyttä ja kertoi pitäneensä roolisuorituksestani. Pidän siitä itsekin, Miriam on edelleen paras ja mieluisin elokuvaroolini.

Kesäpäivät Saaren kartanossa

Anneli Sauli kertoo tienneensä entuudestaan Vivicasta vain perusasiat; että tämä toimi Lilla Teaternin teatterinjohtajana ja oli kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin tytär.

– Persoonana Vivica oli todella kiehtova, karismaattinen – ja erittäin suvaitsevainen. Olimme Vivican kanssa hyviä ystäviä, mutta meillä ei koskaan ollut seksuaalista suhdetta, vaikka joku varmasti niin kuvittelikin. Vivica uskalsi olla kaikkien kanssa ystävä. Hänen seurassaan sain olla oma itseni.

Kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.

– Vivica väkersi jotakin syötävää, ja me puhuimme ja puhuimme. Kaikki oli yksinkertaista ja sydämellistä. Minun ei ikinä tarvinnut pelätä hänen seurassaan, kelpaanko vai en. Kävimme myös tervehtimässä hänen äitiään, Ester istui sairautensa vuoksi silloin jo pyörätuolissa.

Vivica esitteli Annelin myös isälleen.

– Kun olimme maalla, Saaren kartanossa, Erik näytti minulle tilaa, sen hevosia ja muita eläimiä. Erään kerran Saaressa vieraillessani paikalla olivat myös italialainen Dario Fo, hänen vaimonsa Franca Rame ja heidän teini-ikäinen poikansa Jacopo. Kolme päivää kului yhdessä lomaillessa, vietimme paljon aikaa rannoilla. He olivat ihastuttavia ihmisiä, Anneli Sauli kertoo.

– Kävin Vivican kanssa myös muutaman kerran Tove Janssonin saaressa Klovaharunissa, joka sijaitsee Pellingin edustalla ulkosaaristossa ja jossa Tovella ja hänen kumppanillaan Tuulikki Pietilällä oli viehättävä kesäpaikka.

Aatteelliset juuret ja keskustelut

Pyhäjoella syntynyt ja Rovaniemellä varttunut Anneli Sauli muistaa yhä sodan. Se opetti häntä tarkastelemaan maailmaa vähempiosaisten näkökulmasta.

– Rovaniemi toimi saksalaisten tukikohtana, ja siellä sijaitsivat myös suuret vankileirit. Asuimme hyvin vaatimattomassa talossa, kadunkulmauksessa, jonka ohi kuljetettiin venäläisiä vankeja. Siinä mutkassa annoin omista vähistä leipäannoksistani aina pienen paketin vangeille, myötätuntoni heitä kohtaan oli niin voimakas, Anneli Sauli muistelee.

Annelin isäpuoli, Tapio Savolainen, oli kotoisin Pohjois-Karjalasta, ja hänen isänsä Antti oli ollut mukana punakaartissa.

– Tapio oli kasvanut kommunistisessa kodissa, mutta sotavuosina meillä ei koskaan puhuttu politiikkaa. Olen jälkeenpäin ymmärtänyt, ettei hän halunnut panna lapsiaan alttiiksi. Hän suojeli meitä. Myöhemmin Tapio kertoi meille lapsille Suomen Demokratian Pioneereista, joiden toimintaan saimme osallistua, jos halusimme. Omaksuin jo varhain kodissani vallinneen arvomaailman.

– Meillä oli Vivican kanssa aika samanlaisia käsityksiä politiikasta, mutta en voi varmuudella sanoa, mikä oli hänen aatteellinen vakaumuksensa. Minähän olen kommunisti vielä tänäkin päivänä. Ihmiset, joilla on suuria ristiriitoja ideologisessa ajattelussaan, eivät välttämättä viihdy toistensa seurassa, mutta me tulimme Vivican kanssa hyvin toimeen. Minusta hän kallistui vasemmalle.

Suoraa puhetta ja hiljaista kiroilua

Anneli Sauli on tehnyt pitkän uran niin elokuvissa kuin teatterissakin, mutta hän ei koskaan ollut Vivica Bandlerin ohjattavana.

– Kävin kyllä katsomassa teatteriharjoituksia, kun Vivica ohjasi Tukholmassa. Yksi niistä oli neljän tunnin juttu, mikä tuntui minusta pitkältä, ja sanoinkin sen hänelle. Vivica lyhensi esitystä tunnilla. En uskalla sanoa, että se johtui kommentistani, mutta ehkä hän alkoi mielipiteeni vuoksi tarkkailla esitystä siitä näkökulmasta.

– Seurasin harjoituksia aina suurella kiinnostuksella. Vivica oli keskusteleva ohjaaja, hän ei ikinä huutanut eikä piiskannut. Hänen rauhallisuutensa teki minuun suuren vaikutuksen, kiihtyessäänkin hän oli rauhallinen, korkeintaan kiroili hiljaisella äänellä: perkele, perkele! Minusta oli ihmeellistä, miten hän kykeni aina säilyttämään malttinsa, vaikka sisällä selvästi kuohui.

Vuonna 1964 Anneli Sauli vieraili Lilla Teaternissa Esko Elstelän ohjaamassa näytelmässä Pikku veli ja pikku sisar, jonka oli kirjoittanut Satu Waltari. Anneli näytteli pikku sisarta, näytelmän hyvää henkeä. Pikkuveljen roolissa oli Pentti ”Bona” Kotkaniemi.

– Viihdyin hyvin Vivican johtamassa teatterissa, jossa silloin olivat mukana myös Ritva Arvelo, Iris-Lilja Lassila ja Jaakko Pakkasvirta, tuleva mieheni. Häneen tutustuin nimenomaan Lillanissa.

Maailma erottaa, ystävyys ei unohdu

Tuula-Liina Variksen kirjoittamassa elämäkerrassa Elämäni on minun (WSOY, 1993) Anneli Sauli muistelee Vivican olemusta ja huumorintajua: ”Hienoa hänessä on se, että kaikesta älykkyydestä huolimatta hänessä on jokin jännä koruttomuus; hänessä karuus ja herkkyys ovat hyvin erikoislaatuisessa balanssissa. Hän on erittäin huumorintajuinen, ja hänen huumorinsa on niin monikerroksista ja hauskaa.”

Anneli Sauli. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.

Vivican ystävyys näkyi myös konkreettisina tekoina. Hän esimerkiksi auttoi Annelia saamaan vuonna 1970 roolin ruotsalaisen Johan Bergenstråhlen ohjaamasta elokuvasta Baltutlämningen.

– Miehet ilman isänmaata perustuu Per Olof Enquistin romaaniin ja se kertoo Baltian pakolaisista, jotka Ruotsi luovutti Neuvostoliittoon vuonna 1946. Näyttelin latvialaista naista, jolle oli myönnetty lupa tavata vankileirillä oleva miehensä. Kohtaus ei ollut suuri, mutta se oli tunteikas ja vaikuttava.

Seuraavana vuonna Anneli Sauli muutti Joensuuhun.

– Olin ollut työttömänä, tehnyt vain joitakin juttuja televisiolle. Siihen aikaan siirtyminen elokuvan puolelta teatteriin ei ollut helppoa, toisin päin kyllä sopi toimia. Tarvitsin töitä, ja siksi soitin Jouko Turkalle, jonka kanssa olimme sattumalta tavanneet hieman aiemmin ratikkapysäkillä. ”Miksi sinä suuri filmitähti tänne Joensuuhun tulisit?” Jokke kysyi. Koska minulla on lapsi, tarvitsen töitä ja haluan kiinnityksen teatteriin, vastasin.

– Olin työskennellyt Saksassa asuessani paitsi elokuvissa ja televisiossa, myös teatterissa, muun muassa Schaubühne Tournéetheaterin kiertueproduktiossa Hiiriä ja ihmisiä ja Komödie-teatterissa Berliinissä Kahdeksan naista -näytelmässä. Ja niin kävi, että Turkka pestasi minut Joensuun kaupunginteatteriin. Siellä vierähtikin sitten seuraavat 25 vuotta.

Anneli Sauli sanoo kaivanneensa Vivicaa, mutten Helsinkiin hän ei ikävöinyt. Yhteys naisten välillä ei kuitenkaan katkennut kokonaan. Olihan puhelin keksitty.

– Olen elämäni aikana kohdannut monenlaisia ennakko- ja epäluuloja. Siksikin ystävyys Vivican kanssa oli ihanaa. En muista, milloin tapasimme viimeisen kerran, mutta Vivica ei ollut silloin vielä sairastunut. Hän oli tukenani vaikeina aikoina, enkä koskaan unohda sitä.

Teksti: Eija Mäkinen

Anneli Sauli muistelee Vivica Bandleria myös elämäkerrassaan, Tuula-Liina Variksen teoksessa Elämäni on minun (WSOY, 1993).

---

Tsekkaa näyttely Teatterikesässä!

Hei sinä! Juuri sinä, joka pyörit just nyt Tampereella joko teatterin tai Robbien lähellä. 🎶🎶🎶🎭🎭🎭🎶🎶🎶

Tsekkaa Viva Vivica! -satavuotisjuhlanäyttely, joka on esillä 13.8. asti Tampereen Teatterin yleisötiloissa. Löydät Tampereen Teatterin kaupungin sydämestä, torin laidalta. Näyttely palaa Teatterikesän jälkeen Loviisaan, jossa se on esillä Almintalossa syyskuun loppuun saakka.

Villa Frenckell on muistin paikka

”Eikös Erikin pitänyt olla rikas?”

Vanha täti katselee ymmyrkäisin silmin veljenpoikansa Erik von Frenckellin asuinympäristöä, ränsistynyttä kalastajakylää pahamaineisessa Ullanlinnassa prostituoitujen ja Emma Mäkisen perustaman langenneiden naisten turvakodin läheisyydessä.

– Sukulaistäti on syystä ollut kauhuissaan, sillä 1900-luvun alussa kyse oli hyvin keskeneräisestä alueesta, sanoo filosofian tohtori, historioitsija Rose-Marie Peake, joka on kirjoittanut Huvilakadun eteläpäässä sijaitsevasta Villa Frenckellistä historiikin.

Historioitsija Rose-Marie Peake tunnustaa olevansa Vivica-fani. Villa Frenckellin jälkeen hän on syventynyt uuden ajan alun historiaan. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ranskalaisen nunnan Louise de Marillacin mystiikkaa ja toimintaa 1600-luvulla. Kuva © Minna-Maaria Åberg.

Diplomi-insinööriksi valmistunut ja tehtaanjohtajana toiminut Erik von Frenckell oli nähnyt, että alueesta kehittyisi jotakin hienoa. Ostopäätöstä lienee siivittänyt puutarhakaupunki-ideologia, joka oli ollut käynnissä kaikkialla Euroopan suurissa kaupungeissa ja saapui Suomeen pienellä viipeellä.

Isän kanssa jugendmaailmassa

Mutta hypätäänpä hetkeksi runsas sata vuotta eteenpäin, vuoteen 2009. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe sinkauttaa sähköpostiviestin ja ilmoittaa Peakelle, että tuoreen maisterin on aika saada kätensä multaan.

– Cargotec Oyj:n hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Ilkka Herlin oli ottanut yhteyttä graduohjaajaani Kolbeen ja kertonut, että yrityksen edustustalo tarvitsisi historiikin. Kolbe antoi toimeksiannon kirjasta minulle. Se on ollut yksi elämäni hienoimmista päivistä.

Helsingissä syntyneellä ja kasvaneella Peakella ei ole Huvilakatuun henkilökohtaista sidettä, mutta Eiran seutu on tullut hänelle tutuksi jo varhain.

– Isäni, joka on kotoisin Australian Melbournesta, on innokas historian harrastaja ja rakastaa jugendtaloja. Olen lapsesta asti kävellyt hänen kanssaan Helsingin katuja ja kävimme usein ihailemassa Eiran vanhoja, kauniita rakennuksia.

Intohimoprojekti vei mukanaan

Uuden vuosituhannen myötä aina vuoteen 2010 asti Suomessa ilmestyi lukuisia talohistoriikkeja, sillä monet maamme rakennuksista viettivät satavuotisjuhlia.

Rose-Marie Peaken kirjoittama Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet (2012) poikkeaa muista historiikeista siksi, että kyseessä on yhden perheen talo.

– Rakennuksessa on asunut valtaosan ajasta von Frenckellin perhe, jolla on valtavan laaja ja kiehtova yksityisarkisto ja jota olen saanut hyödyntää kirjan tekemisessä. En ole törmännyt muihin vastaavanlaisiin historiikkeihin.

Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet kertoo Vivica Bandlerin kotitalona tunnetun rakennuksen historiasta, elämästä ja muutoksista. Kirja sisältää paljon arkistokuvitusta ja valokuvaaja Juha Nenosen nykyvalokuvia.

Kun Peake puhuu kirjasta, sen syntyvaiheista ja edistymisestä, löydöistä ja salaisuuksista, sanoista kuultaa erityinen hehku. Hän kuvailee Villa Frenckellin historiikin tekemistä intohimoprojektiksi, jonka äärellä olisi voinut helposti viettää viisi vuotta.

Kiinnostavaa on, ettei Peake ollut aiemmin kuullut von Frenckelleistä. Hän korostaakin tutkijamaista suhtautumistaan aiheeseen.

Yksityisarkistojen ja historiallisten lähteiden ohella Peake haastatteli Vivica Bandlerin sukulaisia ja ystäviä, mm. näyttelijä Birgitta Ulfssonia ja taloudenhoitaja Kirsti Poikolaista, useita kertoja.

– Birgitta Ulfsson olisi halunnut, että talosta olisi tehty psykologinen romaani. Hän sanoi monta kertaa, miten kirjoittajaksi olisi pitänyt saada Thomas Mann!

Jyhkeä turvasatama ja kotipesä

Arkkitehti Onni Törnqvistin piirtämä ja vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi edustaa jugendia tai art nouveau´ta, kuten suuntaus myös tunnetaan, mutta rakennuksessa on viitteitä keskiaikaiseen linnaan, mikä Peaken mukaan kielii kansallisromantiikan vaikutuksesta.

– Huvilakatu yhdessä on jykevyyttä, ja sitä ympäröi kiviaita. Osan ikkunoista voi nähdä ampuma-aukkoina. Siinä on tiettyä symboliikkaa: Tämä on perheemme turvasatama ja kotipesä. Tänne ei mikään paha pääse.

Vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi on arkkitehti Onni Törnnqvistin (1864–1946) suunnittelema kokonaistaideteos. Rakennus sijaitsee Eiran kaupunginosassa Helsingissä. Kuva © Ida Henrikson.

Rakennuksen julkisivussa on reliefejä ja ornamentiikkaa, jotka modernistinen arkkitehtuuri näkee usein krumeluurina ja epäfunktionaalisina.

– Vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria leimasi vahva ajatus siitä, että rakennus on kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat myös sisäosia eli kiinteitä kalusteita, Peake sanoo.

