Rakas ystävä ja tuki vaikeina aikoina

Heti haastattelun aluksi näyttelijä Anneli Sauli muistuttaa nauraen iästään: 85-vuotiaalle lienee jo sallittua, että nimet ja vuodet saattavat muistellessa mennä sekaisin. Mutta ystävyyttään Vivica Bandlerin kanssa hän ei ole unohtanut.

– Tapasin Vivican ensimmäisen kerran aviomieheni Åken [Lindman] kautta. Lilla Teatern toimi vielä silloin Helsingin Kasarmikadulla, Handelsgilletin talossa. Mutta varsinaisesti ystävyytemme alkoi Vivican nähtyä William Markuksen ohjaaman elokuvan Miriam.

Anneli Sauli Miriamin roolissa. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.

Vuonna 1957 ensi-iltansa saanut Miriam pohjautuu Walentin Chorellin samannimiseen romaaniin, joka kertoo opettajaperheen opiskelijapojan ja piikatytön välisestä rakkaussuhteesta. Anneli Saulin vastanäyttelijänä nähtiin Pentti Siimes.

– Vivica oli käynyt katsomassa elokuvan ja hän otti minuun yhteyttä ja kertoi pitäneensä roolisuorituksestani. Pidän siitä itsekin, Miriam on edelleen paras ja mieluisin elokuvaroolini.

Kesäpäivät Saaren kartanossa

Anneli Sauli kertoo tienneensä entuudestaan Vivicasta vain perusasiat; että tämä toimi Lilla Teaternin teatterinjohtajana ja oli kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin tytär.

– Persoonana Vivica oli todella kiehtova, karismaattinen – ja erittäin suvaitsevainen. Olimme Vivican kanssa hyviä ystäviä, mutta meillä ei koskaan ollut seksuaalista suhdetta, vaikka joku varmasti niin kuvittelikin. Vivica uskalsi olla kaikkien kanssa ystävä. Hänen seurassaan sain olla oma itseni.

Kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.

– Vivica väkersi jotakin syötävää, ja me puhuimme ja puhuimme. Kaikki oli yksinkertaista ja sydämellistä. Minun ei ikinä tarvinnut pelätä hänen seurassaan, kelpaanko vai en. Kävimme myös tervehtimässä hänen äitiään, Ester istui sairautensa vuoksi silloin jo pyörätuolissa.

Vivica esitteli Annelin myös isälleen.

– Kun olimme maalla, Saaren kartanossa, Erik näytti minulle tilaa, sen hevosia ja muita eläimiä. Erään kerran Saaressa vieraillessani paikalla olivat myös italialainen Dario Fo, hänen vaimonsa Franca Rame ja heidän teini-ikäinen poikansa Jacopo. Kolme päivää kului yhdessä lomaillessa, vietimme paljon aikaa rannoilla. He olivat ihastuttavia ihmisiä, Anneli Sauli kertoo.

– Kävin Vivican kanssa myös muutaman kerran Tove Janssonin saaressa Klovaharunissa, joka sijaitsee Pellingin edustalla ulkosaaristossa ja jossa Tovella ja hänen kumppanillaan Tuulikki Pietilällä oli viehättävä kesäpaikka.

Aatteelliset juuret ja keskustelut

Pyhäjoella syntynyt ja Rovaniemellä varttunut Anneli Sauli muistaa yhä sodan. Se opetti häntä tarkastelemaan maailmaa vähempiosaisten näkökulmasta.

– Rovaniemi toimi saksalaisten tukikohtana, ja siellä sijaitsivat myös suuret vankileirit. Asuimme hyvin vaatimattomassa talossa, kadunkulmauksessa, jonka ohi kuljetettiin venäläisiä vankeja. Siinä mutkassa annoin omista vähistä leipäannoksistani aina pienen paketin vangeille, myötätuntoni heitä kohtaan oli niin voimakas, Anneli Sauli muistelee.

Annelin isäpuoli, Tapio Savolainen, oli kotoisin Karjalasta, ja hänen isänsä Antti oli ollut mukana punakaartissa.

– Tapio oli kasvanut kommunistisessa kodissa, mutta sotavuosina meillä ei koskaan puhuttu politiikkaa. Olen jälkeenpäin ymmärtänyt, ettei hän halunnut panna lapsiaan alttiiksi. Hän suojeli meitä. Myöhemmin Tapio kertoi meille lapsille Suomen Demokratian Pioneereista, joiden toimintaan saimme osallistua, jos halusimme. Omaksuin jo varhain kodissani vallinneen arvomaailman.

– Meillä oli Vivican kanssa aika samanlaisia käsityksiä politiikasta, mutta en voi varmuudella sanoa, mikä oli hänen aatteellinen vakaumuksensa. Minähän olen kommunisti vielä tänäkin päivänä. Ihmiset, joilla on suuria ristiriitoja ideologisessa ajattelussaan, eivät välttämättä viihdy toistensa seurassa, mutta me tulimme Vivican kanssa hyvin toimeen. Minusta hän kallistui vasemmalle.

Suoraa puhetta ja hiljaista kiroilua

Anneli Sauli on tehnyt pitkän uran niin elokuvissa kuin teatterissakin, mutta hän ei koskaan ollut Vivica Bandlerin ohjattavana.

– Kävin kyllä katsomassa teatteriharjoituksia, kun Vivica ohjasi Tukholmassa. Yksi niistä oli neljän tunnin juttu, mikä tuntui minusta pitkältä, ja sanoinkin sen hänelle. Vivica lyhensi esitystä tunnilla. En uskalla sanoa, että se johtui kommentistani, mutta ehkä hän alkoi mielipiteeni vuoksi tarkkailla esitystä siitä näkökulmasta.

– Seurasin harjoituksia aina suurella kiinnostuksella. Vivica oli keskusteleva ohjaaja, hän ei ikinä huutanut eikä piiskannut. Hänen rauhallisuutensa teki minuun suuren vaikutuksen, kiihtyessäänkin hän oli rauhallinen, korkeintaan kiroili hiljaisella äänellä: perkele, perkele! Minusta oli ihmeellistä, miten hän kykeni aina säilyttämään malttinsa, vaikka sisällä selvästi kuohui.

Vuonna 1964 Anneli Sauli vieraili Lilla Teaternissa Esko Elstelän ohjaamassa näytelmässä Pikku veli ja pikku sisar, jonka oli kirjoittanut Satu Waltari. Anneli näytteli pikku sisarta, näytelmän hyvää henkeä. Pikkuveljen roolissa oli Pentti ”Bona” Kotkaniemi.

– Viihdyin hyvin Vivican johtamassa teatterissa, jossa silloin olivat mukana myös Ritva Arvelo, Iris-Lilja Lassila ja Jaakko Pakkasvirta, tuleva mieheni. Häneen tutustuin nimenomaan Lillanissa.

Maailma erottaa, ystävyys ei unohdu

Tuula-Liina Variksen kirjoittamassa elämäkerrassa Elämäni on minun (WSOY, 1993) Anneli Sauli muistelee Vivican olemusta ja huumorintajua: ”Hienoa hänessä on se, että kaikesta älykkyydestä huolimatta hänessä on jokin jännä koruttomuus; hänessä karuus ja herkkyys ovat hyvin erikoislaatuisessa balanssissa. Hän on erittäin huumorintajuinen, ja hänen huumorinsa on niin monikerroksista ja hauskaa.”

Anneli Sauli. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.

Vivican ystävyys näkyi myös konkreettisina tekoina. Hän esimerkiksi auttoi Annelia saamaan vuonna 1970 roolin ruotsalaisen Johan Bergenstråhlen ohjaamasta elokuvasta Baltutlämningen.

Miehet ilman isänmaata perustuu Per Olof Enquistin romaaniin ja se kertoo Baltian pakolaisista, jotka Ruotsi luovutti Neuvostoliittoon vuonna 1946. Näyttelin latvialaista naista, jolle oli myönnetty lupa tavata vankileirillä oleva miehensä. Kohtaus ei ollut suuri, mutta se oli tunteikas ja vaikuttava.

Seuraavana vuonna Anneli Sauli muutti Joensuuhun.

– Olin ollut työttömänä, tehnyt vain joitakin juttuja televisiolle. Siihen aikaan siirtyminen elokuvan puolelta teatteriin ei ollut helppoa, toisin päin kyllä sopi toimia. Tarvitsin töitä, ja siksi soitin Jouko Turkalle, jonka kanssa olimme sattumalta tavanneet hieman aiemmin ratikkapysäkillä. ”Miksi sinä suuri filmitähti tänne Joensuuhun tulisit?” Jokke kysyi. Koska minulla on lapsi, tarvitsen töitä ja haluan kiinnityksen teatteriin, vastasin.

– Olin työskennellyt Saksassa asuessani paitsi elokuvissa ja televisiossa, myös teatterissa, muun muassa Schaubühne Tournéetheaterin kiertueproduktiossa Hiiriä ja ihmisiä ja Komödie-teatterissa Berliinissä Kahdeksan naista -näytelmässä. Ja niin kävi, että Turkka pestasi minut Joensuun kaupunginteatteriin. Siellä vierähtikin sitten seuraavat 25 vuotta.

Anneli Sauli sanoo kaivanneensa Vivicaa, mutten Helsinkiin hän ei ikävöinyt. Yhteys naisten välillä ei kuitenkaan katkennut kokonaan. Olihan puhelin keksitty.

– Olen elämäni aikana kohdannut monenlaisia ennakko- ja epäluuloja. Siksikin ystävyys Vivican kanssa oli ihanaa. En muista, milloin tapasimme viimeisen kerran, mutta Vivica ei ollut silloin vielä sairastunut. Hän oli tukenani vaikeina aikoina, enkä koskaan unohda sitä.

Teksti: Eija Mäkinen

Anneli Sauli muistelee Vivica Bandleria myös elämäkerrassaan, Tuula-Liina Variksen teoksessa Elämäni on minun (WSOY, 1993).

Mainokset

Tsekkaa näyttely Teatterikesässä!

Hei sinä! Juuri sinä, joka pyörit just nyt Tampereella joko teatterin tai Robbien lähellä. 🎶🎶🎶🎭🎭🎭🎶🎶🎶

Tsekkaa Viva Vivica! -satavuotisjuhlanäyttely, joka on esillä 13.8. asti Tampereen Teatterin yleisötiloissa. Löydät Tampereen Teatterin kaupungin sydämestä, torin laidalta. Näyttely palaa Teatterikesän jälkeen Loviisaan, jossa se on esillä Almintalossa syyskuun loppuun saakka.

Villa Frenckell on muistin paikka

”Eikös Erikin pitänyt olla rikas?”

Vanha täti katselee ymmyrkäisin silmin veljenpoikansa Erik von Frenckellin asuinympäristöä, ränsistynyttä kalastajakylää pahamaineisessa Ullanlinnassa prostituoitujen ja Emma Mäkisen perustaman langenneiden naisten turvakodin läheisyydessä.

– Sukulaistäti on syystä ollut kauhuissaan, sillä 1900-luvun alussa kyse oli hyvin keskeneräisestä alueesta, sanoo filosofian tohtori, historioitsija Rose-Marie Peake, joka on kirjoittanut Huvilakadun eteläpäässä sijaitsevasta Villa Frenckellistä historiikin.

Historioitsija Rose-Marie Peake tunnustaa olevansa Vivica-fani. Villa Frenckellin jälkeen hän on syventynyt uuden ajan alun historiaan. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ranskalaisen nunnan Louise de Marillacin mystiikkaa ja toimintaa 1600-luvulla. Kuva © Minna-Maaria Åberg.

Diplomi-insinööriksi valmistunut ja tehtaanjohtajana toiminut Erik von Frenckell oli nähnyt, että alueesta kehittyisi jotakin hienoa. Ostopäätöstä lienee siivittänyt puutarhakaupunki-ideologia, joka oli ollut käynnissä kaikkialla Euroopan suurissa kaupungeissa ja saapui Suomeen pienellä viipeellä.

Isän kanssa jugendmaailmassa

Mutta hypätäänpä hetkeksi runsas sata vuotta eteenpäin, vuoteen 2009. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe sinkauttaa sähköpostiviestin ja ilmoittaa Peakelle, että tuoreen maisterin on aika saada kätensä multaan.

– Cargotec Oyj:n hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Ilkka Herlin oli ottanut yhteyttä graduohjaajaani Kolbeen ja kertonut, että yrityksen edustustalo tarvitsisi historiikin. Kolbe antoi toimeksiannon kirjasta minulle. Se on ollut yksi elämäni hienoimmista päivistä.

Helsingissä syntyneellä ja kasvaneella Peakella ei ole Huvilakatuun henkilökohtaista sidettä, mutta Eiran seutu on tullut hänelle tutuksi jo varhain.

– Isäni, joka on kotoisin Australian Melbournesta, on innokas historian harrastaja ja rakastaa jugendtaloja. Olen lapsesta asti kävellyt hänen kanssaan Helsingin katuja ja kävimme usein ihailemassa Eiran vanhoja, kauniita rakennuksia.

Intohimoprojekti vei mukanaan

Uuden vuosituhannen myötä aina vuoteen 2010 asti Suomessa ilmestyi lukuisia talohistoriikkeja, sillä monet maamme rakennuksista viettivät satavuotisjuhlia.

Rose-Marie Peaken kirjoittama Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet (2012) poikkeaa muista historiikeista siksi, että kyseessä on yhden perheen talo.

– Rakennuksessa on asunut valtaosan ajasta von Frenckellin perhe, jolla on valtavan laaja ja kiehtova yksityisarkisto ja jota olen saanut hyödyntää kirjan tekemisessä. En ole törmännyt muihin vastaavanlaisiin historiikkeihin.

Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet kertoo Vivica Bandlerin kotitalona tunnetun rakennuksen historiasta, elämästä ja muutoksista. Kirja sisältää paljon arkistokuvitusta ja valokuvaaja Juha Nenosen nykyvalokuvia.

Kun Peake puhuu kirjasta, sen syntyvaiheista ja edistymisestä, löydöistä ja salaisuuksista, sanoista kuultaa erityinen hehku. Hän kuvailee Villa Frenckellin historiikin tekemistä intohimoprojektiksi, jonka äärellä olisi voinut helposti viettää viisi vuotta.

Kiinnostavaa on, ettei Peake ollut aiemmin kuullut von Frenckelleistä. Hän korostaakin tutkijamaista suhtautumistaan aiheeseen.

Yksityisarkistojen ja historiallisten lähteiden ohella Peake haastatteli Vivica Bandlerin sukulaisia ja ystäviä, mm. näyttelijä Birgitta Ulfssonia ja taloudenhoitaja Kirsti Poikolaista, useita kertoja.

– Birgitta Ulfsson olisi halunnut, että talosta olisi tehty psykologinen romaani. Hän sanoi monta kertaa, miten kirjoittajaksi olisi pitänyt saada Thomas Mann!

Jyhkeä turvasatama ja kotipesä

Arkkitehti Onni Törnqvistin piirtämä ja vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi edustaa jugendia tai art nouveau´ta, kuten suuntaus myös tunnetaan, mutta rakennuksessa on viitteitä keskiaikaiseen linnaan, mikä Peaken mukaan kielii kansallisromantiikan vaikutuksesta.

– Huvilakatu yhdessä on jykevyyttä, ja sitä ympäröi kiviaita. Osan ikkunoista voi nähdä ampuma-aukkoina. Siinä on tiettyä symboliikkaa: Tämä on perheemme turvasatama ja kotipesä. Tänne ei mikään paha pääse.

Vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi on arkkitehti Onni Törnnqvistin (1864–1946) suunnittelema kokonaistaideteos. Rakennus sijaitsee Eiran kaupunginosassa Helsingissä. Kuva © Ida Henrikson.

Rakennuksen julkisivussa on reliefejä ja ornamentiikkaa, jotka modernistinen arkkitehtuuri näkee usein krumeluurina ja epäfunktionaalisina.

– Vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria leimasi vahva ajatus siitä, että rakennus on kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat myös sisäosia eli kiinteitä kalusteita, Peake sanoo.

– Merikadun ulokkeisiin on veistetty hevosenkenkiä, eräänlaisia onnen amuletteja, joilla on ehkä haluttu turvata onnellinen elämä. Talon koristeina on käytetty myös spiraaleja, jotka ovat ikuisen elämänkierron symboli. Sen sijaan kansallisromantiikalle tyypillisiä eläin- tai kasviaiheita, kuten karhua, pöllöä, saniaista tai ohdakkeita, rakennuksesta ei löydy.

Eurooppalaiset ideavirtaukset

Rose-Marie Peake painottaa, että kontekstualisointi on hänelle historioitsijana a ja o.

– Se on tapani nähdä ihmisen elämä ja maailma, nykypäiväkin. Minusta Villa Frenckelliä ei voi ymmärtää, ilman että tarkastelee kaupungistumisen vaihetta ja ideologiaa, johon talon rakentaminen asettuu.

Hän muistuttaa, että Helsingissä vaikuttivat eurooppalaiset ideavirtaukset, joita yhteiskunnalliset murrokset vauhdittivat.

– Maatalouden tehostuminen käynnistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja teollistuminen nopeutui, mikä synnytti kaupunkeihin painetta. Helsingissä oli valtava asuntopula ja sosiaalisia ongelmia, mutta vasta vuoden 1905 suurlakko herätti teollistumisesta vaurastuneen keskiluokan pohtimaan myös työväenluokan tarpeita.

Kaupunkia lähdettiin kehittämään systemaattisesti, ja huvilakaupunki-ideologia laajoine piha-alueineen nivoutui siihen.

– Hyvinvointivaltion näkökulmasta se oli aika merkillinen hanke. Silloin uskottiin, että sosiaalinen segregaatio eli väestönosien eriyttäminen toisistaan olisi hyvä asia.

Asuntoja duunareille ja hyväosaisille

Helsingissä oli 1900-luvun alussa käynnissä kaksi isoa rakennusprojektia. Toinen oli Pitkänsillan pohjoispuolella Kalliossa, jonne rakennettiin työläisille puutaloja ja muutama kivitalo. Eteläisissä osissa, kaukana duunareista, melusta ja kaupungin saasteista, nousi hyväosaisille upeita art nouveau -taloja tai jugendtaloja.

Jälkimmäinen perustui Helsingin kaupunginvaltuuston vuonna 1896 tekemään ehdotukseen huvila-aluevyöhykkeestä, joka alkaisi itäisestä Kaivopuistosta ja yltäisi aina Eiraan saakka.

– Olennaista oli, että alueelle pääsivät vain valitut. Siellä kunnon väki – termiä käytettiin sen ajan pöytäkirjoissa – eläisi rauhassa ja vaalisi perheonneaan. Perhe nähtiin tuolloin yhtenä kansakunnan tärkeänä osana, josta koko kansan hyvinvointi syntyy.

Kaupunkilaisten ilmansaastumista koskevia asenteita tutkinut Marja Kruut kirjoittaa Nokea ja Pilvenhattaroita -kirjassa (Helsingin kaupunginmuseo, 1999), miten savukaasut, hajut ja katupöly pilasivat Helsingin ilmaa 1900-luvun vaihteessa. Tehtaiden savupiiput sylkivät mustaa, nokista savua ja ulkokäymälöiden haju levisi kaduille.

Kuten Peake huomauttaa, huvilakaupunki-ideologiassa ei ollut kyse pelkästään yhteiskuntaluokkaan liittyvistä eroista vaan myös terveysajattelusta.

– Lääketieteen merkitys kasvoi 1800-luvun loppupuolella, ja myös Suomessa alettiin puhua hygieniasta. Ne, joilla oli mahdollisuus, pyrkivät muuttamaan kauemmas keskustasta.

Vehreyttä, aurinkoa, raikasta ilmaa!

Terveysajattelu näkyy Huvilakatu yhden arkkitehtuurissa, niin julkisivussa kuin sisätiloissakin: Talo seisoo omalla tontillaan. Muurit eivät ole liian korkeat, jotta auringonvalon on mahdollista paistaa pihaan ja taloon sisälle.

Myös parvekkeilla oli alun perin pragmaattinen funktio. Niissä oli hyvä tuulettaa petivaatteet.

Huvila-alueajattelun ydinajatuksena oli yhdistää urbaanin elämän ja maaseudun parhaat puolet, mutta Eiran osalta suunnitelmia jouduttiin typistämään viime metreillä. Syynä oli realismi.

– Kaupungin päättäjät ymmärsivät, ettei Suomessa ole niin paljon perheitä, jotka olisivat yksin voineet ylläpitää satojen neliöiden palatsia. Huvila-asutus ei myöskään olisi ratkaissut ajan pahinta ongelmaa eli asuntopulaa.

Yksi Helsingin historian merkittävistä hahmoista, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Leo Mechelin sai läpi ehdotuksen, että Huvilakatu kaavoitettiin. Vain yksi talo eli Huvilakatu yksi ehdittiin toteuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan eli yhden perheen asuintaloksi, mutta muista taloista tehtiin monen perheen jugendkerrostaloja.

Villa Frenckell herää henkiin

Huvilakatu yhden rakennuttaja, vakuutusjohtaja Edvin Kaslin ehti asua talossa perheineen vain kaksi vuotta. Sen jälkeen asukkaat – omistajat, palvelijat ja vuokralaiset – vaihtuivat tiuhassa tahdissa, kunnes vuonna 1909 Erik von Frenckell osti rakennuksen. Vivica oli tuolloin kaksivuotias.

Von Frenckellien aikana talo heräsi henkiin. Silloin talo oli siinä ideologisessa käytössä, johon se oli alun perin tarkoitettu: porvariston loistoa prameimmillaan.

– Erik ja vaimonsa Ester-Margaret hyödynsivät talon tilat ja neliöt tehokkaasti. Keskikerros toimi edustustiloina, ylhäällä sijaitsivat intiimit tilat ja alimmassa kerroksessa ahersi palvelusväki. Edvin Kaslin ei samanlaiseen lifestyleen yltänyt, hän ei oikein pystynyt täyttämään seinien sisäpuolta, Peake sanoo.

Hänen mukaansa Villa Frenckell on kurkistusaukko sellaiseen sosiaalihistorialliseen maailmaan, joka on Suomessa jo mennyttä ja jota ei välttämättä edes haluta muistaa – meillä kun ei mielellään puhuta luokkayhteiskunnasta.

Kosmopoliitteja ja bilehileitä

Kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917, monet ikkunat Eurooppaan alkoivat sulkeutua ja ahdasmielisempi patriotismi vallata alaa, mikä näkyy yhä esimerkiksi tavassa juhlia Suomen satavuotista taivalta.

– Kun puhutaan suomalaisuudesta, mielikuva on pitkälti agraarinen – on suo, kuokka ja Jussi – mutta se ei todellakaan ole koko totuus. Helsinki oli Venäjän vallan alla hyvin kosmopoliittinen kaupunki, ja muun muassa Ranskan vaikutus Venäjällä oli suuri, mikä heijastui myös Suomeen. Olemme hyvin eurooppalaisia. Tämä on klingeläinen ajatus, mutta jaan sen vilpittömästi.