– Merikadun ulokkeisiin on veistetty hevosenkenkiä, eräänlaisia onnen amuletteja, joilla on ehkä haluttu turvata onnellinen elämä. Talon koristeina on käytetty myös spiraaleja, jotka ovat ikuisen elämänkierron symboli. Sen sijaan kansallisromantiikalle tyypillisiä eläin- tai kasviaiheita, kuten karhua, pöllöä, saniaista tai ohdakkeita, rakennuksesta ei löydy.

Eurooppalaiset ideavirtaukset

Rose-Marie Peake painottaa, että kontekstualisointi on hänelle historioitsijana a ja o.

– Se on tapani nähdä ihmisen elämä ja maailma, nykypäiväkin. Minusta Villa Frenckelliä ei voi ymmärtää, ilman että tarkastelee kaupungistumisen vaihetta ja ideologiaa, johon talon rakentaminen asettuu.

Hän muistuttaa, että Helsingissä vaikuttivat eurooppalaiset ideavirtaukset, joita yhteiskunnalliset murrokset vauhdittivat.

– Maatalouden tehostuminen käynnistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja teollistuminen nopeutui, mikä synnytti kaupunkeihin painetta. Helsingissä oli valtava asuntopula ja sosiaalisia ongelmia, mutta vasta vuoden 1905 suurlakko herätti teollistumisesta vaurastuneen keskiluokan pohtimaan myös työväenluokan tarpeita.

Kaupunkia lähdettiin kehittämään systemaattisesti, ja huvilakaupunki-ideologia laajoine piha-alueineen nivoutui siihen.

– Hyvinvointivaltion näkökulmasta se oli aika merkillinen hanke. Silloin uskottiin, että sosiaalinen segregaatio eli väestönosien eriyttäminen toisistaan olisi hyvä asia.

Asuntoja duunareille ja hyväosaisille

Helsingissä oli 1900-luvun alussa käynnissä kaksi isoa rakennusprojektia. Toinen oli Pitkänsillan pohjoispuolella Kalliossa, jonne rakennettiin työläisille puutaloja ja muutama kivitalo. Eteläisissä osissa, kaukana duunareista, melusta ja kaupungin saasteista, nousi hyväosaisille upeita art nouveau -taloja tai jugendtaloja.

Jälkimmäinen perustui Helsingin kaupunginvaltuuston vuonna 1896 tekemään ehdotukseen huvila-aluevyöhykkeestä, joka alkaisi itäisestä Kaivopuistosta ja yltäisi aina Eiraan saakka.

– Olennaista oli, että alueelle pääsivät vain valitut. Siellä kunnon väki – termiä käytettiin sen ajan pöytäkirjoissa – eläisi rauhassa ja vaalisi perheonneaan. Perhe nähtiin tuolloin yhtenä kansakunnan tärkeänä osana, josta koko kansan hyvinvointi syntyy.

Kaupunkilaisten ilmansaastumista koskevia asenteita tutkinut Marja Kruut kirjoittaa Nokea ja Pilvenhattaroita -kirjassa (Helsingin kaupunginmuseo, 1999), miten savukaasut, hajut ja katupöly pilasivat Helsingin ilmaa 1900-luvun vaihteessa. Tehtaiden savupiiput sylkivät mustaa, nokista savua ja ulkokäymälöiden haju levisi kaduille.

Kuten Peake huomauttaa, huvilakaupunki-ideologiassa ei ollut kyse pelkästään yhteiskuntaluokkaan liittyvistä eroista vaan myös terveysajattelusta.

– Lääketieteen merkitys kasvoi 1800-luvun loppupuolella, ja myös Suomessa alettiin puhua hygieniasta. Ne, joilla oli mahdollisuus, pyrkivät muuttamaan kauemmas keskustasta.

Vehreyttä, aurinkoa, raikasta ilmaa!

Terveysajattelu näkyy Huvilakatu yhden arkkitehtuurissa, niin julkisivussa kuin sisätiloissakin: Talo seisoo omalla tontillaan. Muurit eivät ole liian korkeat, jotta auringonvalon on mahdollista paistaa pihaan ja taloon sisälle.

Myös parvekkeilla oli alun perin pragmaattinen funktio. Niissä oli hyvä tuulettaa petivaatteet.

Huvila-alueajattelun ydinajatuksena oli yhdistää urbaanin elämän ja maaseudun parhaat puolet, mutta Eiran osalta suunnitelmia jouduttiin typistämään viime metreillä. Syynä oli realismi.

– Kaupungin päättäjät ymmärsivät, ettei Suomessa ole niin paljon perheitä, jotka olisivat yksin voineet ylläpitää satojen neliöiden palatsia. Huvila-asutus ei myöskään olisi ratkaissut ajan pahinta ongelmaa eli asuntopulaa.

Yksi Helsingin historian merkittävistä hahmoista, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Leo Mechelin sai läpi ehdotuksen, että Huvilakatu kaavoitettiin. Vain yksi talo eli Huvilakatu yksi ehdittiin toteuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan eli yhden perheen asuintaloksi, mutta muista taloista tehtiin monen perheen jugendkerrostaloja.

Villa Frenckell herää henkiin

Huvilakatu yhden rakennuttaja, vakuutusjohtaja Edvin Kaslin ehti asua talossa perheineen vain kaksi vuotta. Sen jälkeen asukkaat – omistajat, palvelijat ja vuokralaiset – vaihtuivat tiuhassa tahdissa, kunnes vuonna 1909 Erik von Frenckell osti rakennuksen. Vivica oli tuolloin kaksivuotias.

Von Frenckellien aikana talo heräsi henkiin. Silloin talo oli siinä ideologisessa käytössä, johon se oli alun perin tarkoitettu: porvariston loistoa prameimmillaan.

– Erik ja vaimonsa Ester-Margaret hyödynsivät talon tilat ja neliöt tehokkaasti. Keskikerros toimi edustustiloina, ylhäällä sijaitsivat intiimit tilat ja alimmassa kerroksessa ahersi palvelusväki. Edvin Kaslin ei samanlaiseen lifestyleen yltänyt, hän ei oikein pystynyt täyttämään seinien sisäpuolta, Peake sanoo.

Hänen mukaansa Villa Frenckell on kurkistusaukko sellaiseen sosiaalihistorialliseen maailmaan, joka on Suomessa jo mennyttä ja jota ei välttämättä edes haluta muistaa – meillä kun ei mielellään puhuta luokkayhteiskunnasta.

Kosmopoliitteja ja bilehileitä

Kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917, monet ikkunat Eurooppaan alkoivat sulkeutua ja ahdasmielisempi patriotismi vallata alaa, mikä näkyy yhä esimerkiksi tavassa juhlia Suomen satavuotista taivalta.

– Kun puhutaan suomalaisuudesta, mielikuva on pitkälti agraarinen – on suo, kuokka ja Jussi – mutta se ei todellakaan ole koko totuus. Helsinki oli Venäjän vallan alla hyvin kosmopoliittinen kaupunki, ja muun muassa Ranskan vaikutus Venäjällä oli suuri, mikä heijastui myös Suomeen. Olemme hyvin eurooppalaisia. Tämä on klingeläinen ajatus, mutta jaan sen vilpittömästi.

Nationalistinen henki ei saanut yläluokkaa täysin unohtamaan eurooppalaista perintöään. Päinvastoin, sivistyneistö alkoi pitää salonkeja. Esimerkiksi Kulosaaressa toimi Mascha von Heirothin salonki, jossa kohtasivat niin suomalaisen kulttuuri- ja akateemisen elämän vaikuttajat kuin ulkomaiset diplomaatitkin.

– Myös bilekulttuuri kukoisti 1920-luvulla, ja Erik von Frenckell oli tunnettu bilehahmo, joka järjesti kodissaan juhlia kieltolaista huolimatta. Samalla von Frenckellit vakiinnuttivat asemansa yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista perheistä.

Kultaisen häkin edut ja haitat

Sukupuoli- ja sosiaalihistorioitsijaksi itseään luonnehtiva Rose-Marie Peake tarkastelee kirjassaan Villa Frenckelliä ja sen asukkaita suhteessa porvarilliseen luokkakulttuuriin. Hän muistuttaa, että menneisyydessä vallinneet näkemykset poikkesivat nykyisistä. Myös käsitys avioliitosta ja siihen liittyvät odotukset olivat erilaisia.

– Olen yrittänyt tasapainoilla sen asian kanssa, ettei historiikista tulisi skandaalikirja, ja yrittänyt ymmärtää, mitä avioliitto tarkoitti sen ikäpolven ihmisille, hän sanoo.

– Vivica Bandler kritisoi vanhempiensa avioliittoa, koska hän oli paitsi hyvin sensitiivinen myös sellainen ihminen, joka pystyi ajattelemaan niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Hän oli kuitenkin liian mustavalkoinen nähdäkseen, mitä Ester-Margaret sai liitosta: sosiaalisen ja vaikutusvaltaisen aviomiehen, seurapiirin ja kaiken siihen liittyvän toiminnan.

Muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon Vivica kutsuu kotiaan kultaiseksi häkiksi, mutta hän myös hyötyi taustastaan, Peake muistuttaa.

Sivistyneistön vuosisatainen perinne jatkui von Frenckellien perheessä eli lapset, Vivica ja hänen pikkusisarensa Erica, saivat erinomaisen ja monipuolisen kasvatuksen. Yhteiskunnan yläluokkaan kuuluminen mahdollisti Vivicalle laajan kielitaidon, ja hän matkusteli jo varhain ulkomailla, mikä avasi uusia näkymiä. Kasvatuksensa ja sosiaalisen lahjakkuutensa ansiosta hän pystyi liikkumaan suvereenisti erilaisissa piireissä ja luomaan omana aikanaan suhteita ulkomaisiin teatterintekijöihin.

– Voidaan oikeutetusti kysyä, millainen Vivican panos suomalaiseen teatteriin olisi ollut ilman tätä kultaista häkkiä.

Samat tarinat toistuvat

Ryhtyessään perkaamaan Huvilakatu yhden taustoja Peake sanoo huomanneensa jo varhain, miten von Frenckelleistä ja erityisesti Vivicasta on tietoisesti rakennettu suurmies- ja suurnaishistoriaa.

– Vivicaa ja von Frenckelleitä ei ole tutkittu akateemisesti, vaan tekstit ja opinnäytteet ovat joko lähipiirin tekemiä tai tekijät ovat työskennelleet Vivican kanssa erilaisissa yhteyksissä. Kun luin Vivican, hänen läheistensä ja ystävien muistelmia, huomasin, että monista asioista, kuten Huvilakadun legendaarisesta keittiöstä, kerrotaan lähes samoilla sanavalinnoilla. Meissä tutkijoissa ja muissa ulkokehällä liikkuvissa se herättää kysymyksiä.

Peake huomauttaa, ettei yläluokan elämäntapa olisi ollut mahdollista ilman piikoja, keittäjiä, sisäköitä, kotiapulaisia, guvernantteja ja talonmiehiä. Hän kertookin aloittaneensa Villa Frenckellin arkielämän esittelyn tarkoituksellisesti palvelusväestä.

– Palvelijoiden rooli arjen onnistumisessa on ollut tärkeä, ja valtaosa heistä oli naisia. Talossa vallitsi jäätävä segregaatio. Palvelijoiden ei sopinut näkyä, ja siksi he asuivat ja toimivat eri tiloissa kuin perheenjäsenet. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.

Ystävyyttä yli säätyrajojen

Toisaalta vanhassa maailmassa palvelijoita myös arvostettiin. Esimerkiksi von Frenckellien tavassa kohdella työntekijöitään oli sellaista inhimillisyyttä ja lämpöä, jota ei nykypäivän työelämässä ole. Ester-Margaret kirjoittaa muistelmissaan miehensä kanssa vuonna 1925 tekemästään Euroopan-matkasta, jonne mukaan lähti myös paras ystävä ja autonkuljettaja Georg Helenius, lempinimeltään Pikku.

– Kun ihmiset asuvat ja työskentelevät samassa talossa, on inhimillistä, että ystävystytään – säätyeroista huolimatta. Helenius toimi von Frenckellien autonkuljettajana 74-vuotiaaksi asti. Se kertoo aidosta lojaalisuudesta, joka ei perustu pelkoon vaan molemminpuoliseen luottamukseen ja sovittuihin sääntöihin.

Rose-Marie Peake kertoo keskustelleensa opiskeluvuosinaan Laura Kolben ja Matti Klingen kanssa paljon siitä, miten vanha maailma, tapakoodisto ja käytöstavat ovat kadonneet.

– Vanhan maailman joustamattomilta tuntuvat käytöstavat mahdollistivat ihmiselle enemmän yksityisyyttä ja suojaa kuin nykyinen angloamerikkalainen, varsin rempseä olemisen tapa, jossa ihminen on koko ajan aika paljas. Säännöt ja tapakoodisto myös vähensivät epävarmuutta, koska niiden avulla jokainen tiesi, miten asiat etenevät.

Maailma muuttuu, talo hiljenee

Villa Frenckellin vilkas seuraelämä alkoi sammua, kun yhteiskunnalliset murrokset ravistelivat koko Eurooppaa 1960- ja 70-luvulla. Kotiapulaisjärjestelmä oli romuttunut jo 50-luvulle tultaessa, kun suomalainen yhteiskunta modernisoitui, työlainsäädäntö uudistui ja tuloerot pienenivät.

– Ne eivät kuitenkaan olleet syynä Villa Frenckellin hiljaiseloon, vaan syy oli luonnollinen: Ester-Margaret oli sairastuttuaan joutunut pyörätuoliin eikä vuonna 1887 syntynyt Erik jaksanut enää käydä edustustilaisuuksissa entiseen tapaansa. Vivica työskenteli useita vuosia teatterinjohtajana Norjassa ja Ruotsissa, ja hänen sisarensa Erica oli muuttanut Roomaan.

Yrityssektori pelastaa idyllin

Suurin muutos Villa Frenckellin historiassa ajoittuu vuoteen 1983, jolloin Partek Oy osti ison osan rakennuksesta, ja se muutettiin osakeyhtiöksi. Kyse oli 1970-luvun lopulla alkaneesta trendistä, jossa yritykset ostivat huomattavan määrän Helsingin kantakaupungin asuntoja ja muuttivat ne toimistotiloiksi.

Peake myöntää humanistina olleensa aluksi järkyttynyt tarinan saamasta kaupallisesta käänteestä, mutta asiaan perehdyttyään hän tuli toisiin aatoksiin.

– Rakennus oli päässyt järkyttävän huonoon kuntoon. Ennen yritysostoa sitä oli kunnostettu edellisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Tosiasia on, että mittavat remontit tehneet Partek Oy, Kone Oy ja talon nykyinen omistaja Cargotec Oy ovat tehneet kulttuurihistoriallisen teon ja pelastaneet Huvilakatu yhden.

– Se valaisee samalla kaltaiselleni keskiluokkaan kuuluvalle ihmiselle, miten valtava rasite Villa Frenckellin kaltaiset rakennukset ovat olleet omistajilleen. Von Frenckellit omistivat myös Saaren kartanon ja talon Pernajassa, jotka nielivät varoja. Helsingissä säästettiin niin, ettei taloa korjattu.

Tutkija menettää sydämensä

Rose-Marie Peake kertoo saaneensa monia yhteydenottoja sekä Helsingin historiaa harrastavilta ihmisiltä että henkilöiltä, joiden sukulainen on joka asunut vuokralaisena Huvilakatu yhdessä tai työskennellyt palvelijana von Frenckellin perheessä.

– Olen saanut kuulla uskomattoman hienoja tarinoita ja muistoja. Minulta on myös tiedusteltu, mistä historiikin voisi hankkia itselleen. Valitettavasti Cargotec Oy:n kustantama kirja ei ole myynnissä, vaan yritys jakaa sitä yhteistyökumppaneilleen.

Kirjaan on kuitenkin mahdollista tutustua Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjastossa Pasilassa ja Rikhardinkadun kirjastossa. Suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset versiot ovat luettavissa myös Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston pääkirjastossa Kaisassa.

Peake tunnustaa ihastuneensa kirjaprojektin myötä Villa Frenckelliin täysin.

– Se on vienyt sydämeni. Minusta on tullut myös Vivica-fani! Haluaisin vielä joskus tutkia, miksi Vivica Bandlerista on tehty myytti. Mitä sen takana piilee?

Teksti: Eija Mäkinen

---

Kallion sydämestä löytyi turvapaikka

Helsingin Suonionkadulla sijaitseva asunto on näyttelijäopiskelijan näkökulmasta paraatipaikalla. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu on parin korttelin päässä, Helsingin kaupunginteatteri kadun toisella puolella. Puhumattakaan kahdeksannesta kerroksesta avautuvasta näköalasta.

Sonja Salminen jatkaa plussien luettelemista: Kallion kirjasto, Hakaniemen tori, Töölönlahti. Ja tietenkin se, että Kreeta-sisko asuu perheineen nurkan takana.

– Se on ihan parasta, koska sinne voin piipahtaa hetkeksi eikä tarvitse matkustaa pitkää matkaa. Kun näyttelin parina kesänä Suomenlinnan kesäteatterissa, pyöräilin Kauppatorille, josta jatkoin lautalla perille. Oli ihanaa, kun työmatka oli niin lyhyt.

Sonja Salminen valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta kesäkuun alussa. Kuva © Aino Seppo.

Salminen muutti Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asuntoon elokuussa 2015.

– Asuin sitä ennen kimppakämpässä, ja se toimi ihan hyvin, mutta jouduin isoon leikkaukseen ja aloin toipilaana kaivata omaa rauhaa. Tuntui ihanalta olla täällä, yksin! Kukaan ei ollut suihkussa juuri silloin, kun halusin mennä. Tai jos olin ollut sosiaalinen koko päivän, sain olla illan hiljaa ja kelata ajatuksiani.

Hän luonnehtii yksin asumistaan isoksi ja merkittäväksi asiaksi.

– Tuntuu hassulta sanoa näin 25-vuotiaana, varsinkin kun olen jo aiemmin asunut omillani, mutta nyt siihen liittyi tietty itsenäistyminen ja vastuu huolehtia kaikesta yksin.

Se on tarkoittanut myös uusien tapojen omaksumista, sillä 25,5 neliön yksiö sotkeentuu helposti.

– Minulla oli ennen tapanani levitellä tavaroita ympäriinsä, kunnes tein kerralla kunnon suursiivouksen. Pienessä asunnossa olen joutunut opettelemaan korjaamaan tavarat paikoilleen ja tiskaamaan astiat heti, etteivät ne jää näkyviin ja vie tilaa. Silti asunto ei ole koskaan tuntunut ahtaalta – paitsi kerran, kun kuvasimme kolmen ihmisen voimin kamerakurssiin kuuluvaa demoa. Silloin oli koko ajan joku edessä tai toisen tiellä.

Tie Teak-Kookokseen vei Lahden kautta

Näyttelijän ammattiin hakeutuminen ei ollut Salmiselle itsestäänselvää. Opiskellessaan Kallion lukiossa hän koki näyttämöilmaisun opiskelun ahdistavina, koska tunneilla piti avautua ja vapautua.

– Olin suorittaja ja vielä silloin aika lukossa. Silti otin aina lisää näyttämöilmaisun tunteja.

Lukion jälkeen hän piti välivuoden ja työskenteli muun muassa au pairina New Yorkissa. Hän myös harkitsi kirjallisuuden opintoja yliopistossa. Halu näyttämölle kuitenkin kyti kaiken aikaa, ja koska ovet Teatterikorkeakouluun eivät auenneet, Sonja Salminen suunnisti Lahden kansanopistoon teatterilinjalle.

– Nautin opiskelusta ihan hirveästi, ja ensimmäisen vuoden jälkeen olin sitä mieltä, että haluan jatkaa toisella vuosikurssilla. Ehdottomasti!

Hän kuitenkin päätti hakea Teatterikorkeakouluun, ja nyt tie Teak-Kookokseen aukeni!

– Ehkä se, että katseeni oli suuntautunut Lahteen, vaikutti tekemiseeni. En ruvennut puskemaan pääsykokeissa. Myös se, että olin tehnyt teatteria vuoden jokaisena päivänä, auttoi. Olin valmiiksi lämmin.

Sisään pääseminen oli kova juttu. Tietenkin! Mutta ensimmäisestä vuodesta muodostui hankala.

– Alussa kaikki keskittyvät vain omaan tekemiseensä ja näkevät vain oman napansa. Minäkin. Eka vuosi on vaikea myös siksi, että sitä tuntee olevansa huono ja silti yrittää samanaikaisesti todistaa, ettei ole virhevalinta. Että osaa, ihan varmasti osaa. Eikä tietenkään osaa. Se on omituinen yhtälö.

Toinen vuosi tarjosi täysin toisenlaisen tarinan.

– Rakastin kakkosvuotta, koska se on sillisalaatti. Jokainen puolitoistatuntinen käsitteli eri aihetta, ja se oli minusta ihanaa! Nautin siitä, että tekemistä oli ihan hirveästi, ja seuraavaksi päiväksi piti taas opetella 14 uutta asiaa. Tuntuu, että sain siitä valtavasti energiaa.

400 kilometriä väärään suuntaan – ja takaisin

Sonja Salminen korostaa, miten vapauttavaa on opiskella koulussa, jossa on lupa kokeilla ja epäonnistua täysin.

– Tietenkin tarkoituksena on oppia toimimaan kuten työelämässä toimitaan, mutta koulussa opiskelija on vastuussa vain työryhmälleen. Teatterikorkeakoulussa esityksen ensi-iltaa voi siirtää kuukaudella tai perua sen kokonaan, jos siltä tuntuu. Sillä, että on aikaa mennä 400 kilometriä väärään suuntaan ja tulla pikkuhiljaa takaisin, on oma arvonsa. Koulussa vasta opetellaan asioita, eikä silloin tarvitse kantaa vastuuta siitä, mitä yleisö haluaa.

Salminen kertoo oppineensa kolmannen opiskeluvuoden aikana nauttimaan häpeästä, joka syntyy, kun näyttelijä pääsee lähelle jotakin sellaista asiaa, jota hän ei haluaisi näyttää.

– Sellaiselle ihmiselle kuin minä, joka aloitin kouluni hartiat ylhäällä ja jännittyneenä, suojamuurin rapiseminen oli iso asia. Se, etten pystynyt heittäytymään, saattoi johtua osin ujoudesta. Olen aina ollut kohtelias, kiltti ja diplomaattinen.

– Toki näyttelijä voi olla sellainen ja silti käyttäytyä lavalla kuin hullu, mutta tuntui, kuin kiltteys olisi imeytynyt persoonaani niin lujasti, että olin sitä myös näyttämöllä. Se alkoi lopulta ärsyttää minua. Siksi oli ihana tajuta, että aina kun minua alkoi vähän punastuttaa ja hävettää, olinkin asian ytimessä, ja siellä oli kiva olla!

Väsymys avasi tietä hyvälle röyhkeydelle

Tänä keväänä teatteritaiteen maisteriksi valmistuneen Sonja Salmisen kirjallinen opinnäytetyö, Väsynyt näyttelijä, luotaa uupumuksen merkitystä ja vaikutuksia näyttelijäntyöhön.

– Taustalla on oma kokemukseni. Kun minulle tehtiin iso leikkaus joulukuussa 2014, olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Olen senkin jälkeen kokenut ajoittain uupumusta, mutta huomasin, että se vaikutti näyttelijäntyöhöni positiivisesti.

– Olen aina pyrkinyt ajattelemaan ensin tarkoin, ennen kuin teen. Henkinen väsymys aiheutti sen, etten jaksanut analysoida saati suorittaa liikaa. Se avasi yllättäen hyvän röyhkeyden näyttämöllä. Jouko Turkka tähtäsi aikanaan samaan lopputulokseen, mutta hän toteutti sen fyysisen rasituksen kautta.

Taiteellisen työnsä Salminen teki kansainvälisen Lavat auki! -hankkeen esityksessä Kärpäset ja herrat, jonka ohjasi virolainen Juhán Ulfsak. Harjoitukset aloitettiin Tallinnassa, jonka jälkeen ne jatkuivat Teakissa. Ensi-illan jälkeen esitys kiersi neljässä maakuntateatterissa: Kuopiossa, Kotkassa, Turussa ja Kemissä.

– Se oli ensemble-vetoinen juttu, joka pohjautui löyhästi William Goldingin klassikkoromaaniin Kärpästen herra. Minusta oli hauskaa, etten tehnyt perinteistä monologiesitystä, vaan loimme esityksen yhdessä. Myös se, että vierailimme maakunnissa ja tutustuimme muiden teattereiden työntekijöihin, oli tällaiselle Helsingissä kasvaneelle aika eksoottista.

Teatteria hoitolaitoksiin ja vankiloihin

Kun Sonja Salminen opiskeli ensimmäisellä vuosikurssilla, näyttelijä ja Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen piti teatterikorkeakoulussa yleisökontaktia käsittelevän kurssin. Kyse oli siitä, miten näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön.

– Kävin katsomassa kurssilla syntyneet esitykset ja odotin koko ajan, pääsisinkö itse samanlaiselle kurssille, Sonja Salminen kertoo.

Neljännellä vuosikurssilla tärppäsi. Yhdessä dramaturgiopiskelija Aino Pennasen ja teatteripedagogiikan opiskelija Marjut Mariston kanssa Salminen piti syksyllä 2015 Helsingin vankilan Sörkka-yhteisössä teatterityöpajan, jonka tuloksena syntyi stigmatisoitumisesta kertova esitys Potilas. Ensi-ilta oli vankilassa, jonka jälkeen Potilasta esitettiin teatterikorkeakoulun tiloissa.

– Kävimme esiintymässä myös muissa hoitolaitoksissa, kuten korvaushoitokeskuksessa ja kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Aina joku totesi: ”Minulle on tapahtunut just noin.” Tajusin, että juuri näin pitäisi toimia – viedä teatteria sinne, missä sitä ei ole; ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet teatteria tai eivät jostain syystä pääse sitä katsomaan.

Salminen sanoo, että oli iso kokemus tajuta, miten samanlaisia me ihmiset olemme.

– Olen tietenkin tiennyt sen aina, mutta sen tajuaminen niissä tilanteissa… Että kaikki on loppujen lopuksi kiinni pienestä hetkestä. Että minä olen tehnyt tällaisen ratkaisun, tuo toinen jonkin toisen. Mutta se olisi voinut mennä myös toisinpäin.

– Teatterilla voi olla yhteiskunnallisesti suuri merkitys. En tarkoita, että näyttelijän pitäisi paasata tai tehdä jokin poliittinen näytelmä. Riittää, jos onnistut sytyttämään ihmisessä jotakin, esimerkiksi tunnereaktion. Se avaa myös ajattelun. Aina.

Näyttelijäntyössä riittää perkaamista

Teatterikorkeakoulusta kasvoi viidessä vuodessa Salmiselle vankka tukikohta, minkä hän oivalsi valmistumisensa kynnyksellä.

– Kun opintoni olivat loppusuoralla, ajattelin, että jään Teakiin. Sitten tajusin, että kyse oli pelkuruudesta ja eräänlaisesta turvan hakemisesta. Olisi eri asia, jos syventyisin jatko-opinnoissa johonkin tiettyyn itseäni kiinnostavaan asiaan, mutta pelkkä kouluun hengailemaan jääminen ei veisi minua eteenpäin.

Ennen joulua Salminen sai puhelun ohjaaja Laura Jäntiltä, joka pyysi häntä mukaan Suomen Kansallisteatterin näytelmään Koivu ja tähti. Keväällä alkaneet harjoitukset jatkuvat elokuussa.

– Se puhelu helpotti kummasti oloa, ja yhtäkkiä koulusta lähteminen oli hyvin helppoa. Koivun ja tähden jälkeen olen mukana Jussi Nikkilän ohjaamassa Romeossa ja Juliassa.

Salminen kertoo käymästään näyttelijäntyön mestarikurssista, jota vetivät näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman.

– He pyysivät meitä kertomaan, missä näkisimme itsemme viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Moni näki itsensä teatterinjohtajana tai oman teatteriryhmän vetäjänä. Minä haluaisin vain näytellä. Olisi tietenkin kiva tehdä joskus myös kansainvälisiä juttuja, mutten pyri selkeästi johonkin tiettyyn pisteeseen. Kaikkihan on vasta alussa, ja näyttelijäntyössä riittää koettavaa. Ehkä siksi sanon nyt kaikkeen kyllä, koska tekemisen haluni on niin vahva.

Tässä ajassa tarvitaan kulttuurin puolustajia

Sonja Salminen myöntää, että tulevaisuutta koskeva epävarmuus pelottaa häntä.

– Tajusin vasta äskettäin, että olen koko tähänastisen elämäni aikana siirtynyt laitoksesta toiseen, ja aina on ollut joku, joka on neuvonut, mitä pitää tehdä. Entä sitten, kun tulee se hetki, kun minulla ei ole töitä? Kun kukaan ei kerro, miten pitää toimia.

Salminen pudistaa päätään ja nostaa keskusteluun nykyisen hallituksen ja sen penseän asenteen kulttuuria, taidetta ja humanistisia arvoja kohtaan.

– Arvostus taidetta ja kulttuuria kohtaan laskee koko aika. Enkä puhu nyt vain siitä, miten oma ammattini on vaarassa, vaan kyse on kaikista taiteen ja kulttuurin alalla toimivista. Tuntuu, kuin nykytilanne olisi todella erilainen verrattuna esimerkiksi viiden vuoden takaiseen aikaan, jolloin pääsin teatterikorkeakouluun. Vähän on sellainen fiilis, etten tahtoisi nähdä, mihin tämä kaikki oikein johtaa.