Nationalistinen henki ei saanut yläluokkaa täysin unohtamaan eurooppalaista perintöään. Päinvastoin, sivistyneistö alkoi pitää salonkeja. Esimerkiksi Kulosaaressa toimi Mascha von Heirothin salonki, jossa kohtasivat niin suomalaisen kulttuuri- ja akateemisen elämän vaikuttajat kuin ulkomaiset diplomaatitkin.

– Myös bilekulttuuri kukoisti 1920-luvulla, ja Erik von Frenckell oli tunnettu bilehahmo, joka järjesti kodissaan juhlia kieltolaista huolimatta. Samalla von Frenckellit vakiinnuttivat asemansa yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista perheistä.

Kultaisen häkin edut ja haitat

Sukupuoli- ja sosiaalihistorioitsijaksi itseään luonnehtiva Rose-Marie Peake tarkastelee kirjassaan Villa Frenckelliä ja sen asukkaita suhteessa porvarilliseen luokkakulttuuriin. Hän muistuttaa, että menneisyydessä vallinneet näkemykset poikkesivat nykyisistä. Myös käsitys avioliitosta ja siihen liittyvät odotukset olivat erilaisia.

– Olen yrittänyt tasapainoilla sen asian kanssa, ettei historiikista tulisi skandaalikirja, ja yrittänyt ymmärtää, mitä avioliitto tarkoitti sen ikäpolven ihmisille, hän sanoo.

– Vivica Bandler kritisoi vanhempiensa avioliittoa, koska hän oli paitsi hyvin sensitiivinen myös sellainen ihminen, joka pystyi ajattelemaan niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Hän oli kuitenkin liian mustavalkoinen nähdäkseen, mitä Ester-Margaret sai liitosta: sosiaalisen ja vaikutusvaltaisen aviomiehen, seurapiirin ja kaiken siihen liittyvän toiminnan.

Muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon Vivica kutsuu kotiaan kultaiseksi häkiksi, mutta hän myös hyötyi taustastaan, Peake muistuttaa.

Sivistyneistön vuosisatainen perinne jatkui von Frenckellien perheessä eli lapset, Vivica ja hänen pikkusisarensa Erica, saivat erinomaisen ja monipuolisen kasvatuksen. Yhteiskunnan yläluokkaan kuuluminen mahdollisti Vivicalle laajan kielitaidon, ja hän matkusteli jo varhain ulkomailla, mikä avasi uusia näkymiä. Kasvatuksensa ja sosiaalisen lahjakkuutensa ansiosta hän pystyi liikkumaan suvereenisti erilaisissa piireissä ja luomaan omana aikanaan suhteita ulkomaisiin teatterintekijöihin.

– Voidaan oikeutetusti kysyä, millainen Vivican panos suomalaiseen teatteriin olisi ollut ilman tätä kultaista häkkiä.

Samat tarinat toistuvat

Ryhtyessään perkaamaan Huvilakatu yhden taustoja Peake sanoo huomanneensa jo varhain, miten von Frenckelleistä ja erityisesti Vivicasta on tietoisesti rakennettu suurmies- ja suurnaishistoriaa.

– Vivicaa ja von Frenckelleitä ei ole tutkittu akateemisesti, vaan tekstit ja opinnäytteet ovat joko lähipiirin tekemiä tai tekijät ovat työskennelleet Vivican kanssa erilaisissa yhteyksissä. Kun luin Vivican, hänen läheistensä ja ystävien muistelmia, huomasin, että monista asioista, kuten Huvilakadun legendaarisesta keittiöstä, kerrotaan lähes samoilla sanavalinnoilla. Meissä tutkijoissa ja muissa ulkokehällä liikkuvissa se herättää kysymyksiä.

Peake huomauttaa, ettei yläluokan elämäntapa olisi ollut mahdollista ilman piikoja, keittäjiä, sisäköitä, kotiapulaisia, guvernantteja ja talonmiehiä. Hän kertookin aloittaneensa Villa Frenckellin arkielämän esittelyn tarkoituksellisesti palvelusväestä.

– Palvelijoiden rooli arjen onnistumisessa on ollut tärkeä, ja valtaosa heistä oli naisia. Talossa vallitsi jäätävä segregaatio. Palvelijoiden ei sopinut näkyä, ja siksi he asuivat ja toimivat eri tiloissa kuin perheenjäsenet. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.

Ystävyyttä yli säätyrajojen

Toisaalta vanhassa maailmassa palvelijoita myös arvostettiin. Esimerkiksi von Frenckellien tavassa kohdella työntekijöitään oli sellaista inhimillisyyttä ja lämpöä, jota ei nykypäivän työelämässä ole. Ester-Margaret kirjoittaa muistelmissaan miehensä kanssa vuonna 1925 tekemästään Euroopan-matkasta, jonne mukaan lähti myös paras ystävä ja autonkuljettaja Georg Helenius, lempinimeltään Pikku.

– Kun ihmiset asuvat ja työskentelevät samassa talossa, on inhimillistä, että ystävystytään – säätyeroista huolimatta. Helenius toimi von Frenckellien autonkuljettajana 74-vuotiaaksi asti. Se kertoo aidosta lojaalisuudesta, joka ei perustu pelkoon vaan molemminpuoliseen luottamukseen ja sovittuihin sääntöihin.

Rose-Marie Peake kertoo keskustelleensa opiskeluvuosinaan Laura Kolben ja Matti Klingen kanssa paljon siitä, miten vanha maailma, tapakoodisto ja käytöstavat ovat kadonneet.

– Vanhan maailman joustamattomilta tuntuvat käytöstavat mahdollistivat ihmiselle enemmän yksityisyyttä ja suojaa kuin nykyinen angloamerikkalainen, varsin rempseä olemisen tapa, jossa ihminen on koko ajan aika paljas. Säännöt ja tapakoodisto myös vähensivät epävarmuutta, koska niiden avulla jokainen tiesi, miten asiat etenevät.

Maailma muuttuu, talo hiljenee

Villa Frenckellin vilkas seuraelämä alkoi sammua, kun yhteiskunnalliset murrokset ravistelivat koko Eurooppaa 1960- ja 70-luvulla. Kotiapulaisjärjestelmä oli romuttunut jo 50-luvulle tultaessa, kun suomalainen yhteiskunta modernisoitui, työlainsäädäntö uudistui ja tuloerot pienenivät.

– Ne eivät kuitenkaan olleet syynä Villa Frenckellin hiljaiseloon, vaan syy oli luonnollinen: Ester-Margaret oli sairastuttuaan joutunut pyörätuoliin eikä vuonna 1887 syntynyt Erik jaksanut enää käydä edustustilaisuuksissa entiseen tapaansa. Vivica työskenteli useita vuosia teatterinjohtajana Norjassa ja Ruotsissa, ja hänen sisarensa Erica oli muuttanut Roomaan.

Yrityssektori pelastaa idyllin

Suurin muutos Villa Frenckellin historiassa ajoittuu vuoteen 1983, jolloin Partek Oy osti ison osan rakennuksesta, ja se muutettiin osakeyhtiöksi. Kyse oli 1970-luvun lopulla alkaneesta trendistä, jossa yritykset ostivat huomattavan määrän Helsingin kantakaupungin asuntoja ja muuttivat ne toimistotiloiksi.

Peake myöntää humanistina olleensa aluksi järkyttynyt tarinan saamasta kaupallisesta käänteestä, mutta asiaan perehdyttyään hän tuli toisiin aatoksiin.

– Rakennus oli päässyt järkyttävän huonoon kuntoon. Ennen yritysostoa sitä oli kunnostettu edellisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Tosiasia on, että mittavat remontit tehneet Partek Oy, Kone Oy ja talon nykyinen omistaja Cargotec Oy ovat tehneet kulttuurihistoriallisen teon ja pelastaneet Huvilakatu yhden.

– Se valaisee samalla kaltaiselleni keskiluokkaan kuuluvalle ihmiselle, miten valtava rasite Villa Frenckellin kaltaiset rakennukset ovat olleet omistajilleen. Von Frenckellit omistivat myös Saaren kartanon ja talon Pernajassa, jotka nielivät varoja. Helsingissä säästettiin niin, ettei taloa korjattu.

Tutkija menettää sydämensä

Rose-Marie Peake kertoo saaneensa monia yhteydenottoja sekä Helsingin historiaa harrastavilta ihmisiltä että henkilöiltä, joiden sukulainen on joka asunut vuokralaisena Huvilakatu yhdessä tai työskennellyt palvelijana von Frenckellin perheessä.

– Olen saanut kuulla uskomattoman hienoja tarinoita ja muistoja. Minulta on myös tiedusteltu, mistä historiikin voisi hankkia itselleen. Valitettavasti Cargotec Oy:n kustantama kirja ei ole myynnissä, vaan yritys jakaa sitä yhteistyökumppaneilleen.

Kirjaan on kuitenkin mahdollista tutustua Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjastossa Pasilassa ja Rikhardinkadun kirjastossa. Suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset versiot ovat luettavissa myös Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston pääkirjastossa Kaisassa.

Peake tunnustaa ihastuneensa kirjaprojektin myötä Villa Frenckelliin täysin.

– Se on vienyt sydämeni. Minusta on tullut myös Vivica-fani! Haluaisin vielä joskus tutkia, miksi Vivica Bandlerista on tehty myytti. Mitä sen takana piilee?

Teksti: Eija Mäkinen


Kallion sydämestä löytyi turvapaikka

Helsingin Suonionkadulla sijaitseva asunto on näyttelijäopiskelijan näkökulmasta paraatipaikalla. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu on parin korttelin päässä, Helsingin kaupunginteatteri kadun toisella puolella. Puhumattakaan kahdeksannesta kerroksesta avautuvasta näköalasta.

Sonja Salminen jatkaa plussien luettelemista: Kallion kirjasto, Hakaniemen tori, Töölönlahti. Ja tietenkin se, että Kreeta-sisko asuu perheineen nurkan takana.

– Se on ihan parasta, koska sinne voin piipahtaa hetkeksi eikä tarvitse matkustaa pitkää matkaa. Kun näyttelin parina kesänä Suomenlinnan kesäteatterissa, pyöräilin Kauppatorille, josta jatkoin lautalla perille. Oli ihanaa, kun työmatka oli niin lyhyt.

Sonja Salminen valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta kesäkuun alussa. Kuva © Aino Seppo.

Salminen muutti Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asuntoon elokuussa 2015.

– Asuin sitä ennen kimppakämpässä, ja se toimi ihan hyvin, mutta jouduin isoon leikkaukseen ja aloin toipilaana kaivata omaa rauhaa. Tuntui ihanalta olla täällä, yksin! Kukaan ei ollut suihkussa juuri silloin, kun halusin mennä. Tai jos olin ollut sosiaalinen koko päivän, sain olla illan hiljaa ja kelata ajatuksiani.

Hän luonnehtii yksin asumistaan isoksi ja merkittäväksi asiaksi.

– Tuntuu hassulta sanoa näin 25-vuotiaana, varsinkin kun olen jo aiemmin asunut omillani, mutta nyt siihen liittyi tietty itsenäistyminen ja vastuu huolehtia kaikesta yksin.

Se on tarkoittanut myös uusien tapojen omaksumista, sillä 25,5 neliön yksiö sotkeentuu helposti.

– Minulla oli ennen tapanani levitellä tavaroita ympäriinsä, kunnes tein kerralla kunnon suursiivouksen. Pienessä asunnossa olen joutunut opettelemaan korjaamaan tavarat paikoilleen ja tiskaamaan astiat heti, etteivät ne jää näkyviin ja vie tilaa. Silti asunto ei ole koskaan tuntunut ahtaalta – paitsi kerran, kun kuvasimme kolmen ihmisen voimin kamerakurssiin kuuluvaa demoa. Silloin oli koko ajan joku edessä tai toisen tiellä.

Tie Teak-Kookokseen vei Lahden kautta

Näyttelijän ammattiin hakeutuminen ei ollut Salmiselle itsestäänselvää. Opiskellessaan Kallion lukiossa hän koki näyttämöilmaisun opiskelun ahdistavina, koska tunneilla piti avautua ja vapautua.

– Olin suorittaja ja vielä silloin aika lukossa. Silti otin aina lisää näyttämöilmaisun tunteja.

Lukion jälkeen hän piti välivuoden ja työskenteli muun muassa au pairina New Yorkissa. Hän myös harkitsi kirjallisuuden opintoja yliopistossa. Halu näyttämölle kuitenkin kyti kaiken aikaa, ja koska ovet Teatterikorkeakouluun eivät auenneet, Sonja Salminen suunnisti Lahden kansanopistoon teatterilinjalle.

– Nautin opiskelusta ihan hirveästi, ja ensimmäisen vuoden jälkeen olin sitä mieltä, että haluan jatkaa toisella vuosikurssilla. Ehdottomasti!

Hän kuitenkin päätti hakea Teatterikorkeakouluun, ja nyt tie Teak-Kookokseen aukeni!

– Ehkä se, että katseeni oli suuntautunut Lahteen, vaikutti tekemiseeni. En ruvennut puskemaan pääsykokeissa. Myös se, että olin tehnyt teatteria vuoden jokaisena päivänä, auttoi. Olin valmiiksi lämmin.

Sisään pääseminen oli kova juttu. Tietenkin! Mutta ensimmäisestä vuodesta muodostui hankala.

– Alussa kaikki keskittyvät vain omaan tekemiseensä ja näkevät vain oman napansa. Minäkin. Eka vuosi on vaikea myös siksi, että sitä tuntee olevansa huono ja silti yrittää samanaikaisesti todistaa, ettei ole virhevalinta. Että osaa, ihan varmasti osaa. Eikä tietenkään osaa. Se on omituinen yhtälö.

Toinen vuosi tarjosi täysin toisenlaisen tarinan.

– Rakastin kakkosvuotta, koska se on sillisalaatti. Jokainen puolitoistatuntinen käsitteli eri aihetta, ja se oli minusta ihanaa! Nautin siitä, että tekemistä oli ihan hirveästi, ja seuraavaksi päiväksi piti taas opetella 14 uutta asiaa. Tuntuu, että sain siitä valtavasti energiaa.

400 kilometriä väärään suuntaan – ja takaisin

Sonja Salminen korostaa, miten vapauttavaa on opiskella koulussa, jossa on lupa kokeilla ja epäonnistua täysin.

– Tietenkin tarkoituksena on oppia toimimaan kuten työelämässä toimitaan, mutta koulussa opiskelija on vastuussa vain työryhmälleen. Teatterikorkeakoulussa esityksen ensi-iltaa voi siirtää kuukaudella tai perua sen kokonaan, jos siltä tuntuu. Sillä, että on aikaa mennä 400 kilometriä väärään suuntaan ja tulla pikkuhiljaa takaisin, on oma arvonsa. Koulussa vasta opetellaan asioita, eikä silloin tarvitse kantaa vastuuta siitä, mitä yleisö haluaa.

Salminen kertoo oppineensa kolmannen opiskeluvuoden aikana nauttimaan häpeästä, joka syntyy, kun näyttelijä pääsee lähelle jotakin sellaista asiaa, jota hän ei haluaisi näyttää.

– Sellaiselle ihmiselle kuin minä, joka aloitin kouluni hartiat ylhäällä ja jännittyneenä, suojamuurin rapiseminen oli iso asia. Se, etten pystynyt heittäytymään, saattoi johtua osin ujoudesta. Olen aina ollut kohtelias, kiltti ja diplomaattinen.

– Toki näyttelijä voi olla sellainen ja silti käyttäytyä lavalla kuin hullu, mutta tuntui, kuin kiltteys olisi imeytynyt persoonaani niin lujasti, että olin sitä myös näyttämöllä. Se alkoi lopulta ärsyttää minua. Siksi oli ihana tajuta, että aina kun minua alkoi vähän punastuttaa ja hävettää, olinkin asian ytimessä, ja siellä oli kiva olla!

Väsymys avasi tietä hyvälle röyhkeydelle

Tänä keväänä teatteritaiteen maisteriksi valmistuneen Sonja Salmisen kirjallinen opinnäytetyö, Väsynyt näyttelijä, luotaa uupumuksen merkitystä ja vaikutuksia näyttelijäntyöhön.

– Taustalla on oma kokemukseni. Kun minulle tehtiin iso leikkaus joulukuussa 2014, olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Olen senkin jälkeen kokenut ajoittain uupumusta, mutta huomasin, että se vaikutti näyttelijäntyöhöni positiivisesti.

– Olen aina pyrkinyt ajattelemaan ensin tarkoin, ennen kuin teen. Henkinen väsymys aiheutti sen, etten jaksanut analysoida saati suorittaa liikaa. Se avasi yllättäen hyvän röyhkeyden näyttämöllä. Jouko Turkka tähtäsi aikanaan samaan lopputulokseen, mutta hän toteutti sen fyysisen rasituksen kautta.

Taiteellisen työnsä Salminen teki kansainvälisen Lavat auki! -hankkeen esityksessä Kärpäset ja herrat, jonka ohjasi virolainen Juhán Ulfsak. Harjoitukset aloitettiin Tallinnassa, jonka jälkeen ne jatkuivat Teakissa. Ensi-illan jälkeen esitys kiersi neljässä maakuntateatterissa: Kuopiossa, Kotkassa, Turussa ja Kemissä.

– Se oli ensemble-vetoinen juttu, joka pohjautui löyhästi William Goldingin klassikkoromaaniin Kärpästen herra. Minusta oli hauskaa, etten tehnyt perinteistä monologiesitystä, vaan loimme esityksen yhdessä. Myös se, että vierailimme maakunnissa ja tutustuimme muiden teattereiden työntekijöihin, oli tällaiselle Helsingissä kasvaneelle aika eksoottista.

Teatteria hoitolaitoksiin ja vankiloihin

Kun Sonja Salminen opiskeli ensimmäisellä vuosikurssilla, näyttelijä ja Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen piti teatterikorkeakoulussa yleisökontaktia käsittelevän kurssin. Kyse oli siitä, miten näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön.

– Kävin katsomassa kurssilla syntyneet esitykset ja odotin koko ajan, pääsisinkö itse samanlaiselle kurssille, Sonja Salminen kertoo.

Neljännellä vuosikurssilla tärppäsi. Yhdessä dramaturgiopiskelija Aino Pennasen ja teatteripedagogiikan opiskelija Marjut Mariston kanssa Salminen piti syksyllä 2015 Helsingin vankilan Sörkka-yhteisössä teatterityöpajan, jonka tuloksena syntyi stigmatisoitumisesta kertova esitys Potilas. Ensi-ilta oli vankilassa, jonka jälkeen Potilasta esitettiin teatterikorkeakoulun tiloissa.

– Kävimme esiintymässä myös muissa hoitolaitoksissa, kuten korvaushoitokeskuksessa ja kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Aina joku totesi: ”Minulle on tapahtunut just noin.” Tajusin, että juuri näin pitäisi toimia – viedä teatteria sinne, missä sitä ei ole; ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet teatteria tai eivät jostain syystä pääse sitä katsomaan.

Salminen sanoo, että oli iso kokemus tajuta, miten samanlaisia me ihmiset olemme.

– Olen tietenkin tiennyt sen aina, mutta sen tajuaminen niissä tilanteissa… Että kaikki on loppujen lopuksi kiinni pienestä hetkestä. Että minä olen tehnyt tällaisen ratkaisun, tuo toinen jonkin toisen. Mutta se olisi voinut mennä myös toisinpäin.

– Teatterilla voi olla yhteiskunnallisesti suuri merkitys. En tarkoita, että näyttelijän pitäisi paasata tai tehdä jokin poliittinen näytelmä. Riittää, jos onnistut sytyttämään ihmisessä jotakin, esimerkiksi tunnereaktion. Se avaa myös ajattelun. Aina.

Näyttelijäntyössä riittää perkaamista

Teatterikorkeakoulusta kasvoi viidessä vuodessa Salmiselle vankka tukikohta, minkä hän oivalsi valmistumisensa kynnyksellä.

– Kun opintoni olivat loppusuoralla, ajattelin, että jään Teakiin. Sitten tajusin, että kyse oli pelkuruudesta ja eräänlaisesta turvan hakemisesta. Olisi eri asia, jos syventyisin jatko-opinnoissa johonkin tiettyyn itseäni kiinnostavaan asiaan, mutta pelkkä kouluun hengailemaan jääminen ei veisi minua eteenpäin.

Ennen joulua Salminen sai puhelun ohjaaja Laura Jäntiltä, joka pyysi häntä mukaan Suomen Kansallisteatterin näytelmään Koivu ja tähti. Keväällä alkaneet harjoitukset jatkuvat elokuussa.

– Se puhelu helpotti kummasti oloa, ja yhtäkkiä koulusta lähteminen oli hyvin helppoa. Koivun ja tähden jälkeen olen mukana Jussi Nikkilän ohjaamassa Romeossa ja Juliassa.

Salminen kertoo käymästään näyttelijäntyön mestarikurssista, jota vetivät näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman.

– He pyysivät meitä kertomaan, missä näkisimme itsemme viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Moni näki itsensä teatterinjohtajana tai oman teatteriryhmän vetäjänä. Minä haluaisin vain näytellä. Olisi tietenkin kiva tehdä joskus myös kansainvälisiä juttuja, mutten pyri selkeästi johonkin tiettyyn pisteeseen. Kaikkihan on vasta alussa, ja näyttelijäntyössä riittää koettavaa. Ehkä siksi sanon nyt kaikkeen kyllä, koska tekemisen haluni on niin vahva.

Tässä ajassa tarvitaan kulttuurin puolustajia

Sonja Salminen myöntää, että tulevaisuutta koskeva epävarmuus pelottaa häntä.

– Tajusin vasta äskettäin, että olen koko tähänastisen elämäni aikana siirtynyt laitoksesta toiseen, ja aina on ollut joku, joka on neuvonut, mitä pitää tehdä. Entä sitten, kun tulee se hetki, kun minulla ei ole töitä? Kun kukaan ei kerro, miten pitää toimia.

Salminen pudistaa päätään ja nostaa keskusteluun nykyisen hallituksen ja sen penseän asenteen kulttuuria, taidetta ja humanistisia arvoja kohtaan.

– Arvostus taidetta ja kulttuuria kohtaan laskee koko aika. Enkä puhu nyt vain siitä, miten oma ammattini on vaarassa, vaan kyse on kaikista taiteen ja kulttuurin alalla toimivista. Tuntuu, kuin nykytilanne olisi todella erilainen verrattuna esimerkiksi viiden vuoden takaiseen aikaan, jolloin pääsin teatterikorkeakouluun. Vähän on sellainen fiilis, etten tahtoisi nähdä, mihin tämä kaikki oikein johtaa.