– Siksi on hienoa, että on olemassa Vivicas Vänner -säätiön kaltaisia toimijoita, jotka tukevat taiteilijoita ja kulttuurialan tekijöitä. Näissä asunnoissa se konkretisoituu. Vuokra on todella halpa. En tiedä ketään muuta, jonka opintotuki riittäisi vuokraan, ja vielä on jäänyt vähän rahaa elämiseen. Haluaisin pitää tästä asunnosta kiinni kynsin hampain, mutta ajattelen, että sen on tarkoitus mennä seuraavalle opiskelijalle. Se, että on oma rauha, edesauttaa koulunkäyntiä tosi paljon. Että on jokin turvapaikka, johon tulla.

Teksti: Eija Mäkinen

---

Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asunto on nyt vapaa. Vuokralaiseksi voivat hakea nuoret, mielellään opintojensa loppuvaiheessa olevat teatteri- ja tanssitaiteen opiskelijat tai ympäristönsuojelutieteiden opiskelijat. Katso lisätiedot → säätiömme sivustolta. Hakuaika päättyy 14.6.2017.

Ei ole hauskaa tulla vanhaksi

Ikkunasta avautuva maisema kylpee kirkkaassa valossa. Tuuli leikkii, meri elää, laineet välkehtivät. Kevät on myöhässä eikä katua reunustavissa puissa ole vielä lehtiä, vain yksi oksiin kiinni jäänyt vappupallo.

– Se on siinä vielä syksylläkin, tietää Kirsti Poikolainen, joka on seurannut Merisataman elämää jo 54 vuotta.

– Pian puut ovat niin täynnä lehtiä, ettei merta näy. Vivican kanssa aina mietimme, kummallako kaataisimme puut: suolahapolla vai moottorisahalla, hän sanoo ja ilme paljastaa kupletin juonen.

Kun Kirsti Poikolainen täytti 50 vuotta, Vivica Bandler järjesti hänen kunniakseen juhlat Saaren kartanossa.

Vivica Bandler kertoo elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992), että Kirsti oli hänelle kuin eräänlainen perhe; hyvin läheinen, oikeudentuntoinen ja tinkimättömän itsenäinen. Keittiöapulaisena alkanut pesti Huvilakadulla von Frenckellin kotitalossa laveni ajan myötä, ja Poikolainen toimi vuosia Vivican taloudenhoitajana, sihteerinä ja vierellä kulkijana.

– Olin ehkä seitsenvuotias, kun tapasin Vivican ensimmäisen kerran. Isäni työskenteli Saaren kartanossa Tammelassa, ja olin lapsesta asti juossut kartanon alueella ja nähnyt von Frenckellin sukua. Vivican isä Erik oli tuttu persoona, sillä hän poikkesi usein kartanon työntekijöiden luona, myös meillä. Huvilakadulle tulin töihin vuonna 1963. Olin silloin 15-vuotias, Vivica 46.

Huvilakadun päivärytmi

Muutto Tammelasta pääkaupunkiin ei Kirstiä pelottanut, sillä Helsinki oli hänelle entuudestaan tuttu. Sisaruksista kaksi oli työskennellyt Huvilakadulla jo ennen häntä.

– Aluksi kävin kaupassa, vein kirjeitä postiin, autoin siivouksessa ja pyykinpesussa. Asuimme sisäkön kanssa yläkerrassa, työntekijöille oli siellä pienet huoneet. Keittäjä asui alakerrassa. Lisäksi Huvilakadun pihasiivessä asui pariskunta; rouva hoiti muun muassa pyykin ja hänen miehensä toimi talonmiehenä ja autonkuljettajana, Poikolainen kertoo.

Päivärytmi rakentui von Frenckellien aterioiden mukaan: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, illallinen.

– Myös Vivica noudatti rytmiä, mutta hän ei koskaan syönyt lounasta, koska ”silloin loppupäivä on menetetty”, kuten hän sanoi. Hänelle riitti jokin kylmä välipala: lasi piimää, voileipä. Hänellä oli myös suklaata jemmassa, jos oikein merkille panin.

Illallisen perhe söi yhdessä, ennen kuin Vivica lähti teatterille. Kun hänen äitinsä Ester-Margaret halvaantui 60-luvun puolivälissä ja joutui pyörätuoliin, vanha pari ruokaili yhdessä yläkerrassa ja Vivica alakerrassa.

Evakossa roolit vaihtuivat

Kun Vivica Bandler oli myynyt Lilla Teaternin pitkäaikaisille työtovereilleen ja ystävilleen Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille vuonna 1967, ei kestänyt kauan, kun häntä pyydettiin Norjaan teatterinjohtajaksi. Pesti Oslo Nye Teaterissa kesti kaksi vuotta, minkä jälkeen Vivica kiinnitettiin Tukholman kaupunginteatterin johtajaksi. Kahden vuoden kiinnitys venyi lopulta yhdeksitoista vuodeksi.

Ester-Margaret von Frenckell kuoli 1974 ja hänen puolisonsa Erik von Frenckell kolme vuotta myöhemmin. Huvilakadulla elettiin Poikolaisen mukaan hetken aikaa hiljaiseloa, koska Tukholman kaupunginteatteri, ruotsalainen kulttuurielämä ja kansainväliset kontaktit pitivät Vivican kiireisenä.

Kirjassaan Vivica Bandler kertoo viihtyneensä Ruotsissa, koska siellä hän oli omien sanojensa mukaan saanut tulla ihmiseksi. Hän ei pitänyt suomalaisesta juonittelusta.

Isän kuoleman myötä vaikeat muistot alkoivat vähitellen väistyä myönteisempien mielikuvien tieltä, ja lopulta Vivica päätti palata lapsuutensa seuduille.

Kun Huvilakadun ja Merikadun kulmauksessa sijaitsevan kolmikerroksisen jugendtyylisen talon saneeraus alkoi vuonna 1983, asukkaat joutuivat evakkoon.

– Asuimme puoli vuotta yhdessä tässä lähistöllä, minä perheeni kanssa ja Vivica omassa huoneessaan. Remontin valmistuttua muutimme pysyvästi Huvilakadulle. Vaikka Vivica ei enää toiminut teatterinjohtajana, hän vieraili Tukholmassa usein muun muassa Ruotsin teatteriakatemian asioissa, Poikolainen muistelee.

Avuntarvitsijaa ei jätetä pulaan

Kun Kirsti Poikolaista pyytää luonnehtimaan Vivicaa, hän mainitsee ensimmäiseksi vahvan auttamisen halun.

– Vivica ei koskaan jättänyt ketään pulaan, hän oli hyvin luotettava. Hän oli myös herkkä. Jos joku pyysi apua tai Vivica huomasi, että toinen tarvitsee apua, hän oli aina valmis auttamaan. Eikä silloin mietitty, oliko toinen hyvä ystävä vai ei-niin-hyvä ystävä. Hän ei puhunut ystävistään pahaa selän takana vaan sanoi aina mielipiteensä kasvotusten.

Temperamenttia Vivicalta kyllä löytyi tarvittaessa.

– Jos jokin asia ei ollut tehty niin kuin hän oli halunnut, tai jopa unohdettu, niin silloin alkoivat ovet paukkua. Kerran minulla jäi esiliinakin oven väliin. Hän tulistui nopeasti, mutta jo hetken kuluttua hän käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hän jurnuttanut.

Poikolainen tietää, että monet pitivät Vivica Bandleria pelottavana.

– Meidän, jotka tunsimme hänet hyvin, oli vaikea käsittää sitä. Kun tyttäreni Eeva, joka on Vivican kummityttö, kuuli kerran tällaisen pelottavuutta koskevan keskustelun, hän oli ihmeissään: ”Miten Vivicaa on voinut pelätä?”

– Eevalla ja Vivicalla oli ihanat välit. He eivät tavanneet usein, mutta kun niin tapahtui, puhuttavaa ja hauskaa riitti. Aina se nauru! Heillä oli sellainen keskinäinen huumorinsa, mutta he eivät naljailleet, kuten Vivica ja Juha Siltanen tekivät tavatessaan. Muistan, miten Vivicalla ja Juhalla oli niin kivaa; he sanoivat toisilleen kaikkea hävytöntä, ja aina toinen pani paremmaksi. Niitä kahta oli ihana kuunnella!

Hienoa suolaa ja sekuntipeliä

Kysymys Vivican lempireseptistä saa viimein vastauksen, kun Kirsti Poikolainen kertoo Vivican pohtineen, mikä tämä mahtoi olla edellisessä elämässään, kun liha maistui niin hyvin.

– Pihvi oli hänen lempiruokansa. Niitä hän aina paistoi kesäpaikassaan Pernajassa. Vivica tykkäsi myös sienistä, erityisesti kantarelleista.

– Ravut hän keitti itse. Se oli koko päivän rituaali. Hain ravut aamulla torilta. Keittiössä ne huuhdeltiin ja varmistettiin, että ne olivat eläviä. Keitinveteen hän lisäsi tarkan määrän hienoa suolaa ja tilliä, ei merisuolaa eikä olutta, kuten jotkut tekevät. Hän katsoi kelloa ja paineli rapuja takaisin kattilaan. Se oli sekuntipeliä. Vivican laittamat ravut olivat parhaat, jotka olen elämäni aikana syönyt, Poikolainen henkäisee.

Toisenlaista kulinarismia rouva Bandler esitti suositussa tv-ohjelmassa Teijan keittiössä.

– Se jakso on yksi hauskimmista ruokaohjelmista, jonka olen nähnyt. Vivica paistoi kalapuikkoja ja laittoi niihin valtavasti pippuria. ”Pitääkö niiden olla noin ruskeita?” ohjelmaa emännöinyt Teija Sopanen kysyi. ”Ei, niiden pitää olla mustia!” Vivica vastasi. Teijan ilme! ”Entä jälkiruoka?” ”Otetaan pakkasesta jätskiä.” Vivica teki sen osin irvaillakseen kaikenkarvaisia ruokaohjelmia, joita hän ei niin kauheasti arvostanut.

Dario Fon matkassa ja muistoissa

Ei liene yllätys, että Vivica onnistui herättämään myös Kirstissä kiinnostuksen teatteriin.

– Lilla Teaternissa käynnit olivat aivan erilaisia kuin missään muussa teatterissa käyminen. Tunnelma oli jännä ja lämmin. Katsojana ymmärsin hyvin, että siellä oli ihan oma maailmansa. Se oli niin pieni teatteri. Siellä oltiin iholla, kuten nykyään on tapana sanoa. Nautin teatterista, mutta jos esitys ei ole hyvä, sitä on tuskallista seurata loppuun asti.

– Keskustelimme Vivican kanssa teatterista, ja hän tenttasi usein, mitä olin pitänyt esityksestä. Hän halusi kuulla tavallisen ihmisen mielipiteen. Ne olivat opettavaisia keskusteluja minulle, mutta myös Vivica hoksasi huomioideni avulla asioita. Lasse Pöysti on kirjoittanut Jalat maahan -kirjassaan, miten Vivican intuitio oli pelottavan tehokas. Että hän pystyi aistimaan ajatukset betoniseinien läpi.

Huvilakatu toimi myös teatterivierailijoiden majapaikkana.

– Lilla Teaternissa vieraili monia ruotsalaisia näyttelijöitä, ja he asuivat usein täällä. Se johtui osin siitä, ettei Lillanilla ollut varaa maksaa vierailijoiden asumiskuluja hotellissa.

Kun Dario Fo ja puolisonsa Franca Rame seurueineen istuivat iltaa Huvilakadun keittiössä, pöytä oli tietenkin katettu herkuin. Illallisen tekoa oli mutkistanut Franca Ramen ennalta toimittama lista ruoka-aineksista, joita hän ei syönyt.

– Siinä oli monta momenttia. Hän ei esimerkiksi syönyt mitään sellaista, joka kävelee. Hänelle oli pitkään mietitty ja valmistettu jokainen ruokalaji erikseen, mutta illallisella hän nyppi koko ajan miehensä lautaselta kaikkea sellaista, jotka olivat olleet kiellettyjen listalla. Että minä ärsyynnyin! Kirsti Poikolainen pudistaa nauraen päätään.

Kun Dario Fo sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1997, hän kutsui monivuotisen ystävänsä Vivican Nobel-juhliin.

– Olin silloin Tukholmassa auttamassa Vivicaa. Darion hyvä ystävä järjesti Observatoriegatanilla juhlat Nobel-tilaisuutta edeltävänä iltana, jonne saatoin Vivican. Muistan, miten Dario pursui hyväntuulisuutta ja naurua, niin kuin aina.

Dario Fo piti seuraa Vivicalle myös tämän viimeisinä elinkuukausina.

– Kun Vivica oli jo vuodepotilas, hän piti siitä, että hänelle luettiin ääneen. Tyttäreni oli ostanut Vivicalle Dario Fon kirjan Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi (WSOY, 2004), ja luin sitä Vivicalle eräänä sunnuntaina. Se oli ihana hetki, en unohda sitä ikinä.

– Sitä kirjaa ei voinut laskea käsistään. Sivuilta astui esiin tuttu iso mies, täynnä iloa ja energiaa. Pidin välillä tauon ja katsoin, nukahtiko Vivica. Lukeminen oli hänelle vähän kuin unilääkettä. ”Juu, voi jatkaa”, pielukselta kuului.

Hyvästien aika eli ympyrä sulkeutuu

Vivica Bandler kuoli heinäkuussa 2004 kotonaan Huvilakadulla, samassa talossa, johon hän oli muuttanut kaksivuotiaana vuonna 1919. Viimeisen vuoden hän vietti pääosin vuodepotilaana kaaduttuaan yöllä.

– Hänet vietiin Marian sairaalaan. Yöllä oli ollut todella levotonta, ensiapuasemalle oli tuotu juoppoja ja muuta revohkaa. Aamulla Vivica pyysi, että etsisin hänelle paikan jostakin muusta sairaalasta. Diakonissalaitokselta järjestyi vuodepaikka. Siellä hän vietti kolmisen viikkoa. Sitten hän pyysi minua järjestämään kotisairaalan Huvilakadulle.

– Muistan, kun vein Vivicalle sairaalaan päivän lehden, jotta hän voisi lukea kulttuuritapahtumista, ja hän totesi pienellä äänellä: ”Ei, Kirsti. Minulle ei kuulu enää mikään.” Se tuntui pahalta, sellainen luovuttaminen. Mutta se meni ohi.

Kun Vivica kotiutettiin, hänen apunaan toimi aluksi Poikolaisen lisäksi kaksi ammattihoitajaa, myöhemmin yksi.

– Hän toipui aika hyvin, mutta liikkumiseen hän tarvitsi tukea. Hänen mielensä oli selkeä lähes viimeiseen asti. Lähtö oli hyvin rauhallinen. Vivican elämä oli täällä, Huvilakadulla. Täällä hän sai myös kuolla, rauhassa kotonaan.

Henkinen yhteys ja luottamus

Villa Frenckell myytiin jo Vivica Bandlerin elinaikana Partek Oy:lle. Nykyään talo on Cargotec Oy:n toimi- ja edustustiloina. Kirsti Poikolaisen tehtävänä on edelleen toimia taloudenhoitajana.

Toisinaan Huvilakadulla kaikuvat tutut äänet, kuten helmikuussa, kun Birgitta Ulfssonin elämäkerta Mikä ettei? (Teos, 2017) julkistettiin.

– Se rouva osaa ottaa yleisönsä, sellainen nauru täällä raikui.

Poikolainen kertoo pitäneensä yhteyttä vanhoihin lillanilaisiin, kuten Lilga Kovankoon ja Raija-Sinikka Rantalaan, ja Milja Sarkolaan, jonka kanssa hän työskenteli yhdessä Vivican arkistojen parissa.

– ”Ei ole hauskaa tulla vanhaksi”, Vivica sanoi. Minua ärsytti, kun hän toisti sitä niin usein, mutta nyt olen mielessäni pyytänyt häneltä anteeksi, koska olen todennut saman. Ikääntyminen ei ole mukavaa, marraskuussa 70 vuotta täyttävä Poikolainen sanoo hymähtäen.

Hän sanoo tiukasti, ettei halua mitään juhlia. Merkkipäivää vietetään perheen kanssa.

– Jokapäiväinen arki Huvilakadulla ja Vivican kanssa oli hyvin sitovaa. Vapaa-aikaa ei paljon ollut, enkä juuri voinut suunnitella omaa tekemistä. Kun lapset olivat pieniä, perheen kanssa vietetty aika oli arvokasta. Vivican viimeisinä vuosina lapseni, Eeva ja veljensä Mika, olivat jo aikuisia ja elivät itsenäistä elämää tahoillaan.

Kysymykseen, mitä hän kaipaa Vivicasta, ei tarvitse kauan odottaa vastausta.

– Olen miettinyt sitä viime aikoina. Kun Vivicasta tuli kotisairaalan potilas, hän koki olonsa hiukan turvattomaksi, koska hoitajat olivat vieraita. Siksikin hän halusi pitää minut vierellään. Ymmärsin sen hyvin, ja olin iloinen siitä, että hän luotti minuun. Keskinäinen suhteemme parani koko ajan. Sitä kaipaan eniten, sitä viimeistä, rauhallista vuotta. Oli aikaa keskustella.

Teksti: Eija Mäkinen

Tervetuloa näyttelyyn Loviisaan!

Vivican 100-vuotisjuhlat jatkuvat nyt Loviisassa, jossa avautuu 19.5.2017 Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin ja Teatterimuseon yhteistyönä tuottama VIVA VIVICA! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Sydämellisesti tervetuloa!

Almintalossa esillä oleva näyttely on avoinna kesän aikana kahdessa jaksossa, 19.5.–29.7. ja 15.8.–30.9. Almintalon löydät kaupungin keskustasta, osoitteesta Brandensteininkatu 3.

Lisätietoja näyttelystä antaa Loviisan Taidekeskuksen Tukiyhdistys ry.

Kuva on otettu helmikuussa, jolloin Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely oli esillä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tiloissa Helsingissä.

Vivica Bandlerin elämäntyötä ja hänen monipuolista taivaltaan luotaava näyttely koostuu 
historiallisista ja harvoin nähdyistä valokuvista ja kaksikielisistä kuvateksteistä. Joukossa on monia Vivican aforistisia ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin.

Näyttely on tuotettu yhteistyössä Teatterimuseon kanssa, ja sen ovat koonneet Ralf Forsström ja Katarina Lindholm. Yleisöllä on näyttelyyn vapaa pääsy.

Silmät ja sydän samalla korkeudella

Upplandsgatanin keittiössä naiset odottavat veden kiehumista. Tukholman yöstä on takana teatteria, Brasserie Vaudeville, Tennstopet… Kun kuplat poksahtavat pintaan, on aika lisätä nakit.

– Salaisessa reseptissä oli kaksi tärkeää asiaa: kattilaan laitettiin hyvin vähän vettä ja nakkeja kiehautettiin sen verran, että ne olivat lähes halkeamaisillaan. Sitten ne nautittiin hellan vieressä seisten, Tiina Lindfors muistelee ja kertoo yhä noudattavansa reseptiä.

– Huvilakadulla Kirsti [Poikolainen] valmisti aina herkullista ruokaa, mutta yönakit ja Vivican toinen bravuuri, pinnalta poltetut kalapuikot, edustivat gourmet-ajattelua, joka on minullekin tuttua.

Tiina Lindforsin uusin teos HITtoCaBBAret (2016) palaa Vivican ja Erin yhteiseen tyyliin. Teos vierailee Kansallisoopperan Alminsalissa 23.9. Kuva © Riitta Salmi | Turun Sanomat

Tanssija-koreografi Tiina Lindfors tapasi Vivica Bandlerin ensimmäisen kerran vuonna 1986 Mikkelissä pidetyssä feministisessä tapahtumassa. Lindfors osallistui siihen naisystävänsä Annan kanssa ja tapahtumassa sekä hän että Vivica pitivät esitelmän.

– Tarkastelin naisen roolia ja emansipaatiota tanssin historian kautta. Esimerkeissäni oli mukana musta nainen, mistä Vivica selvästi piti.

– Kohtasimme uudelleen illallisella, jossa istuimme kulmittain vastapäätä. Kun Vivica näki Annan, hän koki eräänlaisen déjà-vun, sillä Anna muistutti erästä hänen ihastustaan. Samalla hän jollakin tavalla samastui minuun. Että tässä nämä kaksi taas olivat: eteerinen, pohjoismainen aateliskaunotar ja tumma teatterin ammattilainen.

Sissijuoksua ja kirjelappusia

Tutustuminen jatkui seminaarilaisten yöpaikassa paikallisella opistolla. Kolmikko oli sopinut tapaavansa Tiinan ja Annan huoneessa, mutta tilannetta mutkisti ystävä, joka huhuili käytävillä: ”Missä olette?”

– Hänkin olisi halunnut seuraamme, mutta olimme päättäneet olla kolmisin. Kurkimme ovenraosta, milloin reitti oli selvä. Sitten Vivica kiiruhti sissijuoksua, pää matalana, viinipullon kanssa huoneeseemme. Juttelimme pitkään. Se oli valtavan kiva ilta.

Seuraavana päivänä Vivica lähetti Tiinalle ja Annalle kirjelappusen seminaariosallistujien käsien kautta. Tycker ni om kräftor? kuului teksti.

– Näin saimme ensimmäisen kutsun hänen keittiöönsä Helsingin Huvilakadulle. Hän oli meille alusta asti privaatti-Vivica, välitön ja humoristinen. Olin nähnyt hänet aiemmin puhumassa virallisissa tilaisuuksissa, ja minulla oli käsitys hänen julkisesta persoonastaan, joka oli kunnioitusta herättävä, lakoninen ja terävä.

Lindfors huomauttaa, ettei Vivican julkinen rooli pelottanut häntä.

– Toisen asema ei hämmennä saati pelota minua. On ihan sama, kenen tsaarittaren tapaisin. Silmät ja sydän ovat aina samalla korkeudella.

Humanismin vahvat puolustajat

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten arvokkaan lahjan Vivica antoi kutsuessaan hänet ja Annan Huvilakadun juhliin ja esitellessään heidät muille vieraille sanoen: ”Meille on tullut uudet ystävät.”

– Ne ovat olleet nuorelle ihmiselle – olin silloin kolmikymppinen – merkittäviä kokemuksia, kun illallispöydässä keskustelukumppaneina olivat esimerkiksi Suomen historian merkittävin filosofi Georg Henrik von Wright ja vaimonsa Maria Elizabeth, antiikin ja Välimeren läpikotaisin tuntenut Göran Schildt ja hänen vaimonsa Christine. Tai teatterin hienostuneet ja hurjat uudistajat Birgitta Ulfsson ja Lasse Pöysti. Kaikki olivat kertakaikkisen hurmaavia ja sydämellisiä.

Lindfors muistelee lämpimästi jo tuolloin talouden ja teknologian valta-aseman kyseenalaistanutta von Wrightia.

– Mikä tapa puhua hänellä olikaan! Mikä tapa katsoa ihmistä. Hän oli humanisti ja korosti vahvasti, että ihmistieteet saattaisivat tarvita itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Ja tämä siksi, että ihmistiede pyrkii ymmärtämään, luonnontiede selittämään. Tärkeitä kysymyksiä yhä tänä päivänä, jolloin humaanit arvot ovat vastatuulessa.

– Muistan myös, kun ensimmäisen kerran tapasimme ranskalaisen Moune de Rivelin. Hän oli juuri tullut Pariisista, kaivoi kitaransa esiin ja lauloi meille. Se oli hyvin hurmaavaa.

Matkalla uuteen ulottuvuuteen

Kun Vivica täytti 70 vuotta, Tiina ja Anna veivät hänet Kulosaaren kasinolle juhlimaan synttäreitä.

– En muista, oliko se tarkalleen 5. helmikuuta. Vivica oli ihminen, joka saattoi viettää kokonaisen festivaalin. Vietimme usein aikaa yhdessä, vain me kolme. Keittiössään hän järjesti meille kunnon rokkiesityksen. Kasettimankka soimaan, ja sitten hän alkoi tanssia rokkia antaumuksellisesti omalla tyylillään. Minä menin tietenkin heti mukaan.

Vivica Bandler 100 vuotta -juhlaviikolla järjestetyssä Vivican keittiössä -paneelikeskustelussa osallistujat pohtivat Vivican merkitystä itselleen. Tiina Lindfors tarkasteli aihetta myös toisesta näkökulmasta ja kertoi, miten hän ja Anna olivat edustaneet Vivicalle uutta dimensiota.

– Olimme ensimmäinen suomalainen, suhteessamme täysin avoin lesbopari, johon Vivica tutustui. Se avasi häntä, jopa huomattavassa määrin. Vaikka olin nuori, minusta tuli Vivican uskottu ystävä, jonka kanssa hän saattoi käydä läpi lesbouteen liittyviä asioita ja kokemuksia. Hän pui niitä usein. Eikä ihme, kyllä hän sellaisen helvetin oli käynyt läpi. Elämän pakaasissa, jota hän kuljetti mukanaan, oli suuria traumoja.

Lindfors muistuttaa, että seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on aina ollut todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta siihen liittyvistä asioista ei ole voinut puhua samanlaisella avoimuudella kuin nykyään.

– Asioista puhuttiin puolittain, jos edes puhuttiin, ja mitä erilaisimmilla nimillä. Tilanteet ratkaistiin soveltaen. Se oli maailman tapa silloin. Mutta maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Itse olen yksi niistä, jotka ovat Suomessa aktiivisesti kamppailleet seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Senkin myötä Vivican ja minun välille syntyi suuri luottamus ja syvä ystävyys.

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten monet olivat tulkinneet kaksikon ystävyyden joksikin aivan muuksi.

– Joko tarkoituksellista tai ei, mutta crème de la crèmella oli aika pitkälle se käsitys, että olin Vivican rakastettu. Tosiasiassa Vivica oli minulle paitsi hyvin rakas ystävä myös eräänlainen äitihahmo.

Nauru vapauttaa ja sitoo yhteen

Tiina Lindfors tähdentää Vivican kykyä nauraa pettymyksille; asenne, jonka hän oppi mustilta Pariisissa. Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler kirjoittaa, miten tärkeää hänelle oli tutustua jo varhain värillisiin ihmisiin ja heidän tapaansa suhtautua vastoinkäymisiin: ”He katsoivat minuun ja sanoivat: ´Elämä on yhtä helvettiä´ – ja hymyilivät samalla koko naamallaan. (…) Mustilta opin, ettei ihmisen kannata milloinkaan olettaa, että elämä olisi onnellista. Tällä tavoin saa joka päivä kokea jonkin positiivisen yllätyksen.”

– Vivica oli suuri humoristi, joka osasi olla myös itseironinen. Taito nauraa on yksi elämän suuria selviytymiskeinoja. Paskamaisestakin tilanteesta pitäisi yrittää puristaa huumori esiin, vaikkei se helppoa olekaan. Muistan aina, kun hän sanoi: ”Tiina, anna hevosen surra. Sillä on isompi pää.” Neuvossa piilee suuri viisaus. Kun sen kuulee, alkaa naurattaa, ja jo se muuttaa tilanteen.

Kuten Lindfors huomauttaa, huumori ja sanoma eivät estä toisiaan. Mitään niin vakavaa ei olekaan, ettei joukkoon mahtuisi myös huumoria.

Hän kertoo Tanssiteatteri ERIn vuonna 1997 kantaesityksensä saaneen Minä rakastan sinua -teoksen työstämisestä, josta osa tapahtui sairaalassa Vivica Bandlerin lihassairauden vuoksi.

– Kirjoitimme yhdessä käsikirjoitusta, jossa erilaiset asiat, esineet ja eläimet rakastuvat toisiinsa. Ihmisetkin. Vivica rakasti teemaa, jossa koira rakastuu kissaan. Hänen mielestään se kertoi vastustamattomalla tavalla, mikä on elämän suurin dilemma. Yhteistyömme oli antoisaa, inspiroimme toisiamme harvinaisella ja mainiolla tavalla. Sairaalan käytävät vain kaikuivat, kun naiset nauroivat.

Teatterin mestari ja oppityttö

Vivica Bandler teki Tanssiteatteri ERIn kanssa 1990-luvulla kolme yhteistyöteosta: Tango on vakava asia (1993), Käräjät – missä isä (1995) ja Minä rakastan sinua (1997).

Ideat teoksiin tulivat Vivicalta, minkä jälkeen Tiina Lindfors työsti teosten dramaturgisen rungon, valitsi musiikit ja istutuskohdat tekstille, laati koreografian ja ohjasi tanssijoita. Suomenkielisissä esityksissä Tiina hioi tekstin, ruotsin- ja ranskankielisissä Vivica. Englanninkieliset ratkaistiin yhdessä.

– Olimme ensimmäiset suomalaiset tanssijat, jotka replikoivat näyttämöllä. Sitten siitä tuli trendi, ja nykyään monet puhuvat esityksissään enemmän kuin tanssivat.

Hän korostaa, etteivät ERIn tanssiteosten tekstit olleet irrallisia hätä- ja raivomonologeja, kuten nykyisin usein, vaan ne noudattivat aina teatterillisen rytmiikan ja kerronnan etenemisen lakeja.

– Tanssiteoksissa repliikin luonne on erilainen kuin puhenäytelmässä, jossa sanojen määrä on suuri ja jossa ne kuljettavat ajatusta eteenpäin toisenlaisella mekaniikalla. Vivican kanssa tehdyissä teoksissa repliikit oli tarkoin kiteytetty ja ne leikkasivat tilanteen tavalla, joka usein avautui moneen aikasuuntaan, antoi humoristisen valaisukulman tai muutti koko kohtauksen.

Kun teos oli harjoiteltu määrättyyn vaiheeseen, Vivica tuli ja teki sen, josta hän oli kuulu: katsoi ja näki, mikä toimi ja mikä ei.