– Siksi on hienoa, että on olemassa Vivicas Vänner -säätiön kaltaisia toimijoita, jotka tukevat taiteilijoita ja kulttuurialan tekijöitä. Näissä asunnoissa se konkretisoituu. Vuokra on todella halpa. En tiedä ketään muuta, jonka opintotuki riittäisi vuokraan, ja vielä on jäänyt vähän rahaa elämiseen. Haluaisin pitää tästä asunnosta kiinni kynsin hampain, mutta ajattelen, että sen on tarkoitus mennä seuraavalle opiskelijalle. Se, että on oma rauha, edesauttaa koulunkäyntiä tosi paljon. Että on jokin turvapaikka, johon tulla.

Teksti: Eija Mäkinen


Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asunto on nyt vapaa. Vuokralaiseksi voivat hakea nuoret, mielellään opintojensa loppuvaiheessa olevat teatteri- ja tanssitaiteen opiskelijat tai ympäristönsuojelutieteiden opiskelijat. Katso lisätiedot → säätiömme sivustolta. Hakuaika päättyy 14.6.2017.

Ei ole hauskaa tulla vanhaksi

Ikkunasta avautuva maisema kylpee kirkkaassa valossa. Tuuli leikkii, meri elää, laineet välkehtivät. Kevät on myöhässä eikä katua reunustavissa puissa ole vielä lehtiä, vain yksi oksiin kiinni jäänyt vappupallo.

– Se on siinä vielä syksylläkin, tietää Kirsti Poikolainen, joka on seurannut Merisataman elämää jo 54 vuotta.

– Pian puut ovat niin täynnä lehtiä, ettei merta näy. Vivican kanssa aina mietimme, kummallako kaataisimme puut: suolahapolla vai moottorisahalla, hän sanoo ja ilme paljastaa kupletin juonen.

Kun Kirsti Poikolainen täytti 50 vuotta, Vivica Bandler järjesti hänen kunniakseen juhlat Saaren kartanossa.

Vivica Bandler kertoo elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992), että Kirsti oli hänelle kuin eräänlainen perhe; hyvin läheinen, oikeudentuntoinen ja tinkimättömän itsenäinen. Keittiöapulaisena alkanut pesti Huvilakadulla von Frenckellin kotitalossa laveni ajan myötä, ja Poikolainen toimi vuosia Vivican taloudenhoitajana, sihteerinä ja vierellä kulkijana.

– Olin ehkä seitsenvuotias, kun tapasin Vivican ensimmäisen kerran. Isäni työskenteli Saaren kartanossa Tammelassa, ja olin lapsesta asti juossut kartanon alueella ja nähnyt von Frenckellin sukua. Vivican isä Erik oli tuttu persoona, sillä hän poikkesi usein kartanon työntekijöiden luona, myös meillä. Huvilakadulle tulin töihin vuonna 1963. Olin silloin 15-vuotias, Vivica 46.

Huvilakadun päivärytmi

Muutto Tammelasta pääkaupunkiin ei Kirstiä pelottanut, sillä Helsinki oli hänelle entuudestaan tuttu. Sisaruksista kaksi oli työskennellyt Huvilakadulla jo ennen häntä.

– Aluksi kävin kaupassa, vein kirjeitä postiin, autoin siivouksessa ja pyykinpesussa. Asuimme sisäkön kanssa yläkerrassa, työntekijöille oli siellä pienet huoneet. Keittäjä asui alakerrassa. Lisäksi Huvilakadun pihasiivessä asui pariskunta; rouva hoiti muun muassa pyykin ja hänen miehensä toimi talonmiehenä ja autonkuljettajana, Poikolainen kertoo.

Päivärytmi rakentui von Frenckellien aterioiden mukaan: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, illallinen.

– Myös Vivica noudatti rytmiä, mutta hän ei koskaan syönyt lounasta, koska ”silloin loppupäivä on menetetty”, kuten hän sanoi. Hänelle riitti jokin kylmä välipala: lasi piimää, voileipä. Hänellä oli myös suklaata jemmassa, jos oikein merkille panin.

Illallisen perhe söi yhdessä, ennen kuin Vivica lähti teatterille. Kun hänen äitinsä Ester-Margaret halvaantui 60-luvun puolivälissä ja joutui pyörätuoliin, vanha pari ruokaili yhdessä yläkerrassa ja Vivica alakerrassa.

Evakossa roolit vaihtuivat

Kun Vivica Bandler oli myynyt Lilla Teaternin pitkäaikaisille työtovereilleen ja ystävilleen Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille vuonna 1967, ei kestänyt kauan, kun häntä pyydettiin Norjaan teatterinjohtajaksi. Pesti Oslo Nye Teaterissa kesti kaksi vuotta, minkä jälkeen Vivica kiinnitettiin Tukholman kaupunginteatterin johtajaksi. Kahden vuoden kiinnitys venyi lopulta yhdeksitoista vuodeksi.

Ester-Margaret von Frenckell kuoli 1974 ja hänen puolisonsa Erik von Frenckell kolme vuotta myöhemmin. Huvilakadulla elettiin Poikolaisen mukaan hetken aikaa hiljaiseloa, koska Tukholman kaupunginteatteri, ruotsalainen kulttuurielämä ja kansainväliset kontaktit pitivät Vivican kiireisenä.

Kirjassaan Vivica Bandler kertoo viihtyneensä Ruotsissa, koska siellä hän oli omien sanojensa mukaan saanut tulla ihmiseksi. Hän ei pitänyt suomalaisesta juonittelusta.

Isän kuoleman myötä vaikeat muistot alkoivat vähitellen väistyä myönteisempien mielikuvien tieltä, ja lopulta Vivica päätti palata lapsuutensa seuduille.

Kun Huvilakadun ja Merikadun kulmauksessa sijaitsevan kolmikerroksisen jugendtyylisen talon saneeraus alkoi vuonna 1983, asukkaat joutuivat evakkoon.

– Asuimme puoli vuotta yhdessä tässä lähistöllä, minä perheeni kanssa ja Vivica omassa huoneessaan. Remontin valmistuttua muutimme pysyvästi Huvilakadulle. Vaikka Vivica ei enää toiminut teatterinjohtajana, hän vieraili Tukholmassa usein muun muassa Ruotsin teatteriakatemian asioissa, Poikolainen muistelee.

Avuntarvitsijaa ei jätetä pulaan

Kun Kirsti Poikolaista pyytää luonnehtimaan Vivicaa, hän mainitsee ensimmäiseksi vahvan auttamisen halun.

– Vivica ei koskaan jättänyt ketään pulaan, hän oli hyvin luotettava. Hän oli myös herkkä. Jos joku pyysi apua tai Vivica huomasi, että toinen tarvitsee apua, hän oli aina valmis auttamaan. Eikä silloin mietitty, oliko toinen hyvä ystävä vai ei-niin-hyvä ystävä. Hän ei puhunut ystävistään pahaa selän takana vaan sanoi aina mielipiteensä kasvotusten.

Temperamenttia Vivicalta kyllä löytyi tarvittaessa.

– Jos jokin asia ei ollut tehty niin kuin hän oli halunnut, tai jopa unohdettu, niin silloin alkoivat ovet paukkua. Kerran minulla jäi esiliinakin oven väliin. Hän tulistui nopeasti, mutta jo hetken kuluttua hän käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hän jurnuttanut.

Poikolainen tietää, että monet pitivät Vivica Bandleria pelottavana.

– Meidän, jotka tunsimme hänet hyvin, oli vaikea käsittää sitä. Kun tyttäreni Eeva, joka on Vivican kummityttö, kuuli kerran tällaisen pelottavuutta koskevan keskustelun, hän oli ihmeissään: ”Miten Vivicaa on voinut pelätä?”

– Eevalla ja Vivicalla oli ihanat välit. He eivät tavanneet usein, mutta kun niin tapahtui, puhuttavaa ja hauskaa riitti. Aina se nauru! Heillä oli sellainen keskinäinen huumorinsa, mutta he eivät naljailleet, kuten Vivica ja Juha Siltanen tekivät tavatessaan. Muistan, miten Vivicalla ja Juhalla oli niin kivaa; he sanoivat toisilleen kaikkea hävytöntä, ja aina toinen pani paremmaksi. Niitä kahta oli ihana kuunnella!

Hienoa suolaa ja sekuntipeliä

Kysymys Vivican lempireseptistä saa viimein vastauksen, kun Kirsti Poikolainen kertoo Vivican pohtineen, mikä tämä mahtoi olla edellisessä elämässään, kun liha maistui niin hyvin.

– Pihvi oli hänen lempiruokansa. Niitä hän aina paistoi kesäpaikassaan Pernajassa. Vivica tykkäsi myös sienistä, erityisesti kantarelleista.

– Ravut hän keitti itse. Se oli koko päivän rituaali. Hain ravut aamulla torilta. Keittiössä ne huuhdeltiin ja varmistettiin, että ne olivat eläviä. Keitinveteen hän lisäsi tarkan määrän hienoa suolaa ja tilliä, ei merisuolaa eikä olutta, kuten jotkut tekevät. Hän katsoi kelloa ja paineli rapuja takaisin kattilaan. Se oli sekuntipeliä. Vivican laittamat ravut olivat parhaat, jotka olen elämäni aikana syönyt, Poikolainen henkäisee.

Toisenlaista kulinarismia rouva Bandler esitti suositussa tv-ohjelmassa Teijan keittiössä.

– Se jakso on yksi hauskimmista ruokaohjelmista, jonka olen nähnyt. Vivica paistoi kalapuikkoja ja laittoi niihin valtavasti pippuria. ”Pitääkö niiden olla noin ruskeita?” ohjelmaa emännöinyt Teija Sopanen kysyi. ”Ei, niiden pitää olla mustia!” Vivica vastasi. Teijan ilme! ”Entä jälkiruoka?” ”Otetaan pakkasesta jätskiä.” Vivica teki sen osin irvaillakseen kaikenkarvaisia ruokaohjelmia, joita hän ei niin kauheasti arvostanut.

Dario Fon matkassa ja muistoissa

Ei liene yllätys, että Vivica onnistui herättämään myös Kirstissä kiinnostuksen teatteriin.

– Lilla Teaternissa käynnit olivat aivan erilaisia kuin missään muussa teatterissa käyminen. Tunnelma oli jännä ja lämmin. Katsojana ymmärsin hyvin, että siellä oli ihan oma maailmansa. Se oli niin pieni teatteri. Siellä oltiin iholla, kuten nykyään on tapana sanoa. Nautin teatterista, mutta jos esitys ei ole hyvä, sitä on tuskallista seurata loppuun asti.

– Keskustelimme Vivican kanssa teatterista, ja hän tenttasi usein, mitä olin pitänyt esityksestä. Hän halusi kuulla tavallisen ihmisen mielipiteen. Ne olivat opettavaisia keskusteluja minulle, mutta myös Vivica hoksasi huomioideni avulla asioita. Lasse Pöysti on kirjoittanut Jalat maahan -kirjassaan, miten Vivican intuitio oli pelottavan tehokas. Että hän pystyi aistimaan ajatukset betoniseinien läpi.

Huvilakatu toimi myös teatterivierailijoiden majapaikkana.

– Lilla Teaternissa vieraili monia ruotsalaisia näyttelijöitä, ja he asuivat usein täällä. Se johtui osin siitä, ettei Lillanilla ollut varaa maksaa vierailijoiden asumiskuluja hotellissa.

Kun Dario Fo ja puolisonsa Franca Rame seurueineen istuivat iltaa Huvilakadun keittiössä, pöytä oli tietenkin katettu herkuin. Illallisen tekoa oli mutkistanut Franca Ramen ennalta toimittama lista ruoka-aineksista, joita hän ei syönyt.

– Siinä oli monta momenttia. Hän ei esimerkiksi syönyt mitään sellaista, joka kävelee. Hänelle oli pitkään mietitty ja valmistettu jokainen ruokalaji erikseen, mutta illallisella hän nyppi koko ajan miehensä lautaselta kaikkea sellaista, jotka olivat olleet kiellettyjen listalla. Että minä ärsyynnyin! Kirsti Poikolainen pudistaa nauraen päätään.

Kun Dario Fo sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1997, hän kutsui monivuotisen ystävänsä Vivican Nobel-juhliin.

– Olin silloin Tukholmassa auttamassa Vivicaa. Darion hyvä ystävä järjesti Observatoriegatanilla juhlat Nobel-tilaisuutta edeltävänä iltana, jonne saatoin Vivican. Muistan, miten Dario pursui hyväntuulisuutta ja naurua, niin kuin aina.

Dario Fo piti seuraa Vivicalle myös tämän viimeisinä elinkuukausina.

– Kun Vivica oli jo vuodepotilas, hän piti siitä, että hänelle luettiin ääneen. Tyttäreni oli ostanut Vivicalle Dario Fon kirjan Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi (WSOY, 2004), ja luin sitä Vivicalle eräänä sunnuntaina. Se oli ihana hetki, en unohda sitä ikinä.

– Sitä kirjaa ei voinut laskea käsistään. Sivuilta astui esiin tuttu iso mies, täynnä iloa ja energiaa. Pidin välillä tauon ja katsoin, nukahtiko Vivica. Lukeminen oli hänelle vähän kuin unilääkettä. ”Juu, voi jatkaa”, pielukselta kuului.

Hyvästien aika eli ympyrä sulkeutuu

Vivica Bandler kuoli heinäkuussa 2004 kotonaan Huvilakadulla, samassa talossa, johon hän oli muuttanut kaksivuotiaana vuonna 1919. Viimeisen vuoden hän vietti pääosin vuodepotilaana kaaduttuaan yöllä.

– Hänet vietiin Marian sairaalaan. Yöllä oli ollut todella levotonta, ensiapuasemalle oli tuotu juoppoja ja muuta revohkaa. Aamulla Vivica pyysi, että etsisin hänelle paikan jostakin muusta sairaalasta. Diakonissalaitokselta järjestyi vuodepaikka. Siellä hän vietti kolmisen viikkoa. Sitten hän pyysi minua järjestämään kotisairaalan Huvilakadulle.

– Muistan, kun vein Vivicalle sairaalaan päivän lehden, jotta hän voisi lukea kulttuuritapahtumista, ja hän totesi pienellä äänellä: ”Ei, Kirsti. Minulle ei kuulu enää mikään.” Se tuntui pahalta, sellainen luovuttaminen. Mutta se meni ohi.

Kun Vivica kotiutettiin, hänen apunaan toimi aluksi Poikolaisen lisäksi kaksi ammattihoitajaa, myöhemmin yksi.

– Hän toipui aika hyvin, mutta liikkumiseen hän tarvitsi tukea. Hänen mielensä oli selkeä lähes viimeiseen asti. Lähtö oli hyvin rauhallinen. Vivican elämä oli täällä, Huvilakadulla. Täällä hän sai myös kuolla, rauhassa kotonaan.

Henkinen yhteys ja luottamus

Villa Frenckell myytiin jo Vivica Bandlerin elinaikana Partek Oy:lle. Nykyään talo on Cargotec Oy:n toimi- ja edustustiloina. Kirsti Poikolaisen tehtävänä on edelleen toimia taloudenhoitajana.

Toisinaan Huvilakadulla kaikuvat tutut äänet, kuten helmikuussa, kun Birgitta Ulfssonin elämäkerta Mikä ettei? (Teos, 2017) julkistettiin.

– Se rouva osaa ottaa yleisönsä, sellainen nauru täällä raikui.

Poikolainen kertoo pitäneensä yhteyttä vanhoihin lillanilaisiin, kuten Lilga Kovankoon ja Raija-Sinikka Rantalaan, ja Milja Sarkolaan, jonka kanssa hän työskenteli yhdessä Vivican arkistojen parissa.

– ”Ei ole hauskaa tulla vanhaksi”, Vivica sanoi. Minua ärsytti, kun hän toisti sitä niin usein, mutta nyt olen mielessäni pyytänyt häneltä anteeksi, koska olen todennut saman. Ikääntyminen ei ole mukavaa, marraskuussa 70 vuotta täyttävä Poikolainen sanoo hymähtäen.

Hän sanoo tiukasti, ettei halua mitään juhlia. Merkkipäivää vietetään perheen kanssa.

– Jokapäiväinen arki Huvilakadulla ja Vivican kanssa oli hyvin sitovaa. Vapaa-aikaa ei paljon ollut, enkä juuri voinut suunnitella omaa tekemistä. Kun lapset olivat pieniä, perheen kanssa vietetty aika oli arvokasta. Vivican viimeisinä vuosina lapseni, Eeva ja veljensä Mika, olivat jo aikuisia ja elivät itsenäistä elämää tahoillaan.

Kysymykseen, mitä hän kaipaa Vivicasta, ei tarvitse kauan odottaa vastausta.

– Olen miettinyt sitä viime aikoina. Kun Vivicasta tuli kotisairaalan potilas, hän koki olonsa hiukan turvattomaksi, koska hoitajat olivat vieraita. Siksikin hän halusi pitää minut vierellään. Ymmärsin sen hyvin, ja olin iloinen siitä, että hän luotti minuun. Keskinäinen suhteemme parani koko ajan. Sitä kaipaan eniten, sitä viimeistä, rauhallista vuotta. Oli aikaa keskustella.

Teksti: Eija Mäkinen

Tervetuloa näyttelyyn Loviisaan!

Vivican 100-vuotisjuhlat jatkuvat nyt Loviisassa, jossa avautuu 19.5.2017 Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin ja Teatterimuseon yhteistyönä tuottama VIVA VIVICA! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Sydämellisesti tervetuloa!

Almintalossa esillä oleva näyttely on avoinna kesän aikana kahdessa jaksossa, 19.5.–29.7. ja 15.8.–30.9. Almintalon löydät kaupungin keskustasta, osoitteesta Brandensteininkatu 3.

Lisätietoja näyttelystä antaa Loviisan Taidekeskuksen Tukiyhdistys ry.

Kuva on otettu helmikuussa, jolloin Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely oli esillä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tiloissa Helsingissä.

Vivica Bandlerin elämäntyötä ja hänen monipuolista taivaltaan luotaava näyttely koostuu 
historiallisista ja harvoin nähdyistä valokuvista ja kaksikielisistä kuvateksteistä. Joukossa on monia Vivican aforistisia ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin.

Näyttely on tuotettu yhteistyössä Teatterimuseon kanssa, ja sen ovat koonneet Ralf Forsström ja Katarina Lindholm. Yleisöllä on näyttelyyn vapaa pääsy.

Silmät ja sydän samalla korkeudella

Upplandsgatanin keittiössä naiset odottavat veden kiehumista. Tukholman yöstä on takana teatteria, Brasserie Vaudeville, Tennstopet… Kun kuplat poksahtavat pintaan, on aika lisätä nakit.

– Salaisessa reseptissä oli kaksi tärkeää asiaa: kattilaan laitettiin hyvin vähän vettä ja nakkeja kiehautettiin sen verran, että ne olivat lähes halkeamaisillaan. Sitten ne nautittiin hellan vieressä seisten, Tiina Lindfors muistelee ja kertoo yhä noudattavansa reseptiä.

– Huvilakadulla Kirsti [Poikolainen] valmisti aina herkullista ruokaa, mutta yönakit ja Vivican toinen bravuuri, pinnalta poltetut kalapuikot, edustivat gourmet-ajattelua, joka on minullekin tuttua.

Tiina Lindforsin uusin teos HITtoCaBBAret (2016) palaa Vivican ja Erin yhteiseen tyyliin. Teos vierailee Kansallisoopperan Alminsalissa 23.9. Kuva © Riitta Salmi | Turun Sanomat

Tanssija-koreografi Tiina Lindfors tapasi Vivica Bandlerin ensimmäisen kerran vuonna 1986 Mikkelissä pidetyssä feministisessä tapahtumassa. Lindfors osallistui siihen naisystävänsä Annan kanssa ja tapahtumassa sekä hän että Vivica pitivät esitelmän.

– Tarkastelin naisen roolia ja emansipaatiota tanssin historian kautta. Esimerkeissäni oli mukana musta nainen, mistä Vivica selvästi piti.

– Kohtasimme uudelleen illallisella, jossa istuimme kulmittain vastapäätä. Kun Vivica näki Annan, hän koki eräänlaisen déjà-vun, sillä Anna muistutti erästä hänen ihastustaan. Samalla hän jollakin tavalla samastui minuun. Että tässä nämä kaksi taas olivat: eteerinen, pohjoismainen aateliskaunotar ja tumma teatterin ammattilainen.

Sissijuoksua ja kirjelappusia

Tutustuminen jatkui seminaarilaisten yöpaikassa paikallisella opistolla. Kolmikko oli sopinut tapaavansa Tiinan ja Annan huoneessa, mutta tilannetta mutkisti ystävä, joka huhuili käytävillä: ”Missä olette?”

– Hänkin olisi halunnut seuraamme, mutta olimme päättäneet olla kolmisin. Kurkimme ovenraosta, milloin reitti oli selvä. Sitten Vivica kiiruhti sissijuoksua, pää matalana, viinipullon kanssa huoneeseemme. Juttelimme pitkään. Se oli valtavan kiva ilta.

Seuraavana päivänä Vivica lähetti Tiinalle ja Annalle kirjelappusen seminaariosallistujien käsien kautta. Tycker ni om kräftor? kuului teksti.

– Näin saimme ensimmäisen kutsun hänen keittiöönsä Helsingin Huvilakadulle. Hän oli meille alusta asti privaatti-Vivica, välitön ja humoristinen. Olin nähnyt hänet aiemmin puhumassa virallisissa tilaisuuksissa, ja minulla oli käsitys hänen julkisesta persoonastaan, joka oli kunnioitusta herättävä, lakoninen ja terävä.

Lindfors huomauttaa, ettei Vivican julkinen rooli pelottanut häntä.

– Toisen asema ei hämmennä saati pelota minua. On ihan sama, kenen tsaarittaren tapaisin. Silmät ja sydän ovat aina samalla korkeudella.

Humanismin vahvat puolustajat

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten arvokkaan lahjan Vivica antoi kutsuessaan hänet ja Annan Huvilakadun juhliin ja esitellessään heidät muille vieraille sanoen: ”Meille on tullut uudet ystävät.”

– Ne ovat olleet nuorelle ihmiselle – olin silloin kolmikymppinen – merkittäviä kokemuksia, kun illallispöydässä keskustelukumppaneina olivat esimerkiksi Suomen historian merkittävin filosofi Georg Henrik von Wright ja vaimonsa Maria Elizabeth, antiikin ja Välimeren läpikotaisin tuntenut Göran Schildt ja hänen vaimonsa Christine. Tai teatterin hienostuneet ja hurjat uudistajat Birgitta Ulfsson ja Lasse Pöysti. Kaikki olivat kertakaikkisen hurmaavia ja sydämellisiä.

Lindfors muistelee lämpimästi jo tuolloin talouden ja teknologian valta-aseman kyseenalaistanutta von Wrightia.