– Emme olleet välttämättä kaikesta samaa mieltä. Silloin puskimme kohteliaisuusrajalla edeten ja hikeä hiusmarrosta pusertaen. Vivica oli helvetin itsepäinen ja voimakastahtoinen, niin kuin minäkin, mutta tilanne sisälsi tietyn seniori–juniori-asetelman. Nuorena on usein pölvästi, koska luulee tietävänsä kaiken. Onneksi käsitin, että on hyvä vain ottaa oppia vastaan.

Tango on vakava asia (1993). Vivica Bandler ja Tanssiteatteri ERI. Kuva @ Irja Samoil

Tanssia ja teatteria ennakkoluulottomalla tavalla yhdistäneet teokset asettivat eriläiset uudenlaisten haasteiden eteen ja pakottivat heidät venyttämään omia rajojaan poikkeuksellisella tavalla.

– Vivican kanssa toteutetuissa teoksissa työskenteleminen kasvatti meitä taiteilijoina valtavasti. Niissä oli jotakin samaa kuin absurdissa teatterissa tai vaikkapa Dario Fon näytelmissä, joissa nerokas klovneria yhdistyy suureen älykkyyteen. On kiinnostavaa, miten vähän Vivican ERI-yhteistyöteokset ovat nousseet esiin julkisessa teatterikeskustelussa, vaikka ne loivat uudenlaista esitystraditiota ja saavuttivat suuren menestyksen ulkomaita myöten.

Vivican henkinen perintö

”Yksikään askel eikä yksikään ajatus mene harhaan.”

– Vivica oli huomattavan imponoitu tavasta, jolla tanssiryhmämme työskenteli. Hän toisti monissa yhteyksissä median edustajille, miten hän oli ERIn myötä oppinut uuden maailman. Vivica oli yllättynyt, miten kurinalaista ja ekonomista työskentelymme oli. Niin me työskentelemme edelleen.

Lindfors tarkoittaa, ettei ERIssä istuskella, länkytellä lillukanvarsista tai saada kohtauksia, vaan projektin vetäjä ohjaa ja muut pyrkivät toteuttamaan hänen näkemyksensä. Kaikki keskittyvät satasella.

– Lehdistötilaisuuksissa hän kehui meitä estoitta. Emme aluksi käsittäneet, mitä Vivica tarkoitti, kun hän sanoi: ”Ymmärrättekö te? Nämä nuoret tekevät kaikki omia maailmankantaesityksiään, ja he kaikki esiintyvät toistensa teoksissa ja antavat kaikkensa niille.” Meille oli itsestäänselvää, että toimimme juuri niin. Teattereissa, joissa on myös paljon kateutta ja kilpailua, se ei välttämättä onnistu, Tiina Lindfors sanoo.

– En tietenkään väitä, etteikö meilläkin olisi ristiriitoja. Voi jessus sentään! Emme me mitään herran enkeleitä ole. Mutta meitä – Eeva Soinia, Lassi Sairelaa ja minua – on siunattu harvinaisella luonnebalanssilla. Täydennämme toisiamme.

Vivica Bandler toimi Tanssiteatteri ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1989–2004, mutta hän ei puuttunut teatterin johtamiseen. Hän ei myöskään tukenut ERIn toimintaa rahallisesti.

– Hän ei tarjonnut taloudellista tukea, eikä olisi tullut mieleenikään pyytää sitä. Me etenimme samaa reittiä kuin muutkin teatteri- ja tanssiryhmät. Sen sijaan hän oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kun tarvitsin neuvoa ja tukea teatterillisissa kysymyksissä.

Lindfors sanoo oppineensa Vivicalta suhteellisuudentajua. Hän sai myös vahvistusta peräänantamattomuudelleen.

– Vivican seurassa ja läheisyydessä oleminen tuki sitä, ettei ole kaiken maailman trendien heiluteltavissa. Ratkaisevinta on oma näkemys. Ja kun ongelmia ilmenee, niiden alle ei saa kaatua. Kaipaan sitä viisasta ystävää, joka ymmärsi ja jonka kanssa saattoi nauraa, kun oli oikein hankalaa.

Teksti: Eija Mäkinen

Joskus on hyvä sanoa totuus

On tiistai 14. elokuuta 1990. Keskiyö lähenee, ja Tampereen ylioppilastalossa tarjoillaan keskiolutta, kebabia ja koirankeksejä. Sali on täynnä Tampereen Teatterikesän vierailijoita ja festivaaliyleisöä, kun lavalle nousee kaksi miestä, amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee ja Midnight Bar Blue Kebab -klubin isäntä Juha Siltanen.

– Yöklubi oli Vivican idea. Häntä harmitti, kun festivaaliesiintyjät hajaantuivat eri ravintoloihin ryyppäämään. Hän halusi koota ihmiset samaan paikkaan pitämään hauskaa yhdessä, Juha Siltanen kertoo.

Puoliltaöin startanneen klubin ohjelman Siltanen suunnitteli yhdessä Vesa Tapio Valon kanssa. Kaksikko oli osa Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kokoamaa suunnitteluryhmää, johon kuuluivat myös festivaalin toiminnanjohtaja Leena Vihola ja teatterikriitikko Kirsikka Moring.

– En tiedä, miksi Vivica kutsui minut mukaan. Tapasimme ensimmäisen kerran Huvilakadun keittiössä suunnitteluryhmän kokouksessa. Hän oli silloin jo varsin iäkäs, 73-vuotias, minua 42 vuotta vanhempi.

– Olin nähnyt Vivican aiemmin Lilla Teaternissa, mutten koskaan kuvitellut, että polkumme tulisivat risteytymään, sillä hän vaikutti hyvin pelottavalta henkilöltä. Hänen hahmonsa, eleensä ja esiintymisensä eivät kutsuneet lähestymään, päinvastoin. Hän oli kuin korkeimman oikeuden presidentti, jolta kukaan ei mene kysymään edes kellonaikaa.

Juha Siltasen seuraava kirja on kertomus ravintolasta teatterina. Sen julkaisee Teos syksyllä 2017. Kuva © Heini Lehväslaiho.

Suunnitteluryhmän tehtävänä oli katsoa teatteriesityksiä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, kertoa näkemyksistään ja nostaa esiin kiinnostavimmat.
Siltaselle selvisi nopeasti, millaisia esityksiä Vivica suosi: pienimuotoisia mutta dramaattisia, vahvan naisnäkökulman sisältäviä näytelmiä, jotka puhuttelivat katsojaa enemmän emotionaalisesti kuin intellektuaalisesti.

– Hänellä oli varmat mielipiteet teatterista, mutta hän ei koskaan perustellut niitä. Hän piti myös klovneriasta; esityksistä, joissa voimakkaasti inhimillinen aspekti tuotiin esiin vaatimattomassa kehyksessä ja huumorin kautta. Joskus oli tosin helppo nähdä, että osa niistä valittiin ohjelmistoon, koska ne olivat taloudellisesti käteviä.

– Ralf Forsström kiteytti Viva Vivica! -seminaarissa osuvasti, että Vivica oli suuri tuottajalahjakkuus. Hän näki, mitkä asiat tai ketkä henkilöt eri parametrit laskien – esimerkiksi taloudellisesti, organisatorisesti tai infrastruktuurin kannalta – kannatti yhdistää.

Siltanen sanoo, ettei hänelle milloinkaan kovin syvällisesti selvinnyt Vivican taiteellinen maku.

– Usein taiteilijat pahkuavat agendaansa rasittavuuteen asti, mutta Vivica puhui hyvin vähän teatterista. Minulle ei syntynyt käsitystä, että hän olisi ollut kiinnostunut teatterin yleistilasta tai siitä, mitä muut tekevät. Siinä mielessä hän oli hyvin itsekeskeinen ihminen, kuten suuri osa taiteilijoista. Hän kertoi paljon absurdin teatterin tulovaiheista Suomeen; genre, joka kiinnosti meitä molempia. Omista ohjauksistaan hän saattoi mainita, mitä oli tehnyt, mutta koskaan hän ei teoretisoinut työtään.

Itsensä annostelun taito

Siltasen mukaan Vivica piti itsensä tiukasti kontrollissa.

– Jokainen ele ja repliikki oli tarkoin harkittu ja suppeaksi hiottu, mutta aina vahvasti to the point. Hänen bravuurinsa oli se, miten hän jonkin asian mennessä pieleen ei reagoinut siihen yhdelläkään ilmeellä, vaan hän sanoi vain: ”Voi vittu.” Hän oli hyvin tietoinen habituksestaan ja olemuksestaan, ja monien teatterillisten lahjakkaiden ihmisten tavoin hän vilautti valitsemansa persoonan oheen pieniä, paljastavia signaaleja: voin olla myös tällainen.

Vivican älykkyys ja huumorintaju tekivät Siltaseen vaikutuksen.

– En tarkoita, että hän olisi ollut intellektuaalispainotteinen, mutta hänellä leikkasi nopeasti, ja tajusin, että Vivican kanssa voi harrastaa semmoista huumoria, joka ei monien kanssa onnistu. Hän ei suhtautunut itseensä kahlitsevan vakavasti ja oli usein itseironinen, mutta vain tiettyyn mittaan, niin kuin me kaikki.

Siltanen puhuu itsensä annostelun taidosta, jonka Vivica hallitsi todella hyvin.

– Se ei ole luontainen taito, vaan se täytyy opetella. Yleensä sellaisen oppii turpaan saamisen kautta.

Suuren voiman keveydellä

Vallankäyttö ja asioiden organisoiminen ovat asioita, jotka ovat välttämättömiä työnjohto-, opetus- ja ohjaustehtävissä. Niistä Siltanen otti mallia mestarilta, Vivicalta, jota osa ystävistä ja entisistä työtovereista on kuvaillut manipuloijaksi.

– Manipuloija on sanana hankala, koska siitä syntyy nopeasti negatiivinen mielikuva, ikään kuin Vivica olisi mestaroinut ihmisiä tai pyöritellyt heitä kuin marionetteja. Siitä ei ollut kyse, vaan hän manipuloi tilanteita saadakseen syntymään asioita.

Siltanen muistuttaa vanhojen lillanilaisten tarinoista, joiden mukaan Vivica kiristi nälkäiseltä työryhmältä ideoita ja ratkaisuja asettamalla pitopöydän herkut ja juomat kokouspöydän viereen näkyville. Ensin työ, sitten huvit.

– Vivica oli nerokas hahmottamaan, mikä hänen tehtävänsä kussakin tilanteessa oli, mitkä olivat hänen instrumenttinsa ja miten hän toteuttaisi tavoitteensa. Hän ei ollut vietävissä, vaan tarkoin harkitulla käytöksellään hän loi ympärilleen vallankäyttäjän auran, Siltanen sanoo ja kertoo esimerkin Tampereen Teatterikesän suunnitteluryhmän kokouksesta.

Toiminnanjohtaja Leena Vihola kävi suunnitteluryhmän ensimmäisessä kokouksessa läpi tulevan kesän ohjelmistoa, suunnitelmia ja tehtäviä, levitteli ja siirteli papereita Huvilakadun keittiön pöydän ääressä. Vivican silmälasit olivat pöydällä, ja Vihola siirsi tomerasti niitäkin.

– Hän esitelmöi monta minuuttia. Vivica näki, miten toinen oli pikkuisen hökötyksissään, ja oli aivan hiljaa. Kun Leena vihdoin lopetti puhumisen, Vivica sanoi: ”Kuule Leena, yks juttu. Näihin silmälaseihin kosken vain minä.”

– Se oli hyytävä hetki. Leena mureni, nielaisi ja vastasi: ”Juu.” Sitten jatkettiin töitä. Sen jälkeen he olivat monta vuotta erittäin hyvä työpari. Vivican huomautus oli malliesimerkki keveydestä, joka on ominaista hyvin suurelle voimalle. Tarvitaan vain yksi pieni liike, ja asia on kaikille selvä, samoin kuin vaara, joka vastarintaan sisältyisi.

Siltanen huomauttaa, että Vivica oli hyvin taitava myös lämpimissä huomionosoituksissa. Kun Leena Vihola sairastui vakavasti ja joutui terminaalivaiheessa sairaalaan kesällä 1995, Vivicaa haastateltiin radioon Teatterikesän avajaisissa Kirjastonpuiston lavalla.

– Vivica korosti, miten festivaali oli paljolti Leena Viholan ansiota. ”Ja nyt minä haluan, että koko yleisö kajauttaa kolmesti: Leenalle kiitos!”, hän sanoi ja johti katsojien kuoroa. Hän tiesi, että Leena kuunteli sairaalassa avajaisohjelmaa radiosta.

Ihmisraunio kohtaa legendan

Kun Juha Siltanen muistelee Midnight Bar Blue Kebab -klubia, voi lähes nähdä, miten hiki alkaa helmeillä hänen otsallaan. Äänensävystä ei voi erehtyä: se on tuskainen. Ensimmäistä yöklubia hän kuvaa perkeleellisen raskaaksi.

– En juurikaan ehtinyt nähdä Teatterikesän esityksiä, koska meillä oli Vesa Tapio Valon kanssa hirveä duuni ohjelman organisoimisessa. Keitä kansainvälisistä vieraista, jotka olivat puurtaneet ja lämmittäneet esityksen festivaalia varten, voisimme pyytää esiintymään keskellä yötä ilmaiseksi jossakin klubilla? En kehdannut sanoa Vivicalle, että se oli ihan kauheata. Ja minä siellä yleisön edessä veikeänä isäntänä. Huh-huh!

Vaikeuskertoimia lisäsi Vivica Bandlerin viime hetkillä pudottama pommi. Amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee oli tulossa Tampereelle, ja Vivica halusi Juhan haastattelevan häntä yöklubilla.

– Olin tavannut Albeen kerran aiemmin opintomatkalla New Yorkissa, mutta enhän minä läpikotaisin tuntenut hänen tuotantoaan. Totta kai tunsin merkittävimmät näytelmät, ja olen varmasti varastanut häneltä yhtä ja toista ammatillisesti, mutta eihän se riitä, kun vastassa on maailmankuulu iso nimi. Ja minun piti haastatella häntä puolitoista tuntia englanniksi. Julkisesti!

Hän syöksyi Hotelli Tammeriin, missä Vivica asui Teatterikesän aikana. Tämä oli juuri menossa hissille, kun Siltanen saavutti hänet ja alkoi vuodattaa:

– Anteeksi Vivica, tämä on ihan kauheata, mutten yksinkertaisesti ennätä lukea Albeen näytelmiä. Olen ihan paniikissa! Mitä minä teen? En edes tiedä, mitä hän on viime vuosina tehnyt. Vivica kääntyi hissin ovella ja vastasi tyynesti: ”No, kysy häneltä. Joskus on hyvä sanoa totuus.” Ja sitten hän poistui hissillä kerroksiin.

– Se ei ollut käynyt mielessänikään. Että voisin kysyä Edward Albeelta, että mitäs muuten olet viime aikoina puuhaillut. Minulla oli ollut niin hirveä tarve olla mieliksi ja päteä. Kaikki jännitys häipyi saman tien. Ja niin me puhua papatettiin Albeen kanssa pari tuntia.

Luottamusta vai vallankäyttöä?

Festivaalin päätteeksi pidettiin palauteseminaari, jossa Vivica arvioi Teatterikesän antia ja kiitti minimalistiseen tapaansa suunnitteluryhmää yhteistyöstä. Yöklubikokemuksesta tyrmistynyt Siltanen oli vannonut itselleen, ettei enää ikinä suostuisi vastaavanlaiseen kurimukseen. Ennemmin hän ampuisi itsensä.

– Nähtävästi klubi onnistui oikein hyvin, Vivica totesi.
– No joo, me ollaan ihan riekaleina, mutta kyllä se varmaan meni, Juha vastasi.
– Minä tahtoisin, että sinä tekisit sen myös ensi vuonna.
– Joo, katsotaan. Eiköhän se järjesty.

Mitä mitä mitä?

– En tajua, mitä minulle tapahtui. Miten suustani pullahti tuollainen lause, vaikka olin kesän aikana tolkuttanut itselleni, ettei tällaista saa tapahtua enää koskaan? Mutta siinä minä myöntelin, vieläpä imarreltuna. Ja seuraavana kesänä sama helvetti. Tätä jatkui viisi vuotta.

Mikä oli Vivica Bandlerin salaisuus? Miten hän onnistui kietomaan niin monet pikkusormensa ympärille?

– Hän antoi ihmisille mahdollisuuden. Samaa taktiikkaa käytti Mannerheim. Ihminen kokee, että hänen osakseen tullut luottamus on niin suuri, että jos sen pettää, on yksinkertaisesti paska.

– Vivica luotti siihen, että hoidan klubi-isännän velvollisuudet maaliin asti. Hän saattoi kysyä, miltä yöklubi näyttää, mutta kysymykseen ei sisältynyt kontrollia. Johtaja, joka koko ajan valvoo alaisiaan, antaa itsestään voimattoman vaikutelman ja syntyy tunne, että hänellä pyörii koko ajan päässään pelkkä epäonnistuminen.

Siltanen huomauttaa, että Vivican lumo puri myös maailmantähtiin. Kun eräs toimittaja tiedusteli Edward Albeelta, miksi tämä oli vaivautunut tulemaan syrjäiseen Suomeen, Albee vastasi menevänsä sinne, minne Vivica käskee. Samoin totesi Dario Fo vieraillessaan Lilla Teaternissa.

– Vivican kohdalla oli hyvin vaikea tehdä sitä eroa, joka vallitsee luottamuksen ja vallankäytön välillä. Kysyin kerran, keneltä hän oli oppinut käyttämään valtaa. Hän vastasi sumeilematta: ”Isältäni.” Hän ei koskaan sanonut isästään mitään lämmintä vaan ilmaisi voittopuolisesti vihanneensa tätä. Sain sen käsityksen, että pärjätäkseen isänsä kanssa Vivican oli opeteltava samat aseet.

Tietoisen järkyttämisen taito

Kun Juha Siltanen raahautui Helsingin-junaan matkalaukkuineen ja kaikkine materiaaleineen ensimmäisen Midnight Bar Blue Kebab -klubikesän jälkeen, huojennus oli suuri ja krapula sen mukainen. Samasta matkustajahytistä löytyi yllättäen Vivica Bandler.

– Istuimme, kertasimme Teatterikesän tunnelmia ja pääsimme ehkä Toijalaan, kun hän kaivoi käsilaukustaan pienen viskipullon ja tarjosi minulle. Otimme molemmat kulauksen, ja hän laittoi pullon takaisin laukkuunsa. Jatkoimme juttelua, ja hetken kuluttua hän kaivoi taas pullon esille. Tyhjensimme sen matkan aikana vähitellen ja tulimme perille iloisessa tuiterissa.

Siltanen tähdentää, ettei Vivicasta olisi ensimmäiseksi tullut mieleen, että tämä kaivaa esiin oman viskipullon ja ryhtyy tyhjentämään sitä kaverin kanssa päiväsaikaan äijätyyliin pullonsuusta.

– Kyseessä oli armeijaele. Savotta oli tehty, ja viinaryyppy otettiin sen kunniaksi. Sellaisten tilanteiden tunnistamisessa ja palkitsemisessa hän oli valtavan tarkka. Samalla Vivica piti tarkoin huolta siitä, ettei hän tehnyt mitään yläluokkaista tai huvilakatumaista, joka olisi kavaltanut hänen varakkuutensa tai sukunsa aseman.

– Armeijaele oli sukua voi vittu -sanaparin käytölle. Hän ei koskaan sanonut sitä spontaanisti vaan näyttääkseen, kuinka kansanomainen hän osasi olla. Vivica tykkäsi vähän järkyttää. Muistan, kun hän esitti, millaisia stripparit olivat 30-luvun Pariisissa. Siihen liittyi tietty rivo ilme ja kourimisele. Se oli tietoista annostelua.

Se ikuinen huivi!

Tampereen Teatterikesä poiki toisen yhteisen projektin, kun Vivica Bandler pyysi Siltasta Adressaten okänd -elämäkertansa suomentajaksi.

– Kirjan ruotsinkielinen ja suomenkielinen versio ilmestyivät samana vuonna, 1992. Ne eivät ole täysin identtiset, vaan Vivica halusi, että kieliversiot olisivat joissakin kohdissa erilaiset. Minusta se oli jännittävää, koska yleensä kukaan ei tahdo, että erikieliset versiot poikkeavat toisistaan.

Kaksikko piti Huvilakadun keittiössä loppumattomia palavereja, kiitos Siltasen perfektionismin ja Vivican jahkailun.

– Koska olen varsinaisesti draamakääntäjä, minulle on valtavan tärkeää sanonnan, muodon, melodian ja rytmin säilyttäminen, ja pyrin hiomaan suomennosta Vivican ilmaisutavan kaltaiseksi. Suomen kielessä sanajärjestystä muuttamalla saadaan aikaan eri merkityksiä, ja Vivican piti päättää, mitä asioita hän halusi korostaa. Se oli vaikea työ.

Siltanen sanoo huomanneensa palaverien paljouden ennen muuta kukkarossaan.

– Olin kuukauden työasioissa Lontoossa, jossa käänsin myös elämäkertaa. Pari viikkoa majoituksen alkamisesta hotellin vastaanottovirkailija kysyi, voisinko maksaa puhelinlaskuni. Silloin ei ollut vielä kännyköitä. En muista puntamäärää, mutta summa oli järkyttävä. Se johtui siitä, että soitin hotellin puhelimella Suomeen ja puhuimme Vivican kanssa ilta- ja yökaudet. Hänelle ei tullut koskaan mieleen, että hän soittaisi minulle. Siihen asti hänen valppautensa ei yltänyt, vaikka hän muutoin oli erittäin herkkätuntoinen.

Ihmisten ja tilanteiden lukeminen ei ole mahdollista, jos ei omaa tiettyä sensitiivisyyttä. Se taas synnyttää usein maskin, jonka perimmäisenä tehtävänä on suojata.

– Vivica suojasi itsensä hyvin tehokkaasti, mikä näkyi hänen silmälaseistaan, vaatetuksestaan. Se ikuinen huivi kaulassa! Hän piti myös sensuaalisuutensa ja eroottisuutensa voimakkaasti katveessa. Joskus oli vaikea uskoa, että Vivicalla oli jonkun kanssa suhde, johon hän ei voinut kuin heittäytyä. Vivica korosti olevansa biseksuaali, mutta huomasin, että hänellä oli hiukan – ei voi sanoa militantti, mutta – allerginen suhde machokulttuuriin ja miesten keskenään harjoittamalle vitsailulle.

– Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan on usein pitänyt taistella asiansa kanssa monin tavoin, koska ympäröivä yhteiskunta on heteronormatiivinen. Siksi tällaisella henkilöllä on usein puolustautuva asenne, tietty etukeno. On tietenkin vaikea sanoa, mikä seuraa yhteisöstä ja mikä on henkilön oman taistelun jälkiä.

Tiedon ja kokemuksen välittäjä

”Anteeksi kauheasti, että häiritsen, mutta nyt on taas käsillä tämä surullinen juttu. Karjalaisten pitäisi saada tavata toisiaan. Mahdammeko me kestää sen?”

Puhujan ääni on kyllääntynyt, hivenen skeptinenkin. Kyse oli vierailusta Saaren kartanoon, jonne Juha Siltanen ja hänen puolisonsa kutsuttiin kahdesti vuodessa, joulun ja juhannuksen aikaan.

– Vivica kietoi kutsun aina samaan vitsiin, jonka ydin oli se, että Vivican ystävätär Ann-Charlotte [Nurmi] ja Sirpa, joiden molempien juuret olivat luovutetussa Karjalassa, voisivat tavata ja jutella, ja Vivican ja minun piti sillä aikaa muka vastahakoisesti viettää aikaa keskenämme.

Vierailun aluksi otettiin aina valokuva, jossa Vivica demonstroi, miltä ihminen näyttää, kun ei halua tavata toista.

– Minulla on tallessa useitakin Saaren kartanon portailla otettuja valokuvia, joissa kaksi hyvin masentuneen näköistä tyyppiä pitää toisiaan kädestä ja kumpikin katsoo eri suuntiin.

Siltanen korostaa, etteivät he Vivican kanssa olleetkaan läheisiä ystäviä.

– Hän ei koskaan kysynyt yksityiselämästäni tai taiteellisesta työstäni. Puhuimme yleensä teatterista, historiasta, Suomesta. Hän kertoi mielellään anekdootteja elämänsä varrelta: lottavuosistaan, Lillanin alkuvaiheista, Huvilakadun asioista, Saaressa asuneista ihmisistä. Yhteisistä ystävistä saatettiin mainita jotakin pientä, mutta Vivican kanssa ei juoruttu.

– Viihdyin hänen kanssaan ja huumorimme oli samantyyppistä. Luulen, että Vivica haistoi minussa porvarin. En tarkoita poliittisessa mielessä, vaan hän ehkä tajusi, että taustani vuoksi ymmärsin tiettyjä pikkuporvarillisuuden piirteitä. Pystyimme ironisoimaan niitä samalla tavalla.

Siltanen tunnustaa aiemmin luulleensa, että Vivicalla olisi varakkaan taustansa, vaikutusvaltaisen perheensä ja vaikuttavan persoonansa kautta ollut elämässä helpompaa. Että hän oli noin vain voinut perustaa teatterin, lähteä Lappiin ranskalaisohjaajan assistentiksi tai matkustaa Pariisiin katsomaan kabareeta.

– Elämäkerran myötä minulle valkeni koko se sinnikkyys ja vastoinkäymisten määrä, joka siihen sisältyi. Se oli tietenkin hänen oma tarinansa, ja muut asianomaiset saattaisivat kertoa asiat toisin.

Siltanen kertoo oppineensa Vivicalta paljon historiasta, toisesta maailmansodasta ja Euroopasta.

– Hänellä oli hyvin terävä näkemys siitä, mitä sodassa tapahtui ja mikä oli Suomen maisema silloin. Oli kiinnostava kuulla, mitä hän kertoi 30-luvun Saksasta, juutalaisista, Pariisin demimondesta, ranskalaisesta kulttuurista. Hän arvosti sitä, mitä hän oli kokenut, ja kertoi siitä meille nuoremmille. Se ei ollut mitään jonninjoutavaa jaarittelua vaan painokasta asiaa, johon usein sisältyi voimakas poliittinen, yhteiskunnallinen tai seksuaalipoliittinen sisältö.

Teksti: Eija Mäkinen

Stockholms stadsteater hyllade sin före detta chef

Stockholms Stadsteater uppmärksammade i lördags sin före detta chef Vivica Bandler med en tillställning, Bandlers hundraårsjubileum till ära. I programmet ingick bland annat en diksussion mellan nuvarande teaterchefen Anna Takanen, förre chefen och numera vd:n Benny Fredriksson, förre chefen Lars Edström, skådespelaren Birgitta Ulfsson, samt regissören Suzanne Osten och skådespelaren Rikard Wolff. Hör mer i Kulturnytt i P1.

Vivica och hennes relation till Tove Jansson noteras också i det senaste avsnittet av kulturprogrammet Lasso på Yle Fem.

Salaperäinen ystävä ja suojelija

Kun Vivica Bandler haudattiin syyskuussa 2004, Kaisa Korhonen hyvästeli ystävänsä arkun äärellä ja sanoi: ”Kiitos nähdyksi tulemisesta.”

Kaisa Korhonen työpöytänsä äärellä. Kuva: Eija Mäkinen

Eletään syksyä 1964, ja Ylioppilasteatterin lavalla mellastaa partiopukuun sonnustautunut nainen puisen veturin päällä. Günter Grassin näytelmässä Kymmenen minuuttia Buffaloon Kaisa Korhosen näyttelemä amiraali on ystävineen matkalla paikkaan, jossa kaikki toiveet täyttyvät, mutta niinhän ei tietenkään tapahdu.

– Se oli hyvin hauska näytelmä, Korhonen muistelee hymähtäen Käpylän-kodissaan.

Railakkaan, energisen ja jokseenkin absurdin esityksen näki myös Vivica Bandler, joka otti pian yhteyttä 23-vuotiaaseen yyteeläiseen.

– Emme olleet tavanneet aiemmin, mutta toki tiesin hänet ja kunnioitin tosi jäykkänä. Vivica poimi minut ja tarjosi työtä Lilla Teaternissa, ammattiteatterissa.

Bandler oli ideoinut ja toteuttanut yhdessä Kirsten Sörlien kanssa Pikku-Lillaniin O-pop-iltoja, joiden alaotsikkona oli jatsia ja lyriikkaa. Ne olivat eräänlaisia happeningeja, joissa sisällöt, genret ja ilmaisutavat sekoittuivat villisti. Musiikista vastasi Otto Donnerin orkesteri, ja materiaalina käytettiin niin Shakespearen kuin aikalaisrunoilijoidenkin tekstejä.

– Meillä oli esimerkiksi dialogi Romeosta ja Juliasta. Se pistettiin pilaksi, tietysti. Parhaiten mieleeni on jäänyt lavastus. Elettiin Beatles-manian huippuaikaa, ja Ralf Forsström oli koristanut Pikku-Lillanin valtavilla kuvilla suosikkiyhtyeestä.

Vivica Bandler on kertonut, että hän innostui Kaisasta, nuoresta tekijästä, koska tällä oli tietoa, taitoa, voimaa, uskoa ja pystyvyyttä. O-pop-illoissa Korhonen esitti mm. Bertolt Brechtin lauluja ja tuli ”keksityksi” laulajana.

– Vivican kohtaaminen oli eräänlainen käännekohta elämässäni. Minut oli nähty, mikä tarkoitti myös sitä, että minua tarvitaan. Varmasti siihen, että pääsin työskentelemään suomenruotsalaisella teatterikentällä, vaikutti myös se, että olin naimisissa Kaj Chydeniuksen kanssa.