– Mikä tapa puhua hänellä olikaan! Mikä tapa katsoa ihmistä. Hän oli humanisti ja korosti vahvasti, että ihmistieteet saattaisivat tarvita itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Ja tämä siksi, että ihmistiede pyrkii ymmärtämään, luonnontiede selittämään. Tärkeitä kysymyksiä yhä tänä päivänä, jolloin humaanit arvot ovat vastatuulessa.

– Muistan myös, kun ensimmäisen kerran tapasimme ranskalaisen Moune de Rivelin. Hän oli juuri tullut Pariisista, kaivoi kitaransa esiin ja lauloi meille. Se oli hyvin hurmaavaa.

Matkalla uuteen ulottuvuuteen

Kun Vivica täytti 70 vuotta, Tiina ja Anna veivät hänet Kulosaaren kasinolle juhlimaan synttäreitä.

– En muista, oliko se tarkalleen 5. helmikuuta. Vivica oli ihminen, joka saattoi viettää kokonaisen festivaalin. Vietimme usein aikaa yhdessä, vain me kolme. Keittiössään hän järjesti meille kunnon rokkiesityksen. Kasettimankka soimaan, ja sitten hän alkoi tanssia rokkia antaumuksellisesti omalla tyylillään. Minä menin tietenkin heti mukaan.

Vivica Bandler 100 vuotta -juhlaviikolla järjestetyssä Vivican keittiössä -paneelikeskustelussa osallistujat pohtivat Vivican merkitystä itselleen. Tiina Lindfors tarkasteli aihetta myös toisesta näkökulmasta ja kertoi, miten hän ja Anna olivat edustaneet Vivicalle uutta dimensiota.

– Olimme ensimmäinen suomalainen, suhteessamme täysin avoin lesbopari, johon Vivica tutustui. Se avasi häntä, jopa huomattavassa määrin. Vaikka olin nuori, minusta tuli Vivican uskottu ystävä, jonka kanssa hän saattoi käydä läpi lesbouteen liittyviä asioita ja kokemuksia. Hän pui niitä usein. Eikä ihme, kyllä hän sellaisen helvetin oli käynyt läpi. Elämän pakaasissa, jota hän kuljetti mukanaan, oli suuria traumoja.

Lindfors muistuttaa, että seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on aina ollut todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta siihen liittyvistä asioista ei ole voinut puhua samanlaisella avoimuudella kuin nykyään.

– Asioista puhuttiin puolittain, jos edes puhuttiin, ja mitä erilaisimmilla nimillä. Tilanteet ratkaistiin soveltaen. Se oli maailman tapa silloin. Mutta maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Itse olen yksi niistä, jotka ovat Suomessa aktiivisesti kamppailleet seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Senkin myötä Vivican ja minun välille syntyi suuri luottamus ja syvä ystävyys.

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten monet olivat tulkinneet kaksikon ystävyyden joksikin aivan muuksi.

– Joko tarkoituksellista tai ei, mutta crème de la crèmella oli aika pitkälle se käsitys, että olin Vivican rakastettu. Tosiasiassa Vivica oli minulle paitsi hyvin rakas ystävä myös eräänlainen äitihahmo.

Nauru vapauttaa ja sitoo yhteen

Tiina Lindfors tähdentää Vivican kykyä nauraa pettymyksille; asenne, jonka hän oppi mustilta Pariisissa. Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler kirjoittaa, miten tärkeää hänelle oli tutustua jo varhain värillisiin ihmisiin ja heidän tapaansa suhtautua vastoinkäymisiin: ”He katsoivat minuun ja sanoivat: ´Elämä on yhtä helvettiä´ – ja hymyilivät samalla koko naamallaan. (…) Mustilta opin, ettei ihmisen kannata milloinkaan olettaa, että elämä olisi onnellista. Tällä tavoin saa joka päivä kokea jonkin positiivisen yllätyksen.”

– Vivica oli suuri humoristi, joka osasi olla myös itseironinen. Taito nauraa on yksi elämän suuria selviytymiskeinoja. Paskamaisestakin tilanteesta pitäisi yrittää puristaa huumori esiin, vaikkei se helppoa olekaan. Muistan aina, kun hän sanoi: ”Tiina, anna hevosen surra. Sillä on isompi pää.” Neuvossa piilee suuri viisaus. Kun sen kuulee, alkaa naurattaa, ja jo se muuttaa tilanteen.

Kuten Lindfors huomauttaa, huumori ja sanoma eivät estä toisiaan. Mitään niin vakavaa ei olekaan, ettei joukkoon mahtuisi myös huumoria.

Hän kertoo Tanssiteatteri ERIn vuonna 1997 kantaesityksensä saaneen Minä rakastan sinua -teoksen työstämisestä, josta osa tapahtui sairaalassa Vivica Bandlerin lihassairauden vuoksi.

– Kirjoitimme yhdessä käsikirjoitusta, jossa erilaiset asiat, esineet ja eläimet rakastuvat toisiinsa. Ihmisetkin. Vivica rakasti teemaa, jossa koira rakastuu kissaan. Hänen mielestään se kertoi vastustamattomalla tavalla, mikä on elämän suurin dilemma. Yhteistyömme oli antoisaa, inspiroimme toisiamme harvinaisella ja mainiolla tavalla. Sairaalan käytävät vain kaikuivat, kun naiset nauroivat.

Teatterin mestari ja oppityttö

Vivica Bandler teki Tanssiteatteri ERIn kanssa 1990-luvulla kolme yhteistyöteosta: Tango on vakava asia (1993), Käräjät – missä isä (1995) ja Minä rakastan sinua (1997).

Ideat teoksiin tulivat Vivicalta, minkä jälkeen Tiina Lindfors työsti teosten dramaturgisen rungon, valitsi musiikit ja istutuskohdat tekstille, laati koreografian ja ohjasi tanssijoita. Suomenkielisissä esityksissä Tiina hioi tekstin, ruotsin- ja ranskankielisissä Vivica. Englanninkieliset ratkaistiin yhdessä.

– Olimme ensimmäiset suomalaiset tanssijat, jotka replikoivat näyttämöllä. Sitten siitä tuli trendi, ja nykyään monet puhuvat esityksissään enemmän kuin tanssivat.

Hän korostaa, etteivät ERIn tanssiteosten tekstit olleet irrallisia hätä- ja raivomonologeja, kuten nykyisin usein, vaan ne noudattivat aina teatterillisen rytmiikan ja kerronnan etenemisen lakeja.

– Tanssiteoksissa repliikin luonne on erilainen kuin puhenäytelmässä, jossa sanojen määrä on suuri ja jossa ne kuljettavat ajatusta eteenpäin toisenlaisella mekaniikalla. Vivican kanssa tehdyissä teoksissa repliikit oli tarkoin kiteytetty ja ne leikkasivat tilanteen tavalla, joka usein avautui moneen aikasuuntaan, antoi humoristisen valaisukulman tai muutti koko kohtauksen.

Kun teos oli harjoiteltu määrättyyn vaiheeseen, Vivica tuli ja teki sen, josta hän oli kuulu: katsoi ja näki, mikä toimi ja mikä ei.

– Emme olleet välttämättä kaikesta samaa mieltä. Silloin puskimme kohteliaisuusrajalla edeten ja hikeä hiusmarrosta pusertaen. Vivica oli helvetin itsepäinen ja voimakastahtoinen, niin kuin minäkin, mutta tilanne sisälsi tietyn seniori–juniori-asetelman. Nuorena on usein pölvästi, koska luulee tietävänsä kaiken. Onneksi käsitin, että on hyvä vain ottaa oppia vastaan.

Tango on vakava asia (1993). Vivica Bandler ja Tanssiteatteri ERI. Kuva @ Irja Samoil

Tanssia ja teatteria ennakkoluulottomalla tavalla yhdistäneet teokset asettivat eriläiset uudenlaisten haasteiden eteen ja pakottivat heidät venyttämään omia rajojaan poikkeuksellisella tavalla.

– Vivican kanssa toteutetuissa teoksissa työskenteleminen kasvatti meitä taiteilijoina valtavasti. Niissä oli jotakin samaa kuin absurdissa teatterissa tai vaikkapa Dario Fon näytelmissä, joissa nerokas klovneria yhdistyy suureen älykkyyteen. On kiinnostavaa, miten vähän Vivican ERI-yhteistyöteokset ovat nousseet esiin julkisessa teatterikeskustelussa, vaikka ne loivat uudenlaista esitystraditiota ja saavuttivat suuren menestyksen ulkomaita myöten.

Vivican henkinen perintö

”Yksikään askel eikä yksikään ajatus mene harhaan.”

– Vivica oli huomattavan imponoitu tavasta, jolla tanssiryhmämme työskenteli. Hän toisti monissa yhteyksissä median edustajille, miten hän oli ERIn myötä oppinut uuden maailman. Vivica oli yllättynyt, miten kurinalaista ja ekonomista työskentelymme oli. Niin me työskentelemme edelleen.

Lindfors tarkoittaa, ettei ERIssä istuskella, länkytellä lillukanvarsista tai saada kohtauksia, vaan projektin vetäjä ohjaa ja muut pyrkivät toteuttamaan hänen näkemyksensä. Kaikki keskittyvät satasella.

– Lehdistötilaisuuksissa hän kehui meitä estoitta. Emme aluksi käsittäneet, mitä Vivica tarkoitti, kun hän sanoi: ”Ymmärrättekö te? Nämä nuoret tekevät kaikki omia maailmankantaesityksiään, ja he kaikki esiintyvät toistensa teoksissa ja antavat kaikkensa niille.” Meille oli itsestäänselvää, että toimimme juuri niin. Teattereissa, joissa on myös paljon kateutta ja kilpailua, se ei välttämättä onnistu, Tiina Lindfors sanoo.

– En tietenkään väitä, etteikö meilläkin olisi ristiriitoja. Voi jessus sentään! Emme me mitään herran enkeleitä ole. Mutta meitä – Eeva Soinia, Lassi Sairelaa ja minua – on siunattu harvinaisella luonnebalanssilla. Täydennämme toisiamme.

Vivica Bandler toimi Tanssiteatteri ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1989–2004, mutta hän ei puuttunut teatterin johtamiseen. Hän ei myöskään tukenut ERIn toimintaa rahallisesti.

– Hän ei tarjonnut taloudellista tukea, eikä olisi tullut mieleenikään pyytää sitä. Me etenimme samaa reittiä kuin muutkin teatteri- ja tanssiryhmät. Sen sijaan hän oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kun tarvitsin neuvoa ja tukea teatterillisissa kysymyksissä.

Lindfors sanoo oppineensa Vivicalta suhteellisuudentajua. Hän sai myös vahvistusta peräänantamattomuudelleen.

– Vivican seurassa ja läheisyydessä oleminen tuki sitä, ettei ole kaiken maailman trendien heiluteltavissa. Ratkaisevinta on oma näkemys. Ja kun ongelmia ilmenee, niiden alle ei saa kaatua. Kaipaan sitä viisasta ystävää, joka ymmärsi ja jonka kanssa saattoi nauraa, kun oli oikein hankalaa.

Teksti: Eija Mäkinen

Joskus on hyvä sanoa totuus

On tiistai 14. elokuuta 1990. Keskiyö lähenee, ja Tampereen ylioppilastalossa tarjoillaan keskiolutta, kebabia ja koirankeksejä. Sali on täynnä Tampereen Teatterikesän vierailijoita ja festivaaliyleisöä, kun lavalle nousee kaksi miestä, amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee ja Midnight Bar Blue Kebab -klubin isäntä Juha Siltanen.

– Yöklubi oli Vivican idea. Häntä harmitti, kun festivaaliesiintyjät hajaantuivat eri ravintoloihin ryyppäämään. Hän halusi koota ihmiset samaan paikkaan pitämään hauskaa yhdessä, Juha Siltanen kertoo.

Puoliltaöin startanneen klubin ohjelman Siltanen suunnitteli yhdessä Vesa Tapio Valon kanssa. Kaksikko oli osa Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kokoamaa suunnitteluryhmää, johon kuuluivat myös festivaalin toiminnanjohtaja Leena Vihola ja teatterikriitikko Kirsikka Moring.

– En tiedä, miksi Vivica kutsui minut mukaan. Tapasimme ensimmäisen kerran Huvilakadun keittiössä suunnitteluryhmän kokouksessa. Hän oli silloin jo varsin iäkäs, 73-vuotias, minua 42 vuotta vanhempi.

– Olin nähnyt Vivican aiemmin Lilla Teaternissa, mutten koskaan kuvitellut, että polkumme tulisivat risteytymään, sillä hän vaikutti hyvin pelottavalta henkilöltä. Hänen hahmonsa, eleensä ja esiintymisensä eivät kutsuneet lähestymään, päinvastoin. Hän oli kuin korkeimman oikeuden presidentti, jolta kukaan ei mene kysymään edes kellonaikaa.

Juha Siltasen seuraava kirja on kertomus ravintolasta teatterina. Sen julkaisee Teos syksyllä 2017. Kuva © Heini Lehväslaiho.

Suunnitteluryhmän tehtävänä oli katsoa teatteriesityksiä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, kertoa näkemyksistään ja nostaa esiin kiinnostavimmat.
Siltaselle selvisi nopeasti, millaisia esityksiä Vivica suosi: pienimuotoisia mutta dramaattisia, vahvan naisnäkökulman sisältäviä näytelmiä, jotka puhuttelivat katsojaa enemmän emotionaalisesti kuin intellektuaalisesti.

– Hänellä oli varmat mielipiteet teatterista, mutta hän ei koskaan perustellut niitä. Hän piti myös klovneriasta; esityksistä, joissa voimakkaasti inhimillinen aspekti tuotiin esiin vaatimattomassa kehyksessä ja huumorin kautta. Joskus oli tosin helppo nähdä, että osa niistä valittiin ohjelmistoon, koska ne olivat taloudellisesti käteviä.

Ralf Forsström kiteytti Viva Vivica! -seminaarissa osuvasti, että Vivica oli suuri tuottajalahjakkuus. Hän näki, mitkä asiat tai ketkä henkilöt eri parametrit laskien – esimerkiksi taloudellisesti, organisatorisesti tai infrastruktuurin kannalta – kannatti yhdistää.

Siltanen sanoo, ettei hänelle milloinkaan kovin syvällisesti selvinnyt Vivican taiteellinen maku.

– Usein taiteilijat pahkuavat agendaansa rasittavuuteen asti, mutta Vivica puhui hyvin vähän teatterista. Minulle ei syntynyt käsitystä, että hän olisi ollut kiinnostunut teatterin yleistilasta tai siitä, mitä muut tekevät. Siinä mielessä hän oli hyvin itsekeskeinen ihminen, kuten suuri osa taiteilijoista. Hän kertoi paljon absurdin teatterin tulovaiheista Suomeen; genre, joka kiinnosti meitä molempia. Omista ohjauksistaan hän saattoi mainita, mitä oli tehnyt, mutta koskaan hän ei teoretisoinut työtään.

Itsensä annostelun taito

Siltasen mukaan Vivica piti itsensä tiukasti kontrollissa.

– Jokainen ele ja repliikki oli tarkoin harkittu ja suppeaksi hiottu, mutta aina vahvasti to the point. Hänen bravuurinsa oli se, miten hän jonkin asian mennessä pieleen ei reagoinut siihen yhdelläkään ilmeellä, vaan hän sanoi vain: ”Voi vittu.” Hän oli hyvin tietoinen habituksestaan ja olemuksestaan, ja monien teatterillisten lahjakkaiden ihmisten tavoin hän vilautti valitsemansa persoonan oheen pieniä, paljastavia signaaleja: voin olla myös tällainen.

Vivican älykkyys ja huumorintaju tekivät Siltaseen vaikutuksen.

– En tarkoita, että hän olisi ollut intellektuaalispainotteinen, mutta hänellä leikkasi nopeasti, ja tajusin, että Vivican kanssa voi harrastaa semmoista huumoria, joka ei monien kanssa onnistu. Hän ei suhtautunut itseensä kahlitsevan vakavasti ja oli usein itseironinen, mutta vain tiettyyn mittaan, niin kuin me kaikki.

Siltanen puhuu itsensä annostelun taidosta, jonka Vivica hallitsi todella hyvin.

– Se ei ole luontainen taito, vaan se täytyy opetella. Yleensä sellaisen oppii turpaan saamisen kautta.

Suuren voiman keveydellä

Vallankäyttö ja asioiden organisoiminen ovat asioita, jotka ovat välttämättömiä työnjohto-, opetus- ja ohjaustehtävissä. Niistä Siltanen otti mallia mestarilta, Vivicalta, jota osa ystävistä ja entisistä työtovereista on kuvaillut manipuloijaksi.

– Manipuloija on sanana hankala, koska siitä syntyy nopeasti negatiivinen mielikuva, ikään kuin Vivica olisi mestaroinut ihmisiä tai pyöritellyt heitä kuin marionetteja. Siitä ei ollut kyse, vaan hän manipuloi tilanteita saadakseen syntymään asioita.

Siltanen muistuttaa vanhojen lillanilaisten tarinoista, joiden mukaan Vivica kiristi nälkäiseltä työryhmältä ideoita ja ratkaisuja asettamalla pitopöydän herkut ja juomat kokouspöydän viereen näkyville. Ensin työ, sitten huvit.

– Vivica oli nerokas hahmottamaan, mikä hänen tehtävänsä kussakin tilanteessa oli, mitkä olivat hänen instrumenttinsa ja miten hän toteuttaisi tavoitteensa. Hän ei ollut vietävissä, vaan tarkoin harkitulla käytöksellään hän loi ympärilleen vallankäyttäjän auran, Siltanen sanoo ja kertoo esimerkin Tampereen Teatterikesän suunnitteluryhmän kokouksesta.

Toiminnanjohtaja Leena Vihola kävi suunnitteluryhmän ensimmäisessä kokouksessa läpi tulevan kesän ohjelmistoa, suunnitelmia ja tehtäviä, levitteli ja siirteli papereita Huvilakadun keittiön pöydän ääressä. Vivican silmälasit olivat pöydällä, ja Vihola siirsi tomerasti niitäkin.

– Hän esitelmöi monta minuuttia. Vivica näki, miten toinen oli pikkuisen hökötyksissään, ja oli aivan hiljaa. Kun Leena vihdoin lopetti puhumisen, Vivica sanoi: ”Kuule Leena, yks juttu. Näihin silmälaseihin kosken vain minä.”

– Se oli hyytävä hetki. Leena mureni, nielaisi ja vastasi: ”Juu.” Sitten jatkettiin töitä. Sen jälkeen he olivat monta vuotta erittäin hyvä työpari. Vivican huomautus oli malliesimerkki keveydestä, joka on ominaista hyvin suurelle voimalle. Tarvitaan vain yksi pieni liike, ja asia on kaikille selvä, samoin kuin vaara, joka vastarintaan sisältyisi.

Siltanen huomauttaa, että Vivica oli hyvin taitava myös lämpimissä huomionosoituksissa. Kun Leena Vihola sairastui vakavasti ja joutui terminaalivaiheessa sairaalaan kesällä 1995, Vivicaa haastateltiin radioon Teatterikesän avajaisissa Kirjastonpuiston lavalla.

– Vivica korosti, miten festivaali oli paljolti Leena Viholan ansiota. ”Ja nyt minä haluan, että koko yleisö kajauttaa kolmesti: Leenalle kiitos!”, hän sanoi ja johti katsojien kuoroa. Hän tiesi, että Leena kuunteli sairaalassa avajaisohjelmaa radiosta.

Ihmisraunio kohtaa legendan

Kun Juha Siltanen muistelee Midnight Bar Blue Kebab -klubia, voi lähes nähdä, miten hiki alkaa helmeillä hänen otsallaan. Äänensävystä ei voi erehtyä: se on tuskainen. Ensimmäistä yöklubia hän kuvaa perkeleellisen raskaaksi.

– En juurikaan ehtinyt nähdä Teatterikesän esityksiä, koska meillä oli Vesa Tapio Valon kanssa hirveä duuni ohjelman organisoimisessa. Keitä kansainvälisistä vieraista, jotka olivat puurtaneet ja lämmittäneet esityksen festivaalia varten, voisimme pyytää esiintymään keskellä yötä ilmaiseksi jossakin klubilla? En kehdannut sanoa Vivicalle, että se oli ihan kauheata. Ja minä siellä yleisön edessä veikeänä isäntänä. Huh-huh!

Vaikeuskertoimia lisäsi Vivica Bandlerin viime hetkillä pudottama pommi. Amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee oli tulossa Tampereelle, ja Vivica halusi Juhan haastattelevan häntä yöklubilla.

– Olin tavannut Albeen kerran aiemmin opintomatkalla New Yorkissa, mutta enhän minä läpikotaisin tuntenut hänen tuotantoaan. Totta kai tunsin merkittävimmät näytelmät, ja olen varmasti varastanut häneltä yhtä ja toista ammatillisesti, mutta eihän se riitä, kun vastassa on maailmankuulu iso nimi. Ja minun piti haastatella häntä puolitoista tuntia englanniksi. Julkisesti!

Hän syöksyi Hotelli Tammeriin, missä Vivica asui Teatterikesän aikana. Tämä oli juuri menossa hissille, kun Siltanen saavutti hänet ja alkoi vuodattaa:

– Anteeksi Vivica, tämä on ihan kauheata, mutten yksinkertaisesti ennätä lukea Albeen näytelmiä. Olen ihan paniikissa! Mitä minä teen? En edes tiedä, mitä hän on viime vuosina tehnyt. Vivica kääntyi hissin ovella ja vastasi tyynesti: ”No, kysy häneltä. Joskus on hyvä sanoa totuus.” Ja sitten hän poistui hissillä kerroksiin.

– Se ei ollut käynyt mielessänikään. Että voisin kysyä Edward Albeelta, että mitäs muuten olet viime aikoina puuhaillut. Minulla oli ollut niin hirveä tarve olla mieliksi ja päteä. Kaikki jännitys häipyi saman tien. Ja niin me puhua papatettiin Albeen kanssa pari tuntia.

Luottamusta vai vallankäyttöä?

Festivaalin päätteeksi pidettiin palauteseminaari, jossa Vivica arvioi Teatterikesän antia ja kiitti minimalistiseen tapaansa suunnitteluryhmää yhteistyöstä. Yöklubikokemuksesta tyrmistynyt Siltanen oli vannonut itselleen, ettei enää ikinä suostuisi vastaavanlaiseen kurimukseen. Ennemmin hän ampuisi itsensä.

– Nähtävästi klubi onnistui oikein hyvin, Vivica totesi.
– No joo, me ollaan ihan riekaleina, mutta kyllä se varmaan meni, Juha vastasi.
– Minä tahtoisin, että sinä tekisit sen myös ensi vuonna.
– Joo, katsotaan. Eiköhän se järjesty.

Mitä mitä mitä?

– En tajua, mitä minulle tapahtui. Miten suustani pullahti tuollainen lause, vaikka olin kesän aikana tolkuttanut itselleni, ettei tällaista saa tapahtua enää koskaan? Mutta siinä minä myöntelin, vieläpä imarreltuna. Ja seuraavana kesänä sama helvetti. Tätä jatkui viisi vuotta.

Mikä oli Vivica Bandlerin salaisuus? Miten hän onnistui kietomaan niin monet pikkusormensa ympärille?

– Hän antoi ihmisille mahdollisuuden. Samaa taktiikkaa käytti Mannerheim. Ihminen kokee, että hänen osakseen tullut luottamus on niin suuri, että jos sen pettää, on yksinkertaisesti paska.

– Vivica luotti siihen, että hoidan klubi-isännän velvollisuudet maaliin asti. Hän saattoi kysyä, miltä yöklubi näyttää, mutta kysymykseen ei sisältynyt kontrollia. Johtaja, joka koko ajan valvoo alaisiaan, antaa itsestään voimattoman vaikutelman ja syntyy tunne, että hänellä pyörii koko ajan päässään pelkkä epäonnistuminen.

Siltanen huomauttaa, että Vivican lumo puri myös maailmantähtiin. Kun eräs toimittaja tiedusteli Edward Albeelta, miksi tämä oli vaivautunut tulemaan syrjäiseen Suomeen, Albee vastasi menevänsä sinne, minne Vivica käskee. Samoin totesi Dario Fo vieraillessaan Lilla Teaternissa.

– Vivican kohdalla oli hyvin vaikea tehdä sitä eroa, joka vallitsee luottamuksen ja vallankäytön välillä. Kysyin kerran, keneltä hän oli oppinut käyttämään valtaa. Hän vastasi sumeilematta: ”Isältäni.” Hän ei koskaan sanonut isästään mitään lämmintä vaan ilmaisi voittopuolisesti vihanneensa tätä. Sain sen käsityksen, että pärjätäkseen isänsä kanssa Vivican oli opeteltava samat aseet.

Tietoisen järkyttämisen taito

Kun Juha Siltanen raahautui Helsingin-junaan matkalaukkuineen ja kaikkine materiaaleineen ensimmäisen Midnight Bar Blue Kebab -klubikesän jälkeen, huojennus oli suuri ja krapula sen mukainen. Samasta matkustajahytistä löytyi yllättäen Vivica Bandler.

– Istuimme, kertasimme Teatterikesän tunnelmia ja pääsimme ehkä Toijalaan, kun hän kaivoi käsilaukustaan pienen viskipullon ja tarjosi minulle. Otimme molemmat kulauksen, ja hän laittoi pullon takaisin laukkuunsa. Jatkoimme juttelua, ja hetken kuluttua hän kaivoi taas pullon esille. Tyhjensimme sen matkan aikana vähitellen ja tulimme perille iloisessa tuiterissa.

Siltanen tähdentää, ettei Vivicasta olisi ensimmäiseksi tullut mieleen, että tämä kaivaa esiin oman viskipullon ja ryhtyy tyhjentämään sitä kaverin kanssa päiväsaikaan äijätyyliin pullonsuusta.

– Kyseessä oli armeijaele. Savotta oli tehty, ja viinaryyppy otettiin sen kunniaksi. Sellaisten tilanteiden tunnistamisessa ja palkitsemisessa hän oli valtavan tarkka. Samalla Vivica piti tarkoin huolta siitä, ettei hän tehnyt mitään yläluokkaista tai huvilakatumaista, joka olisi kavaltanut hänen varakkuutensa tai sukunsa aseman.

– Armeijaele oli sukua voi vittu -sanaparin käytölle. Hän ei koskaan sanonut sitä spontaanisti vaan näyttääkseen, kuinka kansanomainen hän osasi olla. Vivica tykkäsi vähän järkyttää. Muistan, kun hän esitti, millaisia stripparit olivat 30-luvun Pariisissa. Siihen liittyi tietty rivo ilme ja kourimisele. Se oli tietoista annostelua.

Se ikuinen huivi!

Tampereen Teatterikesä poiki toisen yhteisen projektin, kun Vivica Bandler pyysi Siltasta Adressaten okänd -elämäkertansa suomentajaksi.

– Kirjan ruotsinkielinen ja suomenkielinen versio ilmestyivät samana vuonna, 1992. Ne eivät ole täysin identtiset, vaan Vivica halusi, että kieliversiot olisivat joissakin kohdissa erilaiset. Minusta se oli jännittävää, koska yleensä kukaan ei tahdo, että erikieliset versiot poikkeavat toisistaan.

Kaksikko piti Huvilakadun keittiössä loppumattomia palavereja, kiitos Siltasen perfektionismin ja Vivican jahkailun.

– Koska olen varsinaisesti draamakääntäjä, minulle on valtavan tärkeää sanonnan, muodon, melodian ja rytmin säilyttäminen, ja pyrin hiomaan suomennosta Vivican ilmaisutavan kaltaiseksi. Suomen kielessä sanajärjestystä muuttamalla saadaan aikaan eri merkityksiä, ja Vivican piti päättää, mitä asioita hän halusi korostaa. Se oli vaikea työ.

Siltanen sanoo huomanneensa palaverien paljouden ennen muuta kukkarossaan.

– Olin kuukauden työasioissa Lontoossa, jossa käänsin myös elämäkertaa. Pari viikkoa majoituksen alkamisesta hotellin vastaanottovirkailija kysyi, voisinko maksaa puhelinlaskuni. Silloin ei ollut vielä kännyköitä. En muista puntamäärää, mutta summa oli järkyttävä. Se johtui siitä, että soitin hotellin puhelimella Suomeen ja puhuimme Vivican kanssa ilta- ja yökaudet. Hänelle ei tullut koskaan mieleen, että hän soittaisi minulle. Siihen asti hänen valppautensa ei yltänyt, vaikka hän muutoin oli erittäin herkkätuntoinen.

Ihmisten ja tilanteiden lukeminen ei ole mahdollista, jos ei omaa tiettyä sensitiivisyyttä. Se taas synnyttää usein maskin, jonka perimmäisenä tehtävänä on suojata.

– Vivica suojasi itsensä hyvin tehokkaasti, mikä näkyi hänen silmälaseistaan, vaatetuksestaan. Se ikuinen huivi kaulassa! Hän piti myös sensuaalisuutensa ja eroottisuutensa voimakkaasti katveessa. Joskus oli vaikea uskoa, että Vivicalla oli jonkun kanssa suhde, johon hän ei voinut kuin heittäytyä. Vivica korosti olevansa biseksuaali, mutta huomasin, että hänellä oli hiukan – ei voi sanoa militantti, mutta – allerginen suhde machokulttuuriin ja miesten keskenään harjoittamalle vitsailulle.

– Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan on usein pitänyt taistella asiansa kanssa monin tavoin, koska ympäröivä yhteiskunta on heteronormatiivinen. Siksi tällaisella henkilöllä on usein puolustautuva asenne, tietty etukeno. On tietenkin vaikea sanoa, mikä seuraa yhteisöstä ja mikä on henkilön oman taistelun jälkiä.

Tiedon ja kokemuksen välittäjä

”Anteeksi kauheasti, että häiritsen, mutta nyt on taas käsillä tämä surullinen juttu. Karjalaisten pitäisi saada tavata toisiaan. Mahdammeko me kestää sen?”

Puhujan ääni on kyllääntynyt, hivenen skeptinenkin. Kyse oli vierailusta Saaren kartanoon, jonne Juha Siltanen ja hänen puolisonsa kutsuttiin kahdesti vuodessa, joulun ja juhannuksen aikaan.

– Vivica kietoi kutsun aina samaan vitsiin, jonka ydin oli se, että Vivican ystävätär Ann-Charlotte [Nurmi] ja Sirpa, joiden molempien juuret olivat luovutetussa Karjalassa, voisivat tavata ja jutella, ja Vivican ja minun piti sillä aikaa muka vastahakoisesti viettää aikaa keskenämme.

Vierailun aluksi otettiin aina valokuva, jossa Vivica demonstroi, miltä ihminen näyttää, kun ei halua tavata toista.

– Minulla on tallessa useitakin Saaren kartanon portailla otettuja valokuvia, joissa kaksi hyvin masentuneen näköistä tyyppiä pitää toisiaan kädestä ja kumpikin katsoo eri suuntiin.

Siltanen korostaa, etteivät he Vivican kanssa olleetkaan läheisiä ystäviä.

– Hän ei koskaan kysynyt yksityiselämästäni tai taiteellisesta työstäni. Puhuimme yleensä teatterista, historiasta, Suomesta. Hän kertoi mielellään anekdootteja elämänsä varrelta: lottavuosistaan, Lillanin alkuvaiheista, Huvilakadun asioista, Saaressa asuneista ihmisistä. Yhteisistä ystävistä saatettiin mainita jotakin pientä, mutta Vivican kanssa ei juoruttu.

– Viihdyin hänen kanssaan ja huumorimme oli samantyyppistä. Luulen, että Vivica haistoi minussa porvarin. En tarkoita poliittisessa mielessä, vaan hän ehkä tajusi, että taustani vuoksi ymmärsin tiettyjä pikkuporvarillisuuden piirteitä. Pystyimme ironisoimaan niitä samalla tavalla.

Siltanen tunnustaa aiemmin luulleensa, että Vivicalla olisi varakkaan taustansa, vaikutusvaltaisen perheensä ja vaikuttavan persoonansa kautta ollut elämässä helpompaa. Että hän oli noin vain voinut perustaa teatterin, lähteä Lappiin ranskalaisohjaajan assistentiksi tai matkustaa Pariisiin katsomaan kabareeta.

– Elämäkerran myötä minulle valkeni koko se sinnikkyys ja vastoinkäymisten määrä, joka siihen sisältyi. Se oli tietenkin hänen oma tarinansa, ja muut asianomaiset saattaisivat kertoa asiat toisin.

Siltanen kertoo oppineensa Vivicalta paljon historiasta, toisesta maailmansodasta ja Euroopasta.

– Hänellä oli hyvin terävä näkemys siitä, mitä sodassa tapahtui ja mikä oli Suomen maisema silloin. Oli kiinnostava kuulla, mitä hän kertoi 30-luvun Saksasta, juutalaisista, Pariisin demimondesta, ranskalaisesta kulttuurista. Hän arvosti sitä, mitä hän oli kokenut, ja kertoi siitä meille nuoremmille. Se ei ollut mitään jonninjoutavaa jaarittelua vaan painokasta asiaa, johon usein sisältyi voimakas poliittinen, yhteiskunnallinen tai seksuaalipoliittinen sisältö.

Teksti: Eija Mäkinen

Stockholms stadsteater hyllade sin före detta chef

kuvakaappaus_sveradio

Stockholms Stadsteater uppmärksammade i lördags sin före detta chef Vivica Bandler med en tillställning, Bandlers hundraårsjubileum till ära. I programmet ingick bland annat en diksussion mellan nuvarande teaterchefen Anna Takanen, förre chefen och numera vd:n Benny Fredriksson, förre chefen Lars Edström, skådespelaren Birgitta Ulfsson, samt regissören Suzanne Osten och skådespelaren Rikard Wolff. Hör mer i Kulturnytt i P1.

Vivica och hennes relation till Tove Jansson noteras också i det senaste avsnittet av kulturprogrammet Lasso på Yle Fem.

Salaperäinen ystävä ja suojelija

Kun Vivica Bandler haudattiin syyskuussa 2004, Kaisa Korhonen hyvästeli ystävänsä arkun äärellä ja sanoi: ”Kiitos nähdyksi tulemisesta.”

Kaisa Korhonen
Kaisa Korhonen työpöytänsä äärellä. Kuva: Eija Mäkinen

Eletään syksyä 1964, ja Ylioppilasteatterin lavalla mellastaa partiopukuun sonnustautunut nainen puisen veturin päällä. Günter Grassin näytelmässä Kymmenen minuuttia Buffaloon Kaisa Korhosen näyttelemä amiraali on ystävineen matkalla paikkaan, jossa kaikki toiveet täyttyvät, mutta niinhän ei tietenkään tapahdu.

– Se oli hyvin hauska näytelmä, Korhonen muistelee hymähtäen Käpylän-kodissaan.

Railakkaan, energisen ja jokseenkin absurdin esityksen näki myös Vivica Bandler, joka otti pian yhteyttä 23-vuotiaaseen yyteeläiseen.

– Emme olleet tavanneet aiemmin, mutta toki tiesin hänet ja kunnioitin tosi jäykkänä. Vivica poimi minut ja tarjosi työtä Lilla Teaternissa, ammattiteatterissa.

Bandler oli ideoinut ja toteuttanut yhdessä Kirsten Sörlien kanssa Pikku-Lillaniin O-pop-iltoja, joiden alaotsikkona oli jatsia ja lyriikkaa. Ne olivat eräänlaisia happeningeja, joissa sisällöt, genret ja ilmaisutavat sekoittuivat villisti. Musiikista vastasi Otto Donnerin orkesteri, ja materiaalina käytettiin niin Shakespearen kuin aikalaisrunoilijoidenkin tekstejä.

– Meillä oli esimerkiksi dialogi Romeosta ja Juliasta. Se pistettiin pilaksi, tietysti. Parhaiten mieleeni on jäänyt lavastus. Elettiin Beatles-manian huippuaikaa, ja Ralf Forsström oli koristanut Pikku-Lillanin valtavilla kuvilla suosikkiyhtyeestä.

Vivica Bandler on kertonut, että hän innostui Kaisasta, nuoresta tekijästä, koska tällä oli tietoa, taitoa, voimaa, uskoa ja pystyvyyttä. O-pop-illoissa Korhonen esitti mm. Bertolt Brechtin lauluja ja tuli ”keksityksi” laulajana.

– Vivican kohtaaminen oli eräänlainen käännekohta elämässäni. Minut oli nähty, mikä tarkoitti myös sitä, että minua tarvitaan. Varmasti siihen, että pääsin työskentelemään suomenruotsalaisella teatterikentällä, vaikutti myös se, että olin naimisissa Kaj Chydeniuksen kanssa.

Tie ammattiteattereihin

Elämäkerrassaan Uhma vimma kaipaus (Otava, 1993) Kaisa Korhonen kertoo, miten hän Vivican ystävyyden myötä pääsi Lilla Teaternin esikouluun ja tutustui kuuluisiin taiteilijoihin – Lasse Pöystiin, Birgitta Ulfssoniin, Elina Saloon – joita hän oli katsellut kaukaa.

Bandler tarjosi Korhoselle myös ohjaustyötä. Helmikuussa 1967 sai ensi-iltansa Sandro Key Åbergin tekstiin pohjautuva Teaterlek. Sitä seurasi pian kaksikielinen kabaree Keväinen lauluilta / Vårlig Sångafton, jonka Korhonen ohjasi yhdessä Timo Bergholmin ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Tekstejä oli laatimassa terävä katras, mm. Bo Carpelan, Lars Huldén, Aulikki Oksanen, Arvo Salo ja Benedict Zilliacus. Lillanin vakiotähtien rinnalla lavalle nousia nuoria lahjakkuuksia, kuten Kristiina Halkola, Kari Franck ja Sulevi Peltola.

Korhonen ohjasi sittemmin monia esityksiä myös Svenska Teaterniin.

– Se oli minulle tärkeää ja tarkoitti, ettei minun tarvinnut jäädä roikkumaan Ylioppilasteatteriin. YT oli ollut minulle rakas paikka, sosiaalinen yhteisöni, melkein kuin perhe tai suku, mutta olin ollut siellä jo niin kauan.

Kahvilateatteri Venla

Vuonna 1967 Lilla Teaternissa tapahtui omistajanvaihdos, kun Vivica Bandler myi teatterin Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille. Vapaaksi taiteilijaksi siirtynyt Bandler ryhtyi suunnittelemaan uutta teatteria Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa.

– Etsimme sopivaa paikkaa, ja entiset TES-vision tilat Helsingin Ratakadulla vaikuttivat lupaavilta, Korhonen kertoo.

Olennaista oli, ettei teatterissa olisi ramppia; sen piti olla rento esiintymis- ja viihtymispaikka. Nimikin uudelle kahvilateatterille oli jo valittu: Venla, Jukolan Juhanin rakastetun mukaan.

Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Bandler kertoo olleensa hyvin innostunut hankkeesta.

”Näin poliittisen teatterin äärettömän merkittävänä asiana. Yhtäkkiä teatterintekijällä oli merkitystä, hän oli osa yhteiskunnan rakennusprosessia, ei enää pelkkä ilveilijä ja viihdyttäjä. Tämä oli jotain aivan muuta kuin ennen, tämä uusi vastuuntunto. Ja minulle se oli kuin raikas uusi tuuli”, Vivica kirjoittaa.

Suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Tukholman kaupunginteatteri tarjosi Vivica Bandlerille teatterinjohtajan paikkaa.

– Hän sopi kanssamme tapaamisen ja kysyi: ”Annatteko minulle luvan mennä? Vai olenko petturi jos lähden? Yhteinen teatterihanke tietenkin raukeaa.” Joo-joo, minä sanoin. Menet tietenkin! Kyllä me täällä selviämme.

Salaperäinen suojelija

Vuonna 1993 Vivica Bandler oli toimittaja Maarit Tastulan vieraana keskusteluohjelmassa Yhden illan pysäkki. Studioon oli kutsuttu myös nuorempi kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.

Ohjelmassa Bandler kertoi, että kaksikkoa yhdisti tietty perussuru, tumma juova. ”Kun puhumme keskenämme, olemme vähän tosikkoja. Emme ole paljon nauraneet. Kaisa on hirveän rehellinen, sekä yksityisihmisenä että työssä. Se merkitsee minulle paljon.”

– Vivica oli salaperäinen, aistillinen ja tietoisesti etäinen. Hän myös hallitsi tilanteita. Jos kyse olisi tanssivasta parista, niin Vivica oli se, joka vei, Kaisa Korhonen sanoo nyt, eikä äänensävystä voi erehtyä: siinä on mukana paljon kaipausta.

Korhonen kertoo kirjassaan, miten Vivica opetti häntä ymmärtämään, mitä rakkaus on.

Kerran 70-luvulla kirjoitin Vivica Bandlerille kirjeen Tukholmaan ja kysyin, miten pääsee masennuksesta. Hän vastasi: ”Minä olen aina yrittänyt rakastaa jotakuta.”

– Se oli minulle radikaali, jopa vallankumouksellinen näkökulma. Ei ole tärkeää, rakastetaanko minua vaan rakastanko minä itse.

Keskustelut keittiössä

Paitsi suojelija ja liittolainen, Vivica Bandler oli Kaisa Korhoselle ennen muuta tärkeä ystävä.

– Tapasimme ja keskustelimme paljon. Olen istunut monet kerrat Vivican kuulussa Huvilakadun keittiössä. Hänen tapansa kommunikoida oli kuuntelemista, hän antoi toisen puhua.

Yhden kerran Korhonen muistelee ruokailleensa myös salin puolella. Suomessa oli silloin käymässä pariisilaisen Théâtre du Soleil´n johtaja Ariane Mnouchkine.

– Hän oli Vivican vieraana, ja oli valtavan suuri kunnia päästä siihen pöytään. Mnouchkine oli Euroopan ykkösohjaaja, suoranainen idoli. Muistelen, ettei meistä vieraista monikaan uskaltanut kysyä häneltä mitään. Vivica huolehti puhumisesta ja katsoi, että keskustelu pysyi käynnissä.

Korhonen ja Chydenius vierailivat ystävänsä luona myös Ruotsissa, kun Bandler kutsui heidät ja Måns Hedströmin Tukholman kaupunginteatteriin rakentamaan uuden näyttämön avausohjelmaa.

Produktion ympärille koottiin ryhmä merkittäviä ruotsalaisia kirjailijoita: Sven Delblanc, Agneta Pleijel, P.C. Jersild, Ronny Ambjörnsson, Lars Ardelius, Sture Källberg, Göran Palm. Lopputulokseen Korhonen ei ollut tyytyväinen, vaan hän kuvaa Kyynelten polkua surumieliseksi revyyksi, jossa oli Kaj´n hyvin kauniita lauluja.

Tukholmassa pariskunta näki senkin ihmeen, kun Vivica Bandler kokkasi itse. Huvilakadulla ruoan valmisti aina kotiapulainen.

– Siellä hän paistoi Tukholman-keittiössään kalapuikkoja. Se kieltämättä poikkesi hänen totutusta ruokavaliostaan, Korhonen muistelee nauraen.

Tärkeä virstanpylväs

Vivica Bandler oli tunnettu siitä, ettei hän antanut ihmisten noin vain sinutella itseään.

– Opin tuntemaan ihmisiä, jotka olivat olleet pitkään Vivican lähellä, ja jotkut heistä kysyivät parikin kertaa: ”Joko olet saanut kutsua Vivicaa etunimellä?” Se oli eräänlainen virstanpylväs ja riitti. Vivica oli katsonut maailmaa korkeasta asemasta. Sinunkaupat ei ollut lahja jostakin teosta, vaan kyse oli aidosta läheiseksi tulemisen eleestä.

Korhonen muistuttaa, että Vivica Bandlerilla oli asioihin historiallinen perspektiivi. Hänen seurassaan asiat suhteellistuivat, ja ongelmista tuli yleisluonteisia, käsiteltäviä.

– Vivica jakoi inhimillistä kokemusta ja opetti strategioita, joiden avulla voi selviytyä elämässä ja ammatissa. Ja aina hän kannusti tekoihin.

– Hänellä oli myös hyvä nenä; hän vainusi, mitä maailmassa tapahtuu tässä ja nyt. Hän vainusi myös sen, mitä me ihmiset tarvitsemme. Kun Vivica poimi minut nuorena aikuisena, ymmärsin jo silloin, että se oli hänen metodinsa. Hän näki toisen.

Teksti: Eija Mäkinen

Jutussa on käytetty lähteinä:
Bandler, Vivica & Backström, Carita: Vastaanottaja tuntematon. Otava, 1992.
Korhonen, Kaisa: Uhma vimma kaipaus. Otava, 1993.
Stemius, Caterina: Här går det under! En berättelse om Lilla Teatern 1940–2015. Schildts & Söderströms, 2015.

Vivican juhlat jatkuvat Tukholmassa

Joukko Vivica Bandlerin työtovereita, ystäviä ja kollegoja – mm. Suzanne Osten, Rikard Wolff, Lars Edström, nousee lauantaina 18.2. Tukholman kaupunginteatterin Foajé 3:n lavalle. Silloin esitetään lukudraamana Stig Hansénin näytelmä Vivica, ja må hon leva i 100 år, joka kertoo Vivican työstä, elämästä ja arjesta Ruotsin teatterikentällä.

stadsteatern_vivica

Ruotsalaiset eivät ole unohtaneet, miten omintakeista, vahvaa ja puhuttelevaa teatteria Vivica Bandlerin johtajakaudella (1969–79) esitettiin Tukholman kaupunginteatterissa. Häntä ei syyttä kutsuta teatteritaivaan loistavaksi tähdeksi.

Lukudraaman jälkeen Kulturhusetissa pidetään keskustelutilaisuus, jossa Vivican merkitystä Tukholman kaupunginteatterille valottavat edellä mainittujen lisäksi Benny Fredriksson, Anna Takanen ja Birgitta Ulfsson. Lisätietoa tapahtumasta → Kulturhuset Stadsteatern.

Sivistyneistön kapinallinen

– Vaikka Vivica Bandler oli teatterinjohtajana autoritaarinen, hän oli erittäin hyvä ihmistuntija. Hän oli aina rohkea ja uskalsi panostaa siihen, mihin hän uskoi, Katarina Lindholm sanoo. Hän on suunnitellut Teatterikorkeakoulun Torilla esillä olevan Viva Vivica! -näyttelyn yhdessä lavastaja Ralf Forsströmin kanssa.

ylen_juttu

Yleisradion kulttuuritoimittaja Jonni Aromaa on haastatellut Lindholmia Bandlerin persoonasta ja työurasta. Jutussa mainitut henkilökuvat nähdään Yle Teemalla uusintana perjantaina 10.2. klo 17 alkaen sekä sunnuntaina 12.2. klo 10 alkaen.

Missä on koti? Toisen sylissä.

Yle Teeman Elävä arkisto juhlistaa Vivica Bandlerin satavuotissynttäreitä. Teemalla esitetään kaksi tyyliltään erilaista henkilökuvaa omaperäisestä ja suorapuheisesta kulttuuripersoonasta.

teema_vivica

Henkilökuvista ensimmäinen, Mia Halmeen ohjaama Erotic Vivica on vuonna 1999 valmistunut lyhytelokuva, jossa liikutaan rakkauden, ystävyyden, erotiikan ja seksin hieman hämärärajaisessa maastossa.

Toisessa henkilökuvassa, vuonna 1993 kuvatussa Yhden illan pysäkki -ohjelmassa Vivica Bandler on toimittaja Maarit Tastulan vieraana. Ohjelmassa tavataan myös Vivican ystävä ja kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.

Ohjelmat esitetään peräkkäin tiistaina 7.2. Yle Teemalla klo 21.55 alkaen. Uusintaesitykset nähdään perjantaina 10.2. klo 17 alkaen sekä sunnuntaina 12.2. klo 10 alkaen.

Näyttelyn avajaistunnelmia Torilla

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Torilla avautui Vivica Bandlerin syntymäpäivänä 5.2.2017 Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Kokosimme pienen kuvakavalkadin näyttelyn tunnelmista. Kun klikkaat kuvia, saat ne suuremmaksi ja näet kuvatekstit kokonaisuudessaan.

Kuvat © Ida Henrikson ja Riikka Rannikko.

I Vivicas kök med Milja Sarkola

Milja Sarkola och Vivica Bandler var goda vänner, trots en åldersskilnad på nästan sextio år. Sarkola berättar om hur viktig Bandler var som kulturpåverkare och kvinnlig förebild, om det oproblematiska med hennes bisexualitet och vad vi kan lära oss av Bandler idag, hundra år efter hennes födelse.

milja-pieni

Vi träffas i Vivica Bandlers kök på Villagatan i Helsingfors. Januarisolens granna strålar hittar inte riktigt ända fram genom fönstret som vätter mot den skuggiga innergården.

Det är ett berömt kök, som rent av blivit ett begrepp. Regissören och dramatikern Milja Sarkola har suttit här många gånger förut – det var oftast här hon umgicks med Bandler.

– Här samlades vi, här fanns ett stort matbord och kring det hölls alla arbetsmöten, förklarar Sarkola.

Nu har köket renoverats och matbordet har fått ge vika för en modernare arbetsbänk. Idag hålls det olika privata tillställningar i lägenheten, köket används i cateringsyften. Men de gulnande skåpen är i originalskick och den gamla vedspisen har fått stå kvar, även om den fått sällskap av en mer användarvänligt induktionsspis.

Det fanns en tid då Finlands och världens teatermakare samlades just här, och under många årtionden var köket både en samlingsplats och Vivicas arbetsrum.

– Ofta ordnade Vivica en lunch eller middag i samband med mötena, minns Sarkola.

Bandler kunde också bjuda in folk hon inte kände men ville lära känna, hon ville initiera nya projekt, få folk ur sina sociala bubblor. Det var en av hennes styrkor – nyfikenheten på människor, speciellt på människor från andra samhällsklasser eller kulturer än sin egen.

Vänskap uppstår

Milja Sarkola träffade den redan då legendariska regissören och teaterchefen Vivica Bandler då hon själv var väldigt ung. Bandler var nästan sextio år äldre.

– Jag hade säkert hälsat på henne i Lilla teaterns korridorer redan tidigare. Men kring 1994-95 gjorde vi en liten absurd föreställning med Daniil Kharms texter för Studentteatern som Vivica råkade se. Efter det  bjöd hon in oss till Hangö teaterträff. Det var det första regiarbetet jag hade gjort och hon blev inspirerad. Kanske för att hon själv hade en bakgrund inom absurd teater, hon connectade med det.

De två lärde känna varandra. Sen bad Bandler Sarkola med i projektet Svenska dagen annrolunda, som hon hade startat med Märta Tikkanen.

– Jag kom med som en slags sekreterare, tog hand om det praktiska, berättar Sarkola.

vivicas_kok-pieni

Senare fick Sarkola också hjälpa Bandler med att gå igenom familjens arkivmaterial på Saaris gård i Tammela. Vid det skedet kände de varandra redan ganska bra och Sarkola fick ta del av ett rätt personligt material. En nära vänskap uppstod.

– Hon var närmare åttio när vi lärde känna varandra, jag var kring tjugo. Det var spännande. Hon kunde ha varit min mormor eller farmor och samtidigt var vi ändå på helt samma plan. En auktoritet var hon också, i början var jag ganska rädd för henne. Hon var så känd.

Blygheten inför Bandler handlade också överklassbakgrunden, en stor del av Sarkolas energi gick i början till att fundera på om hon skulle nia eller dua Bandler.

– Det fanns inte många människor jag niade. Samtidigt var hon jätteokej med folk. Men i märkliga ögonblick kunde man inse att vi inte var helt du.

Den unga Sarkola fick en inblick i en historia och ett klassamhälle som hon inte hade någon erfarenhet av alls.

– Bara det att hon hade tjänstefolk kändes som en annan värld, förklarar hon.

En puff i rätt riktning

Vänskapen med Bandler kom att påverka Milja Sarkolas karriärsval på ett avgörande sätt.

– Hon sådde ett frö i mej. Tanken att jag kunde bli regissör. För jag hade inga såna tankar! Jag var intresserad av teater men visste inte vilken min roll skulle kunna vara.

Sarkola hade sufflerat ganska mycket på Lilla Teatern, men någon aktivare roll hade hon svårt att se då. Bandler, däremot, såg det genast.

– Hon uppmuntrade mig åt rätt håll. Jag var van vid en viss kritisk uppmuntran: “Det är bra, men…”. Från Vivica kom för första gången det här att “dig tror jag på, punkt. Det här ska du göra.”

Bandler hade liknande förhållanden till många människor. Hon trodde på folk mer än de trodde på sig själva. På det sättet kunde hon få konstnärer att se sig själva som något annat än de själva gjorde.

Hennes blick var inte alltid realistisk, menar Sarkola, och det var bra. Då kan en utveckling ske, självbilden kan bli en annan.

– Där ingick förstås också att hon var så mycket äldre än jag, i det skedet kanske man inte heller har ett behov av att kritisera någon som är sextio år yngre och funderar på samma yrke.

Från idé till verklighet

När jag undrar varför Bandler var och fortfarande är så viktig för det finländska och nordiska teaterlivet funderar Sarkola en stund.

– Hon initierade en massa projekt som helt enkelt inte fanns.

Bland annat syftar hon på just Svenska dagen annorlunda, som Bandler utarbetade tillsammans med Märta Tikkanen, Det var en reaktion på begreppet tvångssvenska som Riitta Uosukainen myntade. Bandler och Tikkanen ville tala om lustsvenska istället. Svenska dagen annorlunda var ett stort projekt med ett enormt program.

Bandler förändrade också Tammerfors teaterfestival. Det var en inhemsk festival innan hon tog över och breddade utbudet. Sen dess har teatersommaren varit en av de viktigaste festivalerna i Finland med ett stort internationellt utbud.

– Att nån hittade på idén! Det är sånt jag tänker på när jag tänker på hennes betydelse. När man ser på historien i efterhand kan det kännas självklart att det skulle gå såhär, men jag har försökt leva in mig i situationerna när hon kommit med nya förslag som varit ganska radikala och säkert också mött motstånd.

Idag är det Milja Sarkola som leder Tammerfors teatersommar, men hon tycker inte att hon går i Vivica Bandlers fotspår. Sarkolas arbetsroll ser annorlunda ut: hon är frilans, skriver och regisserar, koncentrerar sig på sitt konstnärliga arbete, medan Bandler hade en mer aktiv roll som teaterchef.

– Det är jättestor skillnad. Men det att jag också nu är konstnärlig ledare för Tammerfors  teatersommar är en rolig koppling. Att hon också har funderat på de här frågorna, det känns huisigt!

villagatan_sidan-pieni

Bandlers roll som en förebild för kvinnliga regissörer är också något Sarkola vill understryka.

– När jag sen sökte till regilinjen på Teaterhögskolan fanns det inte så många kvinnliga regissörer. Hon var en stark förebild. Kanske också chefskapet och hennes sätt att naturligt och suveränt ta plats som kvinna och vara en auktoritet i många gånger ganska manliga sammanhang. Det tror jag nog har påverkat mig.

Det är viktigt att komma ihåg hur på många sätt ensam Bandler varit som kvinnlig regissör och teaterchef. Sarkola undrar vilka förebilder hon för sin del hade.

Systraskap

Det var känt att Vivica Bandler var bisexuell. Det var inget hon dolde, men inte heller något hon diskuterade med till exempel Sarkola.

– I något sammanhang nämnde jag en kvinnlig släkting som levde i ett lesbiskt förhållande, och då minns jag att Vivica reagerade starkt på det. Det fanns en koppling emellan oss, det kom in en emotionell reaktion.

I det skedet levde Sarkola själv ett heteroliv, mer eller mindre. De hann aldrig tala om saken detso mer.

Sarkola menar att Bandler gav uttryck för den sexuella identiteten mer som en undertext i det konstnärliga arbete hon gjorde.

– Hur nu en människas sexualitet kommer fram, vilken sorts humor man har, vad man skämtar om. Det kunde också vara snuskig humor.

Sarkola, som senare själv behandlat den sexuella identiteten och det homosexuella begäret i sina verk, kunde i vissa sammanhang känna ett starkt systraskap med Bandler.

Politiskt inkorrekt

År 2017, hundra år efter Vivica Bandlers födelse, skulle Sarkola hoppas att vi kunde lära oss lite av Bandlers politiska inkorrekthet.

– Det mesta som gäller sexualitet är politiskt korrekt, men Vivica var mån om att inte dela med sig av allt. Att värna om subkulturer. Jag tycker det är viktigt att ha kvar. Även om det finns en uttalad jämlikhetsideologi är det också viktigt att acceptera att alla grupper inte vill vara genomträngliga.

En viss motreaktion mot en trendighet och politisk korrekthet. Det fanns hos Bandler, delvis på grund av den tid och det liv hon levde.

Sarkola tänker också på Bandlers bisexualitet och det oproblematiska med det, hon hoppas att utvecklingen idag skulle gå mer åt det hållet. Att man inte skulle behöva definiera sig så mycket. Definitionerna är trots allt relativt unga och det har funnits en tid (visserligen före Bandler) då homosexualitet som begrepp inte fanns, eller heterosexualietet heller för den delen.

– Såna här begrepp kan också begränsa vårt sätt att tänka, vårt sätt att uppfatta oss själva, säger Sarkola.

Så fort det blir politik och man måste ändra på lagar, bör det såklart finnas gemensamma begrepp. Där måste vi vara väldigt tydliga, påpekar hon ändå.

– Men nåt kan jag sakna i den värld där det fanns subkulturer som var betydligt mer människor emellan och inte politik.

Sarkola understryker vikten av att olika kulturer, vare sig det gäller sexualitet eller etnicitet eller något annat, har en rätt till autonomitet, något som är slutet.

Men det är ett väldigt litet problem jämfört med jämlikhetsproblemet.

Toleransen har absolut utvecklats sen Vivicas dagar. På hennes tid hörde äktenskapet till heterolivet, det var något konventionellt. Idag har det konventionella glidit in i alla sexualiteter. Vivica Bandler var alltid rätt okonventionell i sina relationer.

Innan vi säger hejdå och Milja Sarkola promenerar ut i solskenet på Villagatan, funderar vi ännu på hur Bandler skulle ha levt idag, om hon hade varit i vår ålder. Hur skulle hennes liv ha sett ut?

– Var det månne lättare för henne att leva ett icke-monogamt homosexuellt liv? undrar Sarkola. Det homosexuella ingick sovieso inte i någon äktenskapstradition. Man var helt utanför lagen eller utanför det man kunde visa upp i dagsljus.

Det som tvingade en att dölja, skapade eventuellt också en frihet.

Text: Ida Henrikson

Vivica muistelee keittiössään

Suomen teatterihistorian kansainvälisimmässä keittiössä ovat istuneet teatterimaailman suuret nimet: niin Dario Fo, Eugène Ionesco, Edward Albee, Ariane Mnouchkine kuin Arnold Weskerkin. Sisuradion haastattelu vuodelta 1993 herättää menneisyyden henkiin.

Sisuradion haastattelu

Klikkaa kuvaa ja pääset Sveriges Radion Sisuradio-sivustolle, jossa voit kuunnella Vivica Bandlerin ja toimittaja Liisa Paavilaisen antoisan ja kiinnostavan keskustelun. Haastattelu on tehty suomeksi, ja se on nauhoitettu Huvilakadun keittiössä.

Helmikuu on omistettu Vivicalle!

Ota kalenterisi esiin ja merkitse helmikuinen viikko 6.–12.2.2017 tähtimerkinnöin!

Vietämme silloin Vivican viikkoa, ja luvassa on sydämellisiä kohtaamisia, innoittavia luentoja, kiihkeitä keskusteluja, rakkaita muisteluja ja tietenkin upea näyttely Vivica Bandlerin elämäntaipaleesta ja urasta.

Kuva: Vivica Bandlers arkiv; Svenska litteratursällskapet i Finland

Heti maanantaina 6.2. klo 9 avautuu suurelle yleisölle Vivica Bandlerin elämäntaivalta ja monipuolista uraa esittelevä näyttely. Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin ja Teatterimuseon yhteistyönä tuottama Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely koostuu historiallisista ja harvoin nähdyistä valokuvista ja kaksikielisistä kuvateksteistä, joukossa Vivican ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin. Näyttelyn ovat koonneet Ralf Forsström ja Katarina Lindholm.

Torilla tavataan!

Vivican viikon päätapahtumapaikkana toimii Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Tori, osoitteessa Haapaniemenkatu 6, Helsinki.

Tiistaina 7.2. käynnistyy kaksipäiväinen seminaari, joka valottaa Vivicaa niin henkilönä, teatterinjohtajana, kosmopoliittina kuin kulttuuripersoonanakin. ”Teatteritaiteilija, suunnannäyttäjä, voimanainen” -luennon alustajina toimivat mm. Birgitta Ulfsson, Milja Sarkola ja Suzanne Osten. Alustusluennot sekä keskustelu ovat suomenkielisiä lukuun ottamatta Suzanne Ostenin osuutta, joka tulkataan suomeksi ja joka siirtää painopisteen yli ulapan Stockholms Stadsteaterniin, missä Vivica toimi teatterinjohtajana 1969–80.

Keskiviikkona 8.2. alustusluentojen kieli vaihtuu ruotsiksi, ja Birgitta Ulfsson saa rinnalleen vanhan, tutun työtoverinsa, Bengt Ahlforsin. ”En sann nordist, en kosmopolit och en världsmedborgare” valottaa Vivican pohjoismaista vaikutusta, hänen rooliaan eurooppalaisessa kulttuurikentässä ja ainutlaatuista, kansainvälistä verkostoaan.

Keittiö kutsuu!

Vivican viikko! -tapahtumasarja päättyy Torilla 12.2.2017 klo 12–15 pidettävään Vivican keittiössä – i Vivicas kök -paneelikeskusteluun, johon osallistuu Huvilakatu 1:n legendaarisessa keittiössä työskennelleitä, kestitettyjä ja juhlineita työtovereita ja ystäviä ikiomine näkökulmineen. Keskustelua johdattelee Raija-Sinikka Rantala.

Suomenkielinen paneelikeskustelu järjestetään yhteistyössä Teatterikorkeakoulun Alumnit ry:n kanssa osana alumniklubien sarjaa.

Kaikkiin tapahtumiin on vapaa pääsy. Tervetuloa! ♥️♥️♥️

Nainen, ohjaaja, johtaja, auktoriteetti

”Vivica sanoi, ettei rakkaudessa ole kyse vain seksistä, vaan että löytää toisen ihmisen. Istuimme keittiössä, puuhella hehkui. Pannukahvi oli kiehumassa.”

Avun toimittaja Liisa Talvitie tapasi Vivicas Vänner -säätiön hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantalan ja ohjaaja Milja Sarkolan. Puheenaiheena oli tietenkin teatterin voimanainen, Vivica. ♥️♥️♥️ Pääset lukemaan jutun, kun klikkaat kuvaa.

Banbrytande barnteater med Bandler

Det är en konstnärsdröm om frihet man realiserar, då man gör riktigt bra teater för barn. Det menar regissören Suzanne Osten som, tillsammans med Stockholms Stadsteaters dåvarande chef Vivica Bandler, förnyade tanken på barnteater. Suzanne Osten minns Vivica Bandler som en äkta visionär som alltid tänkte större än sin egen regikarriär. De två höll kontakt ända framt till Bandlers död – och släppte aldrig drömmen om frihet.

Suzanne Osten, foto: Ida Henrikson

– Jag tror att hon sökte efter nån som kunde ta det här med barn ett steg längre, förklarar regissören Suzanne Osten.

Året var 1975 och Vivica Bandler var teaterchef på Stockholms Stadsteater. Hon hade länge haft en avancerad idé om teater för unga människor, men hon visste inte riktigt hur det skulle göras.

Och så kom Osten, en ung radikal intellektuell teaterarbetare, med en färdig idé som det bara var att sätta i verket. Tillsammans skulle de komma att sätta barnteatern på kartan på allvar.

– Vivica var verkligen engagerad i att göra högkvalitativ ny teater med vuxna skådespelare för en barnpublik. Vi ville behandla förbjudna ämnen. Fram till dess hade all teater för barn varit synonoymt med sagopjäser.

Hur allting började

De två hade träffats ett antal år tidigare, då Osten tillsammans med sin grupp Fickteatern gästspelade i Helsingfors och Bandler satt i publiken. Det kan ha varit år 1968 eller -69, minns Osten.

– Vivica måste ha sett nåt och hon måste ha tyckt om det, säger hon.

När Osten ett par år senare sökte jobb på Stockholms Stadsteater fick hon Bandlers förtroende.

– Hon såg det nya och var öppen för det. Det var mycket spänningar i teatern på den tiden. Jag var en radikal frigruppsregissör som hade radikala tankar om teater. Jag ville jobba uppsökande och med ny dramatik, och hon stödde mig i det. Det tyckte jag var djärvt.

Osten, som tidigare jobbat med teater för både barn och vuxna, hade en idé om att göra en större pjäs om kvinnorörelsens moderna historia. År 1974 gav Bandler henne stora scenen. Först fick hon 17 föreställningar, men succépjäsen Jösses flickor kom sist och slutligen att spelas i hela tre års tid.

– Jag gjorde Vivicas största succé. Det tror jag hon räknade som en förmåga.

Året därpå la Suzanne Osten upp en skiss på en ny barnteaterorganisation, som hon presenterade för Bandler. På grund av succén med Jösses flickor litade Bandler på Osten och gav henne två försöksår på den nyöppnade scenen, Klarateaten, som sedermera blev Unga Klara.

En ny epok i svensk teaterhistoria hade startat.

Hurdant var ert samarbete?

– Jag hade en väldig respekt för henne. Hon kunde ringa och vara kritisk efter att hon sett nåt publikgenomdrag. Hon var väldig noggrann med allting, det fick inte slarvas. Det var förtroende men också kritik, vi var väl lite rädda för henne allihopa.

Det ryktades en hel del om Bandler på grund av hennes bisexualitet, men enligt Osten var hon alltid korrekt, oklanderlig.

Osten minns att Bandler alltid hade samma perfekta klädsel: guldmanshetter, nypressade skjortor och blå kostym. Perfekt i håret.

– Man såg henne aldrig i något annat än hög status. Men visst gick det vilda rykten om henne. Det fanns inget att ta på, men det var sensationellt nog att hon var lesbisk. På den tiden räckte det för att skapa en viss aura kring henne. Det är ju larvigt.

Vivicas känsla för bredd

Osten beskriver Bandler som en väldigt känslig konstnär, som samtidigt hade förmågan att fylla stora salonger. Det var ingen fråga om att hon var en mycket taktisk teaterchef. Hon ville göra kvalitativa men ändå utåtriktade produktioner för stora scenen.

Bland annat tog hon in musikalen Spelman på taket på Stockholms stadsteaters repertoar.

– Det tyckte vi som hade stort samhällsengagemang var kommersiell smörja. Men där hade vi fel. Den gick väldigt bra, eftersom Vivica hade en kunskap om vad som går hem hos publiken.

Bandler ville nå den breda publiken men ändå erbjuda intressanta saker. Hon såg aldrig ner på publiken, utan såg dem som en del av sin egen horisont. Men hon hade också en hemlig, känslig avantgarde-sida där hon identifierade sig med konstnärer.

Osten, som så många andra, beundrade Bandlers stora internationella kontaktnät, som inkluderade konstnärer som Dario Fo och andra som inte var så kända ännu på den tiden.

– Det var hon som tog Dario Fo till Stockholms Stadsteater. Hon hade en internationell repertoarkunskap och näsa för olika begåvade outsiders.

Bandler hade också stora kulturpolitiska ambitioner med det finska i Sverige, det finlandssvenska och framförallt det nordiska. Osten lärde sig av henne att uppskatta hela den nordiska tanken.

Det ordnades seminarier där danskar, norrmän, svenskar och finnar kunde kommunicera med varann.

– Det tror jag hon skulle vara förbannad på idag, att det nordiska har försvunnit ner i en enda EU-gröt.

Angelägen dramatik för barn

För Osten kändes det stort att få sina två år på Unga Klara, men det blev en del problem med facket. Här skulle det jobbas på ett annat sätt än den gamla klassiska institutionsteatern. Osten hade visioner om helt nya arbetsmetoder, vilket oroade många.

– Men Vivica trodde på mej, jag hade alltid en känsla av att hon stöttade mej.

Unga Klara fick snabbt ett gott rykte både i Sverige och internationellt och efter försöksåren blev Unga Klara en bestående del av Stockholms Stadsteater.

Bandler gjorde en avancerad insats när hon utnämnde en fullt utrustad scen och gav personalresurser till något som inte värderades speciellt högt på den tiden. Tillsammans med Osten gjorde de barnteatern till ett högstatusprojekt.

Osten var konstnärlig ledare för Unga Klara ända fram till år 2014.

– Det är många teatrar som har följt efter oss och försökt göra samma sak. Det har gått fram och tillbaka. Just nu tycker jag barnteatern går bakåt, åtminstone i Sverige. Om det görs en stor musikalgrej på stadsteatern varje år, är det inte mera sådant vi behöver. Man måste tänka konstnärligt, funderar Osten.

Enligt Osten blir många produktioner för barn på stora scenen lätt både tomma och dumma, ingen är engagerad i vad de gör. Själv har hon velat stå för något annat.

– Vivica har lärt mej att stå på mig. Jag gör inga kompromisser konstnärligt. Jag sätter inte upp en pjäs bara för att. Jag är ingen hantverkare i största allmänhet. Jag vill gärna göra nåt nytt och rita upp nya vägar, bråk är lärorikt tycker jag. Det är min väg.

Vad menar du med att bråk är lärorikt?

– Jag siktar på att hitta tabun. Sånt man inte får göra. Vivica litade på att jag skulle slåss för och stå upp för det jag trodde på. Därför har jag inte varit rädd för att ta bråken som uppstår med till exempel lärare eller vem det nu kan vara. Hon tyckte det skulle vara högt till tak. På det sättet är vi lika.

När Osten och Bandler startade med experimentell barnteater på Unga Klara var det ett mycket friare klimat som rådde. Nu är folk så ängsliga i Sverige, menar Osten.

På deras tid utgick man från att det fanns ett kollektivt ansvar för barn, man utgick från att skolorna hade en rätt och en plikt att se till att barn fick lära sig om teater och musik och bild. Nu har man nästan ingen estetik kvar på skolprogrammet, allt är privatiserat, en föräldraopinion kan blåsa bort en pjäs, funderar Osten.

– Idag spelar kvalitet ingen roll. Om något känns oroande köper man inte in det. Folk blir förbannade så fort barnteater handlar om något verkligt, om svåra teman. Är det bara det snälla mot det onda är det ingen som bryr sej.

Vivica och makthierarkierna

Suzanne Osten säger att hon inte har något spännande skvaller om Vivica, deras förhållande var alltid professionellt.

Om det någonsin fanns en maktkamp mellan de två, var den strikt intellektuell. Bandler kritiserade Osten för att vara för avancerad. Men enligt Osten var hon ändå alltid öppen för dialog.

– Vivicas sätt att vara teaterchef har jag jättestor respekt för. Hon kunde se nåt och följa upp det, men inte lägga sej i vad lösningen blev. Det är engagemang. När man väl har bestämt sej för att jobba med varandra ska man tåla konflikter, då utvecklas man. Teatern var hennes liv.

Då det gällde Vivica var det aldrig något maktspel för maktspelets skull.

– Jag har haft många teaterchefer så jag kan jämföra. Jag har råkat ut för en chef som lade ner min teater, säger Osten och syftar på Stadsteaterns chef Benny Fredriksson som år 2009 sa upp samarbetet med Unga Klara – teatern har sedan dess verkat som en fri grupp.

– Där kan man tala om maktspel och intriger och knivar i ryggen. Vivica, däremot, var alltid en excellent aristokrat.

Osten beklagar sig över att det idag är alltför många administratörer som bestämmer över konsten. Enligt henne var Vivica den sista stora konstnären.

Det som skiljer en bra konstnär från en mindre bra är, enligt Osten, att hen inte är svartsjuk på bra kvalitet. Om man är en bra chef har man en bra självkänsla. Man vet att man måste fylla sin teater med bra folk.

– Vivica var visionär, hon tänkte större än sin egen regikarriär.

De anställda kunde kritiserade Bandler för att hon borde be om mer pengar, men hon hade en stolthet, ville att pengarna skulle spelas in. När hon sedan röstades bort var det för att den nya tiden krävde mer pengar.

– Jag tror det var det hon föll på. Idag talas det nästan inte alls om konst, det kommersiella går före.

Också på Bandlers tid satt det många politiker i Stadsteaterns styrelse, men till och med de moderata högermännen hade sett alla föreställningar och alla gillade henne. Bandler höll lysande tal och var en rolig sällskapsmänniska. Eftersom hon hade kunskapen om manliga hierarkier, kunde hon genomskåda dem och hantera dem.

– Jag som ung feminist avskydde bara allt det där, skrattar Osten. Men hela Vivicas dagliga umgänge var med såna män, så hon ville outsmarta dem. Det manliga maktspelet behärskade hon.

Den sista tiden

Suzanne Osten ville medvetet och aktivt börja tala och Vivica Bandler som en bra chef redan före hennes död 2004. Det är viktigt att inte glömma bort mentorerna.

När slutet närmade sej träffades de och Bandler berättade om sin parkinsons och sina hallucinationer.

– Hon kunde se fiender i rummet eller farliga personer som närmar sej sängen, men hon visste hela tiden att det var hallucinationer. Det var kusligt och intressant att hon kunde se och förstå vad det var också då hon var mitt inne i det. Det var hennes storhet, att hon kunde vara utsatt för något och samtidigt analysera det. Men det var fruktansvärt. Det finns bara ett slut.

Det var första gången Osten var hemma hos Bandler i Helsingfors. Det fanns en distans mellan dem till det yttre, men en värme till det inre.

– Jag är ganska blyg och hon var ganska blyg. Men jag tror nog hon uppfattade att jag stod på hennes sida.

Bandler brukade kalla Osten för smalnäst, något hon tar som en stor komplimang.

– Jag kunde säga detsamma om henne. Hon var påläst, intellektuell, kvalitet var viktigt för henne.

Men, säger Osten, Bandler hade också ett stort hjärta, och där går det att läsa in kriget och landsbygden från hennes förflutna. Hon hade sett och varit med om saker som gjorde henne folklig och solidarisk med människor från olika förhållanden.

Vivica Bandler hade en alldeles unik förmåga att uppskatta olikheter.

En förmåga som både barn och vuxna har något att lära av – också idag. Eller kanske speciellt idag.

Text: Ida Henrikson

Välkommen på utställningen VIVA VIVICA!

En superkvinnas teaterkarriär och ett livsverk lika långt som det självständiga Finlands historia. VIVA VIVICA! Vivica Bandler 100 år -utställningen öppnar vid Konstuniversitetets Teaterhögskola i Helsingfors.

Vernissagen äger rum på J.L. Runebergs och V. Bandlers födelsedag den 5 februari 2017 från och med klockan 13.

vivavivica_aika

Utställningen består av fotografier och tvåspråkiga texter om Vivica och hennes mångsidiga bana. En del av Vivicas egna aforistiska tankar om både livet och teatern finns med. Utställningen är sammanställd av Ralf Forsström och Katarina Lindholm.

VIVA VIVICA! -utställningen har öppet vardagar kl 9-19 och veckoslut kl 10-15 på Teaterhögskolan, Aspnäsgatan 6, och pågår fram till den 26 mars. Inträdet är fritt.

Tervetuloa VIVA VIVICA! -näyttelyyn!

Helsingissä, Taideyliopiston teatterikorkeakoulun tiloissa avautuva VIVA VIVICA! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely kertoo voimanaisen teatteriurasta ja itsenäisen Suomen mittaisesta elämänkaaresta.

Avajaiset pidetään J.L. Runebergin ja V. Bandlerin syntymäpäivänä 5.2.2017 klo 13 alkaen.

vivavivica_aikaNäyttely koostuu Vivicasta ja hänen monipuolisesta taipaleestaan ja urastaan kertovista valokuvista ja kaksikielisistä (suomeksi ja ruotsiksi) kuvateksteistä. Joukossa on monia Vivican aforistisia ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin. Näyttelyn ovat koonneet Ralf Forsström ja Katarina Lindholm.

VIVA VIVICA! -näyttely on avoinna osoitteessa Haapaniemenkatu 6 arkisin klo 9–19 ja viikonloppuisin klo 10–15 aina 26.3. saakka. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Vivica, menneen maailman mentori

”Haluatko mielipiteeni vai tukeni?” Vivica Bandler kysyi Asko Sarkolalta. – Se oli viisautta. Vastasin tietenkin, että tahdon molemmat!

Asko Sarkola
Asko Sarkola Lilla Teaternin yleisölämpiössä. Kuva: Eija Mäkinen

Pelastustehtävä. Siitä oli kyse, kun Asko Sarkola tarttui luuriin ja soitti Vivica Bandlerille Tukholman kaupunginteatteriin.

Nuori teatterinjohtaja oli saanut luotsatakseen Lilla Teaternin ja rakentanut heti aluksi kunnianhimoisen ohjelmiston: Ferenc Molnárin satiiri talouselämästä, Claes Anderssonin ja Tua Forsströmin uusi näytelmä runoilija Diktoniuksesta, J.J. Wecksellin klassikko Daniel Hjort sekä sisällissodasta kertova Hemma igen, jonka Johan Bargum oli dramatisoinut Runar Schildtin novellista.

Sama linja jatkuisi syksyllä 1975, kun Kaisa Korhonen ohjaisi Maksim Gorkin näytelmän Familjen Sikov.

– Otimme kantaa ja käsittelimme vakavia aiheita, se oli hyvää teatteria! Mutta yleisö hengästyi, Sarkola muistelee.

Käytännössä se tarkoitti, että lipputulot vähenivät ja teatterin talous notkahti. Sarkola ei tohtinut pyytää neuvoja edeltäjältään ja kouluttajaltaan, Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi siirtyneeltä Lasse Pöystiltä, vaan hän päätti turvautua Lilla Teaternin tavaramerkkiin: revyyhyn.

– Revyy antaa mahdollisuuden tarttua vakaviin asioihin, mutta muotona se on yleisöystävällisempi. Jos yksi sketsi ei kiinnosta, katsoja tietää, että kohta tulee toinen. Lilla Teatern oli esittänyt revyitä jo Oscar ja Eija Tengströmin aikana. Vivica jalosti sen, ja revyyperinne jatkui Lassen aikana.

Tilattuaan revyytekstejä Johan Bargumilta, Claes Anderssonilta ja Christer Kihlmanilta Sarkola mietti: kuka on Pohjoismaiden paras revyyohjaaja?

– Soitin Vivicalle, koska hän oli ylivertainen ja hallitsi koko konseptin: ajoituksen, järjestyksen, rytmin, vaihdot ja ennen kaikkea kosketuksen yleisöön. Revyyssä ei voi paeta minkään muodon taakse, vaan esityksen pitää kommunikoida katsojien kanssa. Vivica tiesi, miten se tehdään.

Nerokas ohjaaja

Tukholman kaupunginteatterin johtaja ei kieltäytynyt kutsusta vaan saapui syyslomallaan Helsinkiin ja ryhtyi työhön. Oss emellan, en cabareevyn musiikin oli säveltänyt Otto Donner, ja säestäjänä toimi pianisti Jukka Jarvola.

Asko Sarkola näytteli pääroolin, ja hänen kontollaan oli juonellisesti tärkeä laulu. Valitettavasti Sarkola ei ole laulava näyttelijä, kuten hän itsekin tunnustaa, mutta Vivicalle se ei ollut ongelma.

– Hän ehdotti, että tulisin ulos ravintolasta kädessäni puoliksi juotu punaviinipullo ja esittäisin olevani hiukan juovuksissa, mikä salli pienet epäonnistumiset laulamisessa. Se toimi kuin häkä!

Vivica ohjasi Sarkolaa myös myöhemmin, mm. näytelmissä Verandan, Moje ja Yks, kaks.

– Hän oli nerokas ohjaaja, joka pystyi maksimoimaan toisen ihmisen taidot ja pönkittämään tämän itseluottamusta. Vivica ei uudistanut teatteria visuaalisesti tai liikunnallisesti, vaan henkilöohjaus, kieli ja replikointi olivat hänen erikoisalaansa. Vivica oli hyvin erilainen kuin suomalaiset ohjaajat, hän rakasti ja kunnioitti näyttelijöitä. Vääpelit huutavat, mutta kenraalit ja marsalkat eivät huuda. Vivica ohjasi hyvin hienovaraisesti ja kertoi asiansa kahden kesken, lähes kuiskaten: Vad tror du, vet du…

Sarkola kehuu Vivican vainua, kykyä nähdä nopeasti toisten lahjakkuus ja tietty poikkeuksellisuus.

– Vivica pystyi inspiroimaan myös kirjailijoita, hän syötti heille jatkuvasti ideoita ja jalosti heidän näytelmiään. Siinä mielessä hän oli taitava teatterinjohtaja ja tuottaja.

Luova ratkaisija

Revyy-kikka toimi ja korjasi Lillanin taloustilanteen. Hedelmällisen yhteistyön myötä kaksikosta tuli ystäviä ja Vivicasta nuoren teatterinjohtajan mentori. Asioista puhuttiin alusta asti suoraan ja häpeilemättä.

Sarkola kehuu useaan kertaan Vivican kykyä bongata nopeasti oleellisin asia, ydin.

– Yksi Vivican vahvuuksista oli se, että hän ymmärsi, miten asioihin voi vaikuttaa näkökulmaa muuttamalla, hän sanoo ja kertoo konkreettisen esimerkin.

Christer Kihlman oli kirjoittanut näytelmän, jonka miehitys oli jo sovittu. Kaksi viikkoa ennen harjoitusten alkamista pääroolin esittäjä ilmoitti, että hän purkaa sopimuksensa ja menee Svenska Teaterniin, joka myös maksaisi mahdolliset sanktiot.

Mitä mitä mitä?

– Soitin Vivicalle ja olin hirveän tuohtunut nuori teatterinjohtaja. Onko sinulle tapahtunut koskaan vastaavaa? ”Voi-voi, vaikka kuinka monta kertaa”, hän vastasi. ”Mutta nythän sinulla on mahdollisuus saada rooliin parempi näyttelijä!”

Ja niin kaksikko ryhtyi yhdessä pohtimaan sopivia pohjoismaisia ehdokkaita.

– Kenestä aloitetaan? Vivica kysyi.

Thommy Berggren olisi paras.

– No mutta soitetaan Thommy Berggrenille!

Sarkola kertoo käyttäneensä episodia usein esimerkkinä, kun hän on pitänyt esitelmiä ja puhunut johtamisesta ylimmälle liikkeenjohdolle.

– Kyse on siitä, että antaa mielikuvitukselle mahdollisuuden eikä suomalaiseen tapaan vain tuijota ongelmaa ja hoe koko ajan: ”Hirveetä, hirveetä!” Sellainen ei tuota mitään. Paskat on jo housuissa. Väinö Linnalla on sama ajatus: Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Olennaista on päästää luovuus irti rakentamaan ratkaisua.

Eurooppalainen teatterintekijä

Lillanista tuli Sarkolan mukaan taiteellinen teatteri Vivican aikana. Eija ja Oscar Tengströmin vuonna 1940 perustamassa ja johtamassa teatterissa oli ollut kunnianhimoisia ohjelmistovalintoja, mutta se ei ollut olemukseltaan eurooppalainen teatteri vaan hyvin paikallinen.

Kiinnostavaa oli, että Lillanissa puhuttiin arkikieltä, mikä erotti sen Svenska Teaternista.

Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler muistelee Lillanin-vuosiensa alkutaivalta. Kun hän ryhtyi vuonna 1955 johtamaan teatteria, hän kiteytti taiteelliset periaatteet kolmeen sloganiin: ”Itsetuntemusta – Ihmismielten ruoskintaa – Hyväntahtoista viihdettä. Lisäksi luonnollista näyttämökieltä ja yhteistyötä suomenkielisten kollegoiden kanssa. Suuret tragediat ja pienet komediat julistetaan pannaan.”

Sarkola huomauttaa, että ennen Lilla Teaternin ostamista Vivica ohjasi Svenska Teaternissa merkittäviä esityksiä – mm. Sartren, Genet´n, Anouilh´n ja Williamsin tekstejä –, ja olisi ollut loogista, että hänet olisi valittu teatterinjohtajaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan teatterin johtokunta nimitti johtajaksi Näyttelijäliiton puheenjohtajan, Runar Schaumanin.

– Luulen, että päätökseen vaikuttivat Vivican eroottiset mieltymykset ja se, että hän oli yläluokan tyttö. Se kertoo paljon aikakaudesta; 1950-luku oli osittain ahdasmielistä aikaa ja Svenska Teatern pikkuporvarillinen teatteri.

Kysymys Lilla Teaternin ainutlaatuisesta hengestä saa Sarkolan pohtimaan ensemblen ja yleisön välistä vuoropuhelua.

– Minun piti kerran määritellä, mitä kansanteatteri on. Analysoin silloin tosiasiassa Lillania ja sen henkeä. Kansanteatteri sinuttelee yleisöä. Näin tapahtui jo Eija ja Oscar Tengströmin aikana, mutta Vivica jalosti sen pidemmälle, minkä jälkeen Lasse jatkoi perinnettä, osin myös siksi, että hän oli Bissen (Birgitta Ulfssonin) kanssa niin oleellinen osa Vivican konseptia. Ilman heitä teatteri ei olisi ollut sitä mitä se oli. Tämä koskee sekä vakavia näytelmiä että revyitä.

Sarkola muistuttaa, ettei esitys ole suljettu taideteos, vaan sen tulee kommunikoida yleisön kanssa.

– Se edellyttää, että kommunikointi toimii ensemblen sisällä. Jotta vuoropuhelua syntyisi, kommunikaatiota lavennetaan ottamalla katsojat mukaan, mutta ei yleisön vaan näyttämön ehdoilla. Se ei tarkoita, että näyttelijät asettuisivat yleisön yläpuolelle. Jos niin tekee, esitys muuttuu nopeasti papin saarnaksi.

Viisas keskustelukumppani

Sarkola korostaa, ettei hänellä ole kokemusta Vivican Lillanin-johtajakaudelta, sillä hänet kiinnitettiin taloon Lasse Pöystin aloitettua teatterinjohtajana.

– En työskennellyt koskaan Vivican alaisena. Hän oli Lilla Teaternin hallituksen jäsen, muttei toiminut sen puheenjohtajana. Siinä mielessä suhteemme oli aika tasavertainen. Muistan, kun hän kysyi minulta: ”Haluatko mielipiteeni vai tukeni?” Se oli viisautta. Vastasin tietenkin, että tahdon molemmat!

Sarkola kertoo esimerkin Vivica Bandlerin lojaalisuudesta ja hyvästä tilannetajusta.

– Olin mokannut eräässä asiassa, ja hallituksen puheenjohtaja Georg Henrik von Wright otti sen puheeksi hallituksen kokouksessa. Myönsin virheeni. En ollut tehnyt taloudellista virhettä, vaan kyse oli siitä, etten ollut käyttäytynyt asiallisesti erästä ihmistä kohtaan. Vivica reagoi heti. Hän otti puheenvuoron ja sanoi: ”Hallituksen tehtävänä ei ole tuomita teatterinjohtajan käytöstä.” Herkkänä henkilönä hän huomasi, että asia voi kääntyä väärään suuntaan ja saada liian suuret mittasuhteet.

Kun Vivica palasi Tukholman kaupunginteatterin johtajakauden jälkeen Helsinkiin, kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.

– Hänellä oli tapana tarjota esityksen jälkeen pari voileipää, jotka kotiapulainen oli tehnyt valmiiksi. Puhuimme niin teatterista kuin yksityisasioistakin. Hän oli äärimmäisen viisas keskustelukumppani. Joskus hän oli aika dramaattinen. Kerran meillä oli palaveri hänen oltuaan sappikivileikkauksessa. Hän otti esiin pienen muovipurkin, johon leikatut kivet oli kerätty, ja asetti sen pöydälle, missä se seisoi koko keskustelumme ajan, Sarkola nauraa.

Aktiivinen verkostoituja

Vivica Bandler oli kosmopoliitti sanan todellisessa merkityksessä. Hän puhui useita kieliä, tunsi taiteilijoita ja teatterintekijöitä eri puolilta maailmaa ja loi aktiivisesti kontakteja uusiin ihmisiin.

– Kun Taganka-teatteri vieraili Suomessa, Vivica piti Huvilakadulla illalliset, joissa kunniavieraana oli Juri Ljubimov. Ruokailun aikana Vivica esitteli kaikki kutsumansa suomalaiset teatterintekijät. Hänen puheensa oli aivan loistava. Ljubimovin vastaus oli yhtä fantastinen, kun hän sanoi: ”Kiitoksia, kiitoksia – ja kiitoksia siitä, että kerroit niin paljon itsestäsi.” Keskustelun taso pysyi koko ajan täällä, Sarkola sanoo ja nostaa kätensä yläilmoihin.

Lilla Teatern päätti Sarkolan aloitteesta tehdä 1980-luvulla avauksen itään ja kutsua venäläisen ohjaajan vierailemaan.

– ”Minäpä soitan”, Vivica sanoi ja otti yhteyttä tuttavaansa, Kansainvälisen teatteri-instituutin Venäjän-johtajaan. Niin minulle ja Elina Salolle järjestyi audienssi.

Lopputulema oli, että Kama Ginkas saapui Suomeen ohjaamaan. Sarkola kävi neuvotteluja myös Anatoly Efroksen kanssa, joka oli ohjannut Suomen Kansallisteatterissa, mutta tämä sairastui ja kuoli.

– Vivicalla oli erinomainen kontaktiverkko, ja hän hoiti todella paljon asioita puhelimitse. Teimme siitä ihan pilkkaakin Frej Lindqvistin kanssa, Sarkola kertoo ja viittaa Kuolemanpartioon, näyttelijäkaksikon iskuryhmään, jolla on ollut tapana esiintyä yllättäen ystävien ja kollegoiden merkkipäivinä.

Kun Vivica Bandler juhli 60-vuotissyntymäpäiviään Tukholman Operakällaren-ravintolassa, Sarkola ja Lindqvist nousivat virallisen ohjelmaosuuden jälkeen tuoleille seisomaan sonnustautuneina vivicamaiseen peruukkiin ja silmälaseihin. Molemmilla oli puhelin. Esityksen idea oli yksinkertainen: riikinruotsalainen Vivica keskustelee suomenruotsalaisen Vivican kanssa.

– Kyse oli niin sanotusta pilkkakehumisesta, jossa huumorin kautta ylistimme Vivicaa. Hänellä oli lempirepliikki, jonka kaikki salissa olijat tunnistivat: ”Kan jag ringa dig lite senare?” Käytimme repliikkiä usein eli Vivica sai maistaa omaa lääkettään. Yleisö ihmetteli, miten uskalsimme tehdä sen, mutta tiesimme Frej´n kanssa, että hänen huumorintajunsa kestää tykityksen.

Sensitiivinen viettelijä

Sarkola korostaa, ettei kuva Vivica Bandlerista rautarouvana pidä paikkaansa. Päinvastoin, hän oli äärimmäisen herkkä ihminen, joka päästi lähelleen vain henkilöitä, joiden kanssa hän koki olevansa turvassa.

– Vivica piti etäisyyttä, kuten aristokraatit pitävät henkilöihin joista ei tiedä, onko tämä lintu vai kala. Mutta lähietäisyydessä dialogi oli jotain aivan muuta. Hän oli aina valmis auttamaan ystävää. Hänhän toimi lottana sodan aikana. Mutta hänen solidaarisuutensa ja valmius auttaa saattoi johtua myös seksuaalisesta vähemmistöasemasta, Sarkola sanoo ja muistuttaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos aina vuoteen 1971 asti.

– Osin siksi Vivica oli ujo, mutta hän käytti sitä myös aseenaan. Hän oli hyvin sensitiivinen erilaisissa tilanteissa. Hän ei ollut koskaan fyysisesti dominoiva, mutta henkisesti kyllä. Siinä hän oli hyvin taitava, hän pystyi puhumalla manipuloimaan ihmisiä sekä hyvässä että pahassa.

Lasse Pöysti kertoo kirjassaan Jalat maahan (Otava, 1991), miten häntä ja Vivicaa nauratti, kun he kutsuilla konjakkivaiheessa huomasivat hankkiutuneensa saman henkilön seuraan. Yhteinen maku ei vuosikymmenien kuluessa muuttunut.

Sarkola hymähtää tarinalle ja kertoo itsekin tiedustelleensa Vivicalta, miten kiinnostunut hän saisi olla, kun tämä ohjaustehtävään ryhtyessään oli tuonut Lillaniin mukanaan itävaltalaisen lavastajan, komean naisen.

– Parempi sopia, ettei tule konfliktitilannetta. Meillä oli Vivican kanssa kiinnostavia keskusteluja, kun puhuimme naisista. Hän oli näissä asioissa erittäin viisas. Eroottisesti hän oli sekä että, hän piti naisista ja miehistä.

Sarkola muistelee hymyillen yhteistä matkaa Venetsiaan, jonka kaksikko teki vuonna 1985 Lilla Teaternin saatua Euroopan neuvoston myöntämän palkinnon muun muassa kaksikielisyytensä ansiosta.

– Lensimme Zürichiin, josta jatkoimme junalla Venetsiaan. Hän oli tilannut illaksi meille kahdelle gondolin. Öinen matka vesillä kesti tunnin, välillä kyytiin astui balalaikan soittaja. Siinä minä olin, vieressäni tämä kehräävä kissa. Puhuimme paljon ihmissuhteista. Lopuksi kiitin kauniisti. En halunnut pilata suhdettamme. Luulen, että hän ymmärsi sen.

Haavoitettu tytär

Vivica Bandler kuvaa elämäkerrassaan lapsuudenkotiaan kultahäkiksi. Hän myös kertoo paenneensa ajatukseen, että Runar Schildt olisi ollut hänen isänsä.

– Vivican suhde isäänsä, Erik von Frenckelliin, oli hyvin hankala, ja Vivica käytti hänestä puhuessaan kovaa kieltä. Kun pappi oli Erikin hautajaisissa tullut sanomaan Vivicalle, että nyt voisi jo antaa anteeksi, Vivica oli vastannut: ”Ei ole mitään syytä.”

Lapsena Vivica oli isän tyttö, mutta myöhemmin suhde muuttui, ja suurin osa kaikesta, mitä tytär teki, oli isän mielestä väärin: Vivica seurusteli väärissä piireissä, meni naimisiin puolijuutalaisen kanssa ja valitsi taiteellisen ammatin.

– Isä loukkasi häntä monin tavoin. Siinä, että Erik von Frenckell vietteli Vivican tyttöystävän, kuten Tuija-Maija Niskasen elokuvassa Jäähyväiset kerrotaan, on jo kreikkalaisen draaman ainekset. Omaa tytärtään ei tarvitse nöyryyttää tuolla tavalla, Sarkola sanoo tiukasti.

Hän huomauttaa, että isä myös ihaili Vivicaa. Kun Helsingin kaupunki täytti 400 vuotta, Vivica suunnitteli yhdessä taiteilija Olle Eklundin kanssa Helsingin historiasta kertovan, 52 ”elävästä kuvasta” koostuvan juhlakulkueen. Mukana oli yli tuhat näyttelijää, ja valmistelutyö kesti vuoden.

– Se on ollut valtava luottamuksen osoitus nuorelle ohjaajalle.

Sarkola pitää luonnollisena, että Vivica hakeutui teatterin pariin.

– Teatteri on työpaikkana hyvin suvaitsevainen, vapaa satama, missä ihmiset pystyvät toteuttamaan itseään aivan eri tavalla. Myös silloin, kun muu yhteiskunta on ollut hyvin ankara ja ehdoton, kuten 1950-luvulla. Teatterissa se, mitä teet taiteilijana, pätee.

Aatelinen esitaistelija

Sarkola muistelee joulukuussa 1984 ensi-iltansa saanutta esitystä, Klaus Mannin kirjaan perustuvaa Flykt mot norr, jonka Vivica Bandler dramatisoi ja ohjasi yhdessä Raija-Sinikka Rantalan kanssa.

– Kun vuonna 1917 syntynyt Vivica, yläluokan tyttö, kertoi meille näytelmää varten 1930-luvusta, hämmästelin kuulemaani. Maailma ja tapakulttuuri olivat täysin erilaisia kuin nykyisessä demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa olemme eläneet niin pitkään. Sitä sai oikein jumpata, että olisi ymmärtänyt.

Hän kertoo esimerkin Vivican hienovaraisesta tavasta hoitaa asioita. Pikku-Lillanin kaluston hankkimiseen tarvittiin varoja, ja Vivica oli sopinut tapaamisen merkittävän kulttuurin tukijan, Wihuri-yhtymän hallituksen puheenjohtaja Rakel Wihurin kanssa.

– Menimme ravintolaan. Olin valmistanut myyntipuheen, jotta Wihurin säätiö antaisi rahaa. Vivica sanoi antavansa minulle merkin. ”Keskustelemme ensin yleisesti.” Istuimme ja rouvat puhuivat ja puhuivat – ja puhuivat. Wihuri kysyi minulta välillä jotakin ja vastasin lyhyesti. Odotin merkkiä ja katsoin Vivicaa: Joko? Mutta rouvat vain puhuivat.

Lopulta tilaisuus päättyi ja kaksikko hyvästeli Wihurin.

– Aha, sinä arvioit, ettei kannata, totesin Vivicalle. ”Päinvastoin”, hän vastasi. ”Kaikki on hoidettu. Nyt ei tarvittu mitään puhetta. Hän halusi vain tutustua sinuun. Että kuka on tämä nuori mies, jolle pitää antaa rahaa.”

Tapa, jolla asia hoidettiin, tuo Sarkolalle mieleen Vivican aikalaisen ja toisen aatelisen, marsalkka Mannerheimin.

– Suomesta, kuten myös Ruotsista, on poistettu paljon ihmisten käytöstä ja toimintaa ohjaavaa etikettiä, mutta Venäjällä sitä on vielä jäljellä. Että asioista voidaan vihjata ja hoitaa hienovaraisesti. Mannerheim toimi juuri näin. Kun hän piti puheen Ritarihuoneella 20-luvun alussa, sisällissodan jälkeen, hän myös tähdensi aateluuden velvoittavan ja muistutti, että historiallisesti aateluus on tarkoittanut kehityksen kärjessä olemista. Siihen se velvoittaa jatkossakin: olemaan esitaistelija kehityksen ja tärkeiden asioiden puolesta.

Teksti: Eija Mäkinen

Asko Sarkola muistelee Vivica Bandleria myös elämäkerrassaan, Liisa Talvitien teoksessa Asko Sarkola naurun takana (WSOY, 2014).

Envis, dominant och fruktansvärt bra

Jag skulle inte vara skådespelare utan Vivica Bandler. Hon var en frisk fläkt i teaterfinland som introducerade ett alldeles nytt sceniskt tilltal. Hon var en människokännare, en mästare på manipulation och ett erotiskt djur, berättar Birgitta Ulfsson om den gemensamma tiden och arbetet på Lilla Teatern.

Birgitta Ulfsson, foto: Sanna Liimatainen/Förlaget

Skådespelaren och regissören Birgitta Ulfsson svarar i telefonen hemma i Göteborg.

Hon har fått tala en hel del om Vivica Bandler på sistone, speciellt med tanke på den före detta chefens, kollegans och väninnans 100-årsjubileum. Men ännu ställer hon gärna upp på en intervju.

– Minnet är snabbt förbrukat. Men klart man har lust att porträttera den här högst viktiga, egensinniga och oerhört brinnande personen – det är lite ont om dem nuförtiden. Människor som är passionerade i sin teaterroll, dem hyllar jag gärna.

Ulfsson (född 1928) lärde känna Vivica Bandler (1917-2004) i ett rätt slutet efterkrigstida Finland. Hon beskriver Bandler som en intelligent kosmopolit.

– Vi hade länge så stängda gränser. Min generation kunde väldigt lite om den närliggande historien utifrån världen, förklarar Ulfsson.

Vivica kom från den förmögna familjen von Frenckell där barnen sedan ung ålder hade fått resa runt om i Europa. Det skulle bli en av Bandlers styrkor som teaterchef – att hon hade så bra koll på både författare och kulturklimat från andra länder, inte minst det övriga Norden. Hon kunde många språk inklusive dialekter, inte bara “finhetsretorik”.

Under den här tiden, sent 1940-tal och tidigt 1950-tal, var Svenska Teatern den absolut dominanta finlandssvenska teatern. Det var det traditionella teaterpatosets tid.

– Det här revolterade många av oss unga teatermakare emot, men inte visste vi riktigt hur vi skulle göra då klimatet var så oerhört konservativt i Svenskfinland. Därför var det viktigt att Vivica kom och slog sönder många överenskomna strukturer.

Redan då hon regisserade sina första föreställningar på Svenska Teatern, var Bandlers stil omtvistad. Hon hade ett okonventionellt grepp och stor begåvning, men publiksiffrorna förblev låga. Många menade till exempel att det hon gjorde var perverst eftersom hon var bisexuell.

– Inte var det lätt för henne, säger Ulfsson. Men Vivicas energi var enorm. Och så hade hon humor!

Bandlers hurmor var inte alltid snäll, vilket ledde till ett helt annat tilltal gentemot publiken än man var van vid. I hennes regi frångick man den så kallade skillnadskan, ett uttryck som Bengt Ahlfors myntade som recensent och som syftade till tidens högtravande teaterspråk (Svenska Teatern ligger på Skillnadsgatan).

Det var en ung, vulgär och intellektuell Birgitta Ulfsson som mellan 1948 och 1950 gick i Svenska Teaterns Scenskola.

– På scenskolan lärde vi oss att tala skillnadska, men jag ansågs vara ganska hopplös, skrattar hon.

Hon var övertygad om att hon inte var bra, eftersom hon inte passade in i den förskönande gulligheten. Men den kontroversiella regissören Vivica Bandler fattade genast tycke för Ulfssons tonläge.

Lillan, mumintrollet och succén

I mitten av 50-talet slutade Ulfsson med teater, besviken på sej själv som skådespelare. Hon var gift med kollegan Lasse Pöysti och paret flyttade ut till en stuga i Vanda där de fick två barn.

– Det fanns inga alternativ i Svenskfinland, så det var enkelt att sluta.

Men Vivica Bandler hade inte glömt den intressanta unga skådespelerskan. År 1955 köpte Bandler Lilla Teatern och ville skaffa sej en egen fast ensemble. Så småningom anställde hon Lasse Pöysti, tillsammans med bland andra Eila Granberg och Eva Perander. De kom ut till torpet i Vanda för att repetera en enaktare, eftersom Ulfsson inte kunde lämna barnen. Efter det anställde Bandler också Birgitta Ulfsson, som tänkte “varför inte”. Teatern låg då på Kaserngatan 23 (Pikku Lillan).

Lillans enseble hankade sej fram och fick ett gott rykte inom teatervärlden. Men publiken var svårfångad och fåtalig, förutom vid de omtyckta revyerna av framförallt Benedict Zilliacus som sattes upp varje vår och gjorde att teatern fick in lite pengar. Ingen fick sommarlön men alla jobbade hårt.

Men sedan hände det att en viss Tove Jansson, som Bandler hade haft en romans med, skrev ett litet stycke kammarteater om Mumintrollet. Vivica tvingade henne, som Ulfsson uttrycker det. Med pjäsen Troll i kulisserna åkte Lilla Teatern på turné till Sverige och Norge.

– De rev sina kläder av hänförelse! Vi hade plötsligt Nordens vackraste scenspråk, något som aldrig hade dugit före det, utan ansetts vara provinsmål. Det var ganska häftiga tider!

Med en djärv repertoar och flera uppmärksammade gästspel blev både Vivica Bandler och Lilla Teatern så småningom allt mer etablerade. År 1962 flyttade teaterns huvudscen till nuvarande Georgsgatan, där Bandler ännu var vid rodret en tid.

Hurdan var hon då, Vivica Bandler, som teaterchef och som regissör?

– Hon var väldigt dominant. Jag kallade henne för en feodal fältväbel. Vi var några som kom in under hennes skal, annars höll hon folk på en armlängds avstånd. Men Lasse och mej dyrkade hon.

Vad berodde det på?

– Vi var ganska skärpta i huvudet faktiskt, vi var väl ganska bra. Ví strävade åt samma håll som hon. Det var underbara tider, även om jag inte njöt av positionen som chefens favorit. Det var så jävla roligt att hålla på i motvind och tro på det man gör!

Ingen demokrati, desto mer kärlek

Anslagen till teatern var eländiga. Man tyckte att Bandler var stadsdirektörens dotter och hade tillräckligt med egna pengar. Men i motsats till vad folk trodde, hade hon inte tillgång till så mycket av det Frenckellska kapitalet. Pappan och hon drog inte jämnt, han var ofta upprörd över hennes verksamhet. Bandler var också gnidigt snål, enligt Ulfsson. Hon drev teatern så billigt som möjligt.

– Det var först under Lasses och min chefstid som anslagen höjdes till en skälig nivå, och då kunde vi också utöka ensemblen.

Så smånigom vande sej publiken vid Lilla Teaterns direkta stil. Visst spelades det bra teater på Svenskis också, menar Ulfsson, men Lillans styrka var just publiktilltalet.

– Vivica sa att vi inte kan hålla på och spela som om vi är ensamma på scenen och ingen annan är i rummet, nog är det utåt vi ska vända det. Man behöver inte äckelflörta med publiken, men man måste ha ett äkta tonfall och vända det utåt.

Hur var dynamiken mellan er tre?

– I och med att Lasse och jag var gifta och hon tyckte om oss båda, så måste hon turvis tala illa om den ena åt den andra. Hon räknade inte med att vi talade sinsemellan. Hennes manipulativa förmåga var enorm. Det visste vi alla tre.

Men Bandler var genuint intresserad av medmänniskan. Enligt Ulfsson hade hon en osedvanligt god människokunskap och var en bra personinstruktör. Hon förstod att jobba på olika sätt med olika skådespelare.

– Man kan inte hålla en föreläsning då man regisserar!

Tekniskt var Bandler inte speciellt skicklig, menar Ulfsson. Hon var inte utbildad regissör, utan hade en agronomexamen. De andra fick lappa där det behövdes. Det var inga problem.

Utan att ta en tum av Bandlers resning löste ensemblen diskret scenerierna och blandade sej i belysningen, tillsammans med Lilla Teaterns tekniker Harry Packalén, som Bandler avgudade. De lät henne alltid tycka att det var hon själv som hittat på lösningarna, annars hade hon blivit sur. Det var den enda möjligheten.

Ulfsson förklarar att Bandler hade hela teatern i sin hand. Inte fanns det någon demokrati. Men man talade om allting, inget mänskligt var teaterchefen främmande. Det var långt ifrån den hövliga försiktiga ton som annars rådde i teatersalar.

– Det var så mycket kärlek till teatern så man förlät hennes hänsynslöshet.

Gästande mymlor

Bandlers tuffhet stod heller på inget sätt i kontrast till hennes kvinnlighet.

– Hon var djupt kvinnlig. Hon var ett erotiskt djur. Hon var allätare. Bisexuell, men i första hand sexuell. Det var också hennes styrka som iscensättare. Det blev väldigt sensuella iscensättningar, säger Ulfsson.

Bandler såg erotiken och sensualismen som en stor del av verkligheten. Hon införde ett spektrum, en sinnlighet i teatern. Hon insinuerade, hade en aktiv flört i sin instruktion också, på sätt och vis flörtade hon sej in i varje skådespelares förtroende.

– Svenskis tyckte ofta att hon var en skandal, men på Lillan var det aldrig så. Det var en del av hennes fräcka humor, aldrig ett problem.

Några gånger blev det däremot problem då Bandler hade en så kallad mymla, som man säger i Mumindalen, en kvinna som hon var förälskad i, som hon tog in i någon produktion.

– Hennes mymlor var ofta ganska dåliga skådespelare. Då led vi lite av att hon var så förälskad att hon blev blind. Det hände inte så ofta, men det hände. Om en stund försvann de sedan alltid.

Vivica Bandlers äkta man Kurt Bandler var mer eller mindre införstådd i hennes kärleksliv och de olika mymlorna som kom och gick. Hon försökte inte ens göra någon skillnad mellan privatlivet och teatern. Ulfsson beskriver det som befriande oproblematiskt.

Katastrofer och konfrontation

Ulfsson berättar också att Vivica Bandler uppskattade katastrofer. Hon hade en tendens att skjuta vissa beslut framför sej, vilket ledde till att de ofrånkomligt kom emot i slutet av repetitionsperioden. Ganska vanligt var det att föreställningen inte var färdig till premiären.

– Då höll vi oss ovanför vattenytan och gav vårt yttersta. Vi lärde oss koncentrationens betydelse. Vi blev alltid mycket bättre till premiären och löste saker i luften, i språnget, sen fick man repetera lite efter premiären. Det blev nästan ett mönster. När vi tog upp det med henne blev hon så satans arg.

Lasse Pöysti skriver i sina memoarer att man gick till premiären med blodsmak i munnen. Så var det, bekräftar Ulfsson, tandköttet började blöda av koncentration. Och det gav en intensitet till premiärerna.

– Nästan varje premiär var sådan, ifall det inte hände blev vi oroliga för att vi var alldeles för ljumma.

Att få familjelivet att gå ihop med teaterarbetet var inte lätt, utan “ett jävla pusslande”, menar Ulfsson. Det hade Vivica Bandler ingen förståelse för. Teatern var allt, man skulle satsa allt. Ulfsson och Pöysti stod båda på scenen om kvällarna och hade två barn i en vandaskog. Repetitionerna drog ut på tiden och tidtabellerna höll aldrig.

– Hon ville nog äga vårt privatliv också, säger Ulfsson.

Bandler handskades enligt Ulfsson lite slarvigt med sanningar och överenskommelser, vilket i ett skede ledde till en konfrontation och en kris som pågick i kanske ett halvår.

– Hon frågade om vi menar att hon ljuger. Pöysti och jag tittade på varandra och sa ja. Hon blev förstås kränkt. Men eftersom vår lojalitet var större än ett gräl fortsatte vi att spela.

Tvisten upplöstes sist och slutligen i en hård kram någonstans mellan logerna och städskrubben, och det hela togs aldrig mer på tal.

– Hon tyckte så hemskt mycket om oss. Både hon och vi led nog av krisen.

Sorgen och glädjen

Också efter sitt chefskap var Bandler ett ovärderligt stöd för Ulfsson och Pöysti.

– Hon såg genast då något var dåligt, det var hon förbannat bra på.

När Ulfsson och Pöysti tog över Lilla Teatern och engagerade olika prisbelönta regissörer från hela världen i sina produktioner, kunde de ändå på slutrakan bli osäkra på hur de egentligen skulle göra. Då bad de Vivica Bandler komma och se på genrepet. Hon satte fingret exakt på den svaga punkten.

– Via henne fick tillbaka vår självkänsla och tro på det vi gjorde. Vi blev nog beroende av henne. Det var en stor saknad när hon stack, men nog var vi ganska trötta på våra gemensamma lösningar också. Det blir lätt att man upprepar sina mönster. Det goda var att det märkte hon och det märkte vi. Det var ett gott slut, även om hon kanske var lite bitter då hon slutade. Men det är alla teaterchefer.

Ulfsson tycker själv att hennes viktigaste produktioner i Vivica Bandlers regi var Bröllopsgästen och Balladen om det sorgsna caféet, båda av Carson McCullers.

– De båda rollerna var svarta porträtt av kvinnor. Sånt tyckte hon att jag var bra på. En djup tragedi utesluter inte att man har humor, tvärtom, det gör den bättre. Det lärde hon oss.

Ulfsson minns att Bandler ofta talade om bottensorgen. Allra mest gillade hon mänskor som hade en gåta av sorg djupt inne – något man inte flaggar med, men som finns där. Ulfsson var just en sådan, med en bottensorg men också en stor glädje.

– Det tog hon vara på, istället för att man skulle behöva skämmas för att man är en ängslig människa. Jag skulle inte vara skådespelare utan henne. Hon höjde vår självkänsla och öppnade luckor som vi inte visste fanns.

Efter Lilla Teatern flyttade Bandler först till Norge och sedan till Sverige, där hon som chef lyfte Stockholms Stadsteater till nya nivåer med sitt klarspråk och sin ledarstil. Där hyllas hon fortfarande oerhört, enligt Ulfsson. I det allmänna medvetandet i Finland är hon kanske inte lika känd längre. Men Ulfsson understryker hennes betydelse för vår teaterhistoria.

– Vivica Bandler kommer att ha sin stora plats i historien, när den nu sen skrivs. Hon var en oerhört stark nordist och öppnade gränserna. Orädd och med ett enormt kontaktnät. Det odlade hon, och visade stor djärvhet med sitt repertoarval, säger Birgitta Ulfsson innan vi lägger på luren.

– Nog var hon en jävla energisk och alldeles fantastisk människa.

Text: Ida Henrikson

I sina memoarer ”Birgitta Ulfsson – med och mot min vilja” av Stig Hansén berätter Ulfsson mer om arbetet med Vivica Bandler. Boken utkommer i mars 2017 på Förlaget.