Tie ammattiteattereihin

Elämäkerrassaan Uhma vimma kaipaus (Otava, 1993) Kaisa Korhonen kertoo, miten hän Vivican ystävyyden myötä pääsi Lilla Teaternin esikouluun ja tutustui kuuluisiin taiteilijoihin – Lasse Pöystiin, Birgitta Ulfssoniin, Elina Saloon – joita hän oli katsellut kaukaa.

Bandler tarjosi Korhoselle myös ohjaustyötä. Helmikuussa 1967 sai ensi-iltansa Sandro Key Åbergin tekstiin pohjautuva Teaterlek. Sitä seurasi pian kaksikielinen kabaree Keväinen lauluilta / Vårlig Sångafton, jonka Korhonen ohjasi yhdessä Timo Bergholmin ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Tekstejä oli laatimassa terävä katras, mm. Bo Carpelan, Lars Huldén, Aulikki Oksanen, Arvo Salo ja Benedict Zilliacus. Lillanin vakiotähtien rinnalla lavalle nousia nuoria lahjakkuuksia, kuten Kristiina Halkola, Kari Franck ja Sulevi Peltola.

Korhonen ohjasi sittemmin monia esityksiä myös Svenska Teaterniin.

– Se oli minulle tärkeää ja tarkoitti, ettei minun tarvinnut jäädä roikkumaan Ylioppilasteatteriin. YT oli ollut minulle rakas paikka, sosiaalinen yhteisöni, melkein kuin perhe tai suku, mutta olin ollut siellä jo niin kauan.

Kahvilateatteri Venla

Vuonna 1967 Lilla Teaternissa tapahtui omistajanvaihdos, kun Vivica Bandler myi teatterin Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille. Vapaaksi taiteilijaksi siirtynyt Bandler ryhtyi suunnittelemaan uutta teatteria Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa.

– Etsimme sopivaa paikkaa, ja entiset TES-vision tilat Helsingin Ratakadulla vaikuttivat lupaavilta, Korhonen kertoo.

Olennaista oli, ettei teatterissa olisi ramppia; sen piti olla rento esiintymis- ja viihtymispaikka. Nimikin uudelle kahvilateatterille oli jo valittu: Venla, Jukolan Juhanin rakastetun mukaan.

Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Bandler kertoo olleensa hyvin innostunut hankkeesta.

”Näin poliittisen teatterin äärettömän merkittävänä asiana. Yhtäkkiä teatterintekijällä oli merkitystä, hän oli osa yhteiskunnan rakennusprosessia, ei enää pelkkä ilveilijä ja viihdyttäjä. Tämä oli jotain aivan muuta kuin ennen, tämä uusi vastuuntunto. Ja minulle se oli kuin raikas uusi tuuli”, Vivica kirjoittaa.

Suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Tukholman kaupunginteatteri tarjosi Vivica Bandlerille teatterinjohtajan paikkaa.

– Hän sopi kanssamme tapaamisen ja kysyi: ”Annatteko minulle luvan mennä? Vai olenko petturi jos lähden? Yhteinen teatterihanke tietenkin raukeaa.” Joo-joo, minä sanoin. Menet tietenkin! Kyllä me täällä selviämme.

Salaperäinen suojelija

Vuonna 1993 Vivica Bandler oli toimittaja Maarit Tastulan vieraana keskusteluohjelmassa Yhden illan pysäkki. Studioon oli kutsuttu myös nuorempi kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.

Ohjelmassa Bandler kertoi, että kaksikkoa yhdisti tietty perussuru, tumma juova. ”Kun puhumme keskenämme, olemme vähän tosikkoja. Emme ole paljon nauraneet. Kaisa on hirveän rehellinen, sekä yksityisihmisenä että työssä. Se merkitsee minulle paljon.”

– Vivica oli salaperäinen, aistillinen ja tietoisesti etäinen. Hän myös hallitsi tilanteita. Jos kyse olisi tanssivasta parista, niin Vivica oli se, joka vei, Kaisa Korhonen sanoo nyt, eikä äänensävystä voi erehtyä: siinä on mukana paljon kaipausta.

Korhonen kertoo kirjassaan, miten Vivica opetti häntä ymmärtämään, mitä rakkaus on.

Kerran 70-luvulla kirjoitin Vivica Bandlerille kirjeen Tukholmaan ja kysyin, miten pääsee masennuksesta. Hän vastasi: ”Minä olen aina yrittänyt rakastaa jotakuta.”

– Se oli minulle radikaali, jopa vallankumouksellinen näkökulma. Ei ole tärkeää, rakastetaanko minua vaan rakastanko minä itse.

Keskustelut keittiössä

Paitsi suojelija ja liittolainen, Vivica Bandler oli Kaisa Korhoselle ennen muuta tärkeä ystävä.

– Tapasimme ja keskustelimme paljon. Olen istunut monet kerrat Vivican kuulussa Huvilakadun keittiössä. Hänen tapansa kommunikoida oli kuuntelemista, hän antoi toisen puhua.

Yhden kerran Korhonen muistelee ruokailleensa myös salin puolella. Suomessa oli silloin käymässä pariisilaisen Théâtre du Soleil´n johtaja Ariane Mnouchkine.

– Hän oli Vivican vieraana, ja oli valtavan suuri kunnia päästä siihen pöytään. Mnouchkine oli Euroopan ykkösohjaaja, suoranainen idoli. Muistelen, ettei meistä vieraista monikaan uskaltanut kysyä häneltä mitään. Vivica huolehti puhumisesta ja katsoi, että keskustelu pysyi käynnissä.

Korhonen ja Chydenius vierailivat ystävänsä luona myös Ruotsissa, kun Bandler kutsui heidät ja Måns Hedströmin Tukholman kaupunginteatteriin rakentamaan uuden näyttämön avausohjelmaa.

Produktion ympärille koottiin ryhmä merkittäviä ruotsalaisia kirjailijoita: Sven Delblanc, Agneta Pleijel, P.C. Jersild, Ronny Ambjörnsson, Lars Ardelius, Sture Källberg, Göran Palm. Lopputulokseen Korhonen ei ollut tyytyväinen, vaan hän kuvaa Kyynelten polkua surumieliseksi revyyksi, jossa oli Kaj´n hyvin kauniita lauluja.

Tukholmassa pariskunta näki senkin ihmeen, kun Vivica Bandler kokkasi itse. Huvilakadulla ruoan valmisti aina kotiapulainen.

– Siellä hän paistoi Tukholman-keittiössään kalapuikkoja. Se kieltämättä poikkesi hänen totutusta ruokavaliostaan, Korhonen muistelee nauraen.

Tärkeä virstanpylväs

Vivica Bandler oli tunnettu siitä, ettei hän antanut ihmisten noin vain sinutella itseään.

– Opin tuntemaan ihmisiä, jotka olivat olleet pitkään Vivican lähellä, ja jotkut heistä kysyivät parikin kertaa: ”Joko olet saanut kutsua Vivicaa etunimellä?” Se oli eräänlainen virstanpylväs ja riitti. Vivica oli katsonut maailmaa korkeasta asemasta. Sinunkaupat ei ollut lahja jostakin teosta, vaan kyse oli aidosta läheiseksi tulemisen eleestä.

Korhonen muistuttaa, että Vivica Bandlerilla oli asioihin historiallinen perspektiivi. Hänen seurassaan asiat suhteellistuivat, ja ongelmista tuli yleisluonteisia, käsiteltäviä.

– Vivica jakoi inhimillistä kokemusta ja opetti strategioita, joiden avulla voi selviytyä elämässä ja ammatissa. Ja aina hän kannusti tekoihin.

– Hänellä oli myös hyvä nenä; hän vainusi, mitä maailmassa tapahtuu tässä ja nyt. Hän vainusi myös sen, mitä me ihmiset tarvitsemme. Kun Vivica poimi minut nuorena aikuisena, ymmärsin jo silloin, että se oli hänen metodinsa. Hän näki toisen.

Teksti: Eija Mäkinen

Jutussa on käytetty lähteinä:
Bandler, Vivica & Backström, Carita: Vastaanottaja tuntematon. Otava, 1992.
Korhonen, Kaisa: Uhma vimma kaipaus. Otava, 1993.
Stemius, Caterina: Här går det under! En berättelse om Lilla Teatern 1940–2015. Schildts & Söderströms, 2015.

Vivican juhlat jatkuvat Tukholmassa

Joukko Vivica Bandlerin työtovereita, ystäviä ja kollegoja – mm. Suzanne Osten, Rikard Wolff, Lars Edström, nousee lauantaina 18.2. Tukholman kaupunginteatterin Foajé 3:n lavalle. Silloin esitetään lukudraamana Stig Hansénin näytelmä Vivica, ja må hon leva i 100 år, joka kertoo Vivican työstä, elämästä ja arjesta Ruotsin teatterikentällä.

Ruotsalaiset eivät ole unohtaneet, miten omintakeista, vahvaa ja puhuttelevaa teatteria Vivica Bandlerin johtajakaudella (1969–79) esitettiin Tukholman kaupunginteatterissa. Häntä ei syyttä kutsuta teatteritaivaan loistavaksi tähdeksi.

Lukudraaman jälkeen Kulturhusetissa pidetään keskustelutilaisuus, jossa Vivican merkitystä Tukholman kaupunginteatterille valottavat edellä mainittujen lisäksi Benny Fredriksson, Anna Takanen ja Birgitta Ulfsson. Lisätietoa tapahtumasta → Kulturhuset Stadsteatern.

Lahjoista suurin

Vivican aforistisia ajatuksia on esillä VIVA VIVICA! -näyttelyssä Teatterikorkeakoulun Torilla Helsingissä. Näyttely on avoinna arkisin klo 9–17 ja viikonloppuisin klo 10–15.🎭🎨🎻💃

Sivistyneistön kapinallinen

– Vaikka Vivica Bandler oli teatterinjohtajana autoritaarinen, hän oli erittäin hyvä ihmistuntija. Hän oli aina rohkea ja uskalsi panostaa siihen, mihin hän uskoi, Katarina Lindholm sanoo. Hän on suunnitellut Teatterikorkeakoulun Torilla esillä olevan Viva Vivica! -näyttelyn yhdessä lavastaja Ralf Forsströmin kanssa.

Yleisradion kulttuuritoimittaja Jonni Aromaa on haastatellut Lindholmia Bandlerin persoonasta ja työurasta. Jutussa mainitut henkilökuvat nähdään Yle Teemalla uusintana perjantaina 10.2. klo 17 alkaen sekä sunnuntaina 12.2. klo 10 alkaen.

Missä on koti? Toisen sylissä.

Yle Teeman Elävä arkisto juhlistaa Vivica Bandlerin satavuotissynttäreitä. Teemalla esitetään kaksi tyyliltään erilaista henkilökuvaa omaperäisestä ja suorapuheisesta kulttuuripersoonasta.

Henkilökuvista ensimmäinen, Mia Halmeen ohjaama Erotic Vivica on vuonna 1999 valmistunut lyhytelokuva, jossa liikutaan rakkauden, ystävyyden, erotiikan ja seksin hieman hämärärajaisessa maastossa.

Toisessa henkilökuvassa, vuonna 1993 kuvatussa Yhden illan pysäkki -ohjelmassa Vivica Bandler on toimittaja Maarit Tastulan vieraana. Ohjelmassa tavataan myös Vivican ystävä ja kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.

Ohjelmat esitetään peräkkäin tiistaina 7.2. Yle Teemalla klo 21.55 alkaen. Uusintaesitykset nähdään perjantaina 10.2. klo 17 alkaen sekä sunnuntaina 12.2. klo 10 alkaen.

Näyttelyn avajaistunnelmia Torilla

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Torilla avautui Vivica Bandlerin syntymäpäivänä 5.2.2017 Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Kokosimme pienen kuvakavalkadin näyttelyn tunnelmista. Kun klikkaat kuvia, saat ne suuremmaksi ja näet kuvatekstit kokonaisuudessaan.

Kuvat © Ida Henrikson ja Riikka Rannikko.

Vivicas Vänner -säätiön hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantala ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dekaani Maarit Ruikka valmiina toivottamaan kutsuvieraat tervetulleiksi.

Malja päivänsankarille, satavuotisynttäreitään viettävälle Vivica Bandlerille!

Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely on visuaalisesti rikas ja hieno, informatiivinen seikkailu Vivican elämään ja uraan.

Teaterstiftelsen Vivicas Vänners ordförande Raija-Sinikka Rantala håller öppningstal och berättar om Bandlers liv.

Kutsuvieraat kuuntelevat, kun puhujat muistelevat Vivicaa.

Viva Vivica! -näyttely on tuotettu yhteistyössä Teatterimuseon kanssa.

Viva Vivica! -näyttelyn suunnittelija Katarina Lindholm (vas.) kertoo näyttelyn sisällöstä ja tavoitteista.

Viva Vivica! -näyttelyn toinen suunnittelija, lavastajalegenda Ralf Forsström (vas.) tarkistaa, että setti on hyvin ja valaistus kohdallaan.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun suhdetoimintapäällikkö Raija Vuorio ja Vivicas Vänner -säätiön hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantala.

Gittan och Ralf Långbacka med Ragni Grönblom .

Kiihkeä keskustelu käynnissä, aiheena tietenkin yhteinen ystävä Vivica. Birgitta Ulfsson ja Jörn Donner.

Sinikka Sokka, Johanna Lahtila ja Anneli Sauli.

Vivicas Vänner -säätiön hallituksen jäsen Dick Idman (oik.) keskustelee Opetusteatterin johtaja Jyri Pulkkisen kanssa.

Näyttelyä katsastamassa olivat myös Vivican ystävät ja työtoverit Lilga Kovanko ja Kirsti Poikolainen (kesk.)

Raija-Sinikka Rantala keskustelee Ville Sandqvistin ja Riko Eklundhin kanssa. Taustalla Vivicas Vänner -säätiön hallituksen jäsen Camila von Bonsdorff.

Näyttely luotaa Vivica Bandlerin historiaa koko hänen elämänsä ajalta.

Vänner och gäster på Vivicas hundraårsfest! Birgitta Ulfsson, Jörn Donner och Anneli Sauli. (Donner har också födis!)

Näyttelyn suunnittelija Katarina Lindholm (oik.) taustoittaa näyttelyn syntyä.

Journalisten Helena von Alfthan utställningsminglar.

Toimittaja Ida Henriksson taltioi näyttelyn avajaistunnelmia.

Viva Vivica! -näyttelyssä voi löytää ja lukea monia Vivican aforistisia ajatelmia.

Bisse Ulfsson, Riko Eklundh och Marina Meinander delar sina Vivica-minnen.

Vernissagemys med Jörn och Ragni.

Vivica Bandler pääsee myös itse ääneen Viva Vivica! -näyttelyssä. Multimediateos lennättää katsojat Suomen itsenäisyyden alkuun ja nostaa esiin Vivican näkemyksiä teatterista, taiteesta, kulttuurista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä.