Joskus on hyvä sanoa totuus

On tiistai 14. elokuuta 1990. Keskiyö lähenee, ja Tampereen ylioppilastalossa tarjoillaan keskiolutta, kebabia ja koirankeksejä. Sali on täynnä Tampereen Teatterikesän vierailijoita ja festivaaliyleisöä, kun lavalle nousee kaksi miestä, amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee ja Midnight Bar Blue Kebab -klubin isäntä Juha Siltanen.

– Yöklubi oli Vivican idea. Häntä harmitti, kun festivaaliesiintyjät hajaantuivat eri ravintoloihin ryyppäämään. Hän halusi koota ihmiset samaan paikkaan pitämään hauskaa yhdessä, Juha Siltanen kertoo.

Puoliltaöin startanneen klubin ohjelman Siltanen suunnitteli yhdessä Vesa Tapio Valon kanssa. Kaksikko oli osa Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kokoamaa suunnitteluryhmää, johon kuuluivat myös festivaalin toiminnanjohtaja Leena Vihola ja teatterikriitikko Kirsikka Moring.

– En tiedä, miksi Vivica kutsui minut mukaan. Tapasimme ensimmäisen kerran Huvilakadun keittiössä suunnitteluryhmän kokouksessa. Hän oli silloin jo varsin iäkäs, 73-vuotias, minua 42 vuotta vanhempi.

– Olin nähnyt Vivican aiemmin Lilla Teaternissa, mutten koskaan kuvitellut, että polkumme tulisivat risteytymään, sillä hän vaikutti hyvin pelottavalta henkilöltä. Hänen hahmonsa, eleensä ja esiintymisensä eivät kutsuneet lähestymään, päinvastoin. Hän oli kuin korkeimman oikeuden presidentti, jolta kukaan ei mene kysymään edes kellonaikaa.

Juha Siltasen seuraava kirja on kertomus ravintolasta teatterina. Sen julkaisee Teos syksyllä 2017. Kuva © Heini Lehväslaiho.

Suunnitteluryhmän tehtävänä oli katsoa teatteriesityksiä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, kertoa näkemyksistään ja nostaa esiin kiinnostavimmat.
Siltaselle selvisi nopeasti, millaisia esityksiä Vivica suosi: pienimuotoisia mutta dramaattisia, vahvan naisnäkökulman sisältäviä näytelmiä, jotka puhuttelivat katsojaa enemmän emotionaalisesti kuin intellektuaalisesti.

– Hänellä oli varmat mielipiteet teatterista, mutta hän ei koskaan perustellut niitä. Hän piti myös klovneriasta; esityksistä, joissa voimakkaasti inhimillinen aspekti tuotiin esiin vaatimattomassa kehyksessä ja huumorin kautta. Joskus oli tosin helppo nähdä, että osa niistä valittiin ohjelmistoon, koska ne olivat taloudellisesti käteviä.

Ralf Forsström kiteytti Viva Vivica! -seminaarissa osuvasti, että Vivica oli suuri tuottajalahjakkuus. Hän näki, mitkä asiat tai ketkä henkilöt eri parametrit laskien – esimerkiksi taloudellisesti, organisatorisesti tai infrastruktuurin kannalta – kannatti yhdistää.

Siltanen sanoo, ettei hänelle milloinkaan kovin syvällisesti selvinnyt Vivican taiteellinen maku.

– Usein taiteilijat pahkuavat agendaansa rasittavuuteen asti, mutta Vivica puhui hyvin vähän teatterista. Minulle ei syntynyt käsitystä, että hän olisi ollut kiinnostunut teatterin yleistilasta tai siitä, mitä muut tekevät. Siinä mielessä hän oli hyvin itsekeskeinen ihminen, kuten suuri osa taiteilijoista. Hän kertoi paljon absurdin teatterin tulovaiheista Suomeen; genre, joka kiinnosti meitä molempia. Omista ohjauksistaan hän saattoi mainita, mitä oli tehnyt, mutta koskaan hän ei teoretisoinut työtään.

Itsensä annostelun taito

Siltasen mukaan Vivica piti itsensä tiukasti kontrollissa.

– Jokainen ele ja repliikki oli tarkoin harkittu ja suppeaksi hiottu, mutta aina vahvasti to the point. Hänen bravuurinsa oli se, miten hän jonkin asian mennessä pieleen ei reagoinut siihen yhdelläkään ilmeellä, vaan hän sanoi vain: ”Voi vittu.” Hän oli hyvin tietoinen habituksestaan ja olemuksestaan, ja monien teatterillisten lahjakkaiden ihmisten tavoin hän vilautti valitsemansa persoonan oheen pieniä, paljastavia signaaleja: voin olla myös tällainen.

Vivican älykkyys ja huumorintaju tekivät Siltaseen vaikutuksen.

– En tarkoita, että hän olisi ollut intellektuaalispainotteinen, mutta hänellä leikkasi nopeasti, ja tajusin, että Vivican kanssa voi harrastaa semmoista huumoria, joka ei monien kanssa onnistu. Hän ei suhtautunut itseensä kahlitsevan vakavasti ja oli usein itseironinen, mutta vain tiettyyn mittaan, niin kuin me kaikki.

Siltanen puhuu itsensä annostelun taidosta, jonka Vivica hallitsi todella hyvin.

– Se ei ole luontainen taito, vaan se täytyy opetella. Yleensä sellaisen oppii turpaan saamisen kautta.

Suuren voiman keveydellä

Vallankäyttö ja asioiden organisoiminen ovat asioita, jotka ovat välttämättömiä työnjohto-, opetus- ja ohjaustehtävissä. Niistä Siltanen otti mallia mestarilta, Vivicalta, jota osa ystävistä ja entisistä työtovereista on kuvaillut manipuloijaksi.

– Manipuloija on sanana hankala, koska siitä syntyy nopeasti negatiivinen mielikuva, ikään kuin Vivica olisi mestaroinut ihmisiä tai pyöritellyt heitä kuin marionetteja. Siitä ei ollut kyse, vaan hän manipuloi tilanteita saadakseen syntymään asioita.

Siltanen muistuttaa vanhojen lillanilaisten tarinoista, joiden mukaan Vivica kiristi nälkäiseltä työryhmältä ideoita ja ratkaisuja asettamalla pitopöydän herkut ja juomat kokouspöydän viereen näkyville. Ensin työ, sitten huvit.

– Vivica oli nerokas hahmottamaan, mikä hänen tehtävänsä kussakin tilanteessa oli, mitkä olivat hänen instrumenttinsa ja miten hän toteuttaisi tavoitteensa. Hän ei ollut vietävissä, vaan tarkoin harkitulla käytöksellään hän loi ympärilleen vallankäyttäjän auran, Siltanen sanoo ja kertoo esimerkin Tampereen Teatterikesän suunnitteluryhmän kokouksesta.

Toiminnanjohtaja Leena Vihola kävi suunnitteluryhmän ensimmäisessä kokouksessa läpi tulevan kesän ohjelmistoa, suunnitelmia ja tehtäviä, levitteli ja siirteli papereita Huvilakadun keittiön pöydän ääressä. Vivican silmälasit olivat pöydällä, ja Vihola siirsi tomerasti niitäkin.

– Hän esitelmöi monta minuuttia. Vivica näki, miten toinen oli pikkuisen hökötyksissään, ja oli aivan hiljaa. Kun Leena vihdoin lopetti puhumisen, Vivica sanoi: ”Kuule Leena, yks juttu. Näihin silmälaseihin kosken vain minä.”

– Se oli hyytävä hetki. Leena mureni, nielaisi ja vastasi: ”Juu.” Sitten jatkettiin töitä. Sen jälkeen he olivat monta vuotta erittäin hyvä työpari. Vivican huomautus oli malliesimerkki keveydestä, joka on ominaista hyvin suurelle voimalle. Tarvitaan vain yksi pieni liike, ja asia on kaikille selvä, samoin kuin vaara, joka vastarintaan sisältyisi.

Siltanen huomauttaa, että Vivica oli hyvin taitava myös lämpimissä huomionosoituksissa. Kun Leena Vihola sairastui vakavasti ja joutui terminaalivaiheessa sairaalaan kesällä 1995, Vivicaa haastateltiin radioon Teatterikesän avajaisissa Kirjastonpuiston lavalla.

– Vivica korosti, miten festivaali oli paljolti Leena Viholan ansiota. ”Ja nyt minä haluan, että koko yleisö kajauttaa kolmesti: Leenalle kiitos!”, hän sanoi ja johti katsojien kuoroa. Hän tiesi, että Leena kuunteli sairaalassa avajaisohjelmaa radiosta.

Ihmisraunio kohtaa legendan

Kun Juha Siltanen muistelee Midnight Bar Blue Kebab -klubia, voi lähes nähdä, miten hiki alkaa helmeillä hänen otsallaan. Äänensävystä ei voi erehtyä: se on tuskainen. Ensimmäistä yöklubia hän kuvaa perkeleellisen raskaaksi.

– En juurikaan ehtinyt nähdä Teatterikesän esityksiä, koska meillä oli Vesa Tapio Valon kanssa hirveä duuni ohjelman organisoimisessa. Keitä kansainvälisistä vieraista, jotka olivat puurtaneet ja lämmittäneet esityksen festivaalia varten, voisimme pyytää esiintymään keskellä yötä ilmaiseksi jossakin klubilla? En kehdannut sanoa Vivicalle, että se oli ihan kauheata. Ja minä siellä yleisön edessä veikeänä isäntänä. Huh-huh!

Vaikeuskertoimia lisäsi Vivica Bandlerin viime hetkillä pudottama pommi. Amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee oli tulossa Tampereelle, ja Vivica halusi Juhan haastattelevan häntä yöklubilla.

– Olin tavannut Albeen kerran aiemmin opintomatkalla New Yorkissa, mutta enhän minä läpikotaisin tuntenut hänen tuotantoaan. Totta kai tunsin merkittävimmät näytelmät, ja olen varmasti varastanut häneltä yhtä ja toista ammatillisesti, mutta eihän se riitä, kun vastassa on maailmankuulu iso nimi. Ja minun piti haastatella häntä puolitoista tuntia englanniksi. Julkisesti!

Hän syöksyi Hotelli Tammeriin, missä Vivica asui Teatterikesän aikana. Tämä oli juuri menossa hissille, kun Siltanen saavutti hänet ja alkoi vuodattaa:

– Anteeksi Vivica, tämä on ihan kauheata, mutten yksinkertaisesti ennätä lukea Albeen näytelmiä. Olen ihan paniikissa! Mitä minä teen? En edes tiedä, mitä hän on viime vuosina tehnyt. Vivica kääntyi hissin ovella ja vastasi tyynesti: ”No, kysy häneltä. Joskus on hyvä sanoa totuus.” Ja sitten hän poistui hissillä kerroksiin.

– Se ei ollut käynyt mielessänikään. Että voisin kysyä Edward Albeelta, että mitäs muuten olet viime aikoina puuhaillut. Minulla oli ollut niin hirveä tarve olla mieliksi ja päteä. Kaikki jännitys häipyi saman tien. Ja niin me puhua papatettiin Albeen kanssa pari tuntia.

Luottamusta vai vallankäyttöä?

Festivaalin päätteeksi pidettiin palauteseminaari, jossa Vivica arvioi Teatterikesän antia ja kiitti minimalistiseen tapaansa suunnitteluryhmää yhteistyöstä. Yöklubikokemuksesta tyrmistynyt Siltanen oli vannonut itselleen, ettei enää ikinä suostuisi vastaavanlaiseen kurimukseen. Ennemmin hän ampuisi itsensä.

– Nähtävästi klubi onnistui oikein hyvin, Vivica totesi.
– No joo, me ollaan ihan riekaleina, mutta kyllä se varmaan meni, Juha vastasi.
– Minä tahtoisin, että sinä tekisit sen myös ensi vuonna.
– Joo, katsotaan. Eiköhän se järjesty.

Mitä mitä mitä?

– En tajua, mitä minulle tapahtui. Miten suustani pullahti tuollainen lause, vaikka olin kesän aikana tolkuttanut itselleni, ettei tällaista saa tapahtua enää koskaan? Mutta siinä minä myöntelin, vieläpä imarreltuna. Ja seuraavana kesänä sama helvetti. Tätä jatkui viisi vuotta.

Mikä oli Vivica Bandlerin salaisuus? Miten hän onnistui kietomaan niin monet pikkusormensa ympärille?

– Hän antoi ihmisille mahdollisuuden. Samaa taktiikkaa käytti Mannerheim. Ihminen kokee, että hänen osakseen tullut luottamus on niin suuri, että jos sen pettää, on yksinkertaisesti paska.

– Vivica luotti siihen, että hoidan klubi-isännän velvollisuudet maaliin asti. Hän saattoi kysyä, miltä yöklubi näyttää, mutta kysymykseen ei sisältynyt kontrollia. Johtaja, joka koko ajan valvoo alaisiaan, antaa itsestään voimattoman vaikutelman ja syntyy tunne, että hänellä pyörii koko ajan päässään pelkkä epäonnistuminen.

Siltanen huomauttaa, että Vivican lumo puri myös maailmantähtiin. Kun eräs toimittaja tiedusteli Edward Albeelta, miksi tämä oli vaivautunut tulemaan syrjäiseen Suomeen, Albee vastasi menevänsä sinne, minne Vivica käskee. Samoin totesi Dario Fo vieraillessaan Lilla Teaternissa.

– Vivican kohdalla oli hyvin vaikea tehdä sitä eroa, joka vallitsee luottamuksen ja vallankäytön välillä. Kysyin kerran, keneltä hän oli oppinut käyttämään valtaa. Hän vastasi sumeilematta: ”Isältäni.” Hän ei koskaan sanonut isästään mitään lämmintä vaan ilmaisi voittopuolisesti vihanneensa tätä. Sain sen käsityksen, että pärjätäkseen isänsä kanssa Vivican oli opeteltava samat aseet.

Tietoisen järkyttämisen taito

Kun Juha Siltanen raahautui Helsingin-junaan matkalaukkuineen ja kaikkine materiaaleineen ensimmäisen Midnight Bar Blue Kebab -klubikesän jälkeen, huojennus oli suuri ja krapula sen mukainen. Samasta matkustajahytistä löytyi yllättäen Vivica Bandler.

– Istuimme, kertasimme Teatterikesän tunnelmia ja pääsimme ehkä Toijalaan, kun hän kaivoi käsilaukustaan pienen viskipullon ja tarjosi minulle. Otimme molemmat kulauksen, ja hän laittoi pullon takaisin laukkuunsa. Jatkoimme juttelua, ja hetken kuluttua hän kaivoi taas pullon esille. Tyhjensimme sen matkan aikana vähitellen ja tulimme perille iloisessa tuiterissa.

Siltanen tähdentää, ettei Vivicasta olisi ensimmäiseksi tullut mieleen, että tämä kaivaa esiin oman viskipullon ja ryhtyy tyhjentämään sitä kaverin kanssa päiväsaikaan äijätyyliin pullonsuusta.

– Kyseessä oli armeijaele. Savotta oli tehty, ja viinaryyppy otettiin sen kunniaksi. Sellaisten tilanteiden tunnistamisessa ja palkitsemisessa hän oli valtavan tarkka. Samalla Vivica piti tarkoin huolta siitä, ettei hän tehnyt mitään yläluokkaista tai huvilakatumaista, joka olisi kavaltanut hänen varakkuutensa tai sukunsa aseman.

– Armeijaele oli sukua voi vittu -sanaparin käytölle. Hän ei koskaan sanonut sitä spontaanisti vaan näyttääkseen, kuinka kansanomainen hän osasi olla. Vivica tykkäsi vähän järkyttää. Muistan, kun hän esitti, millaisia stripparit olivat 30-luvun Pariisissa. Siihen liittyi tietty rivo ilme ja kourimisele. Se oli tietoista annostelua.

Se ikuinen huivi!

Tampereen Teatterikesä poiki toisen yhteisen projektin, kun Vivica Bandler pyysi Siltasta Adressaten okänd -elämäkertansa suomentajaksi.

– Kirjan ruotsinkielinen ja suomenkielinen versio ilmestyivät samana vuonna, 1992. Ne eivät ole täysin identtiset, vaan Vivica halusi, että kieliversiot olisivat joissakin kohdissa erilaiset. Minusta se oli jännittävää, koska yleensä kukaan ei tahdo, että erikieliset versiot poikkeavat toisistaan.

Kaksikko piti Huvilakadun keittiössä loppumattomia palavereja, kiitos Siltasen perfektionismin ja Vivican jahkailun.

– Koska olen varsinaisesti draamakääntäjä, minulle on valtavan tärkeää sanonnan, muodon, melodian ja rytmin säilyttäminen, ja pyrin hiomaan suomennosta Vivican ilmaisutavan kaltaiseksi. Suomen kielessä sanajärjestystä muuttamalla saadaan aikaan eri merkityksiä, ja Vivican piti päättää, mitä asioita hän halusi korostaa. Se oli vaikea työ.

Siltanen sanoo huomanneensa palaverien paljouden ennen muuta kukkarossaan.

– Olin kuukauden työasioissa Lontoossa, jossa käänsin myös elämäkertaa. Pari viikkoa majoituksen alkamisesta hotellin vastaanottovirkailija kysyi, voisinko maksaa puhelinlaskuni. Silloin ei ollut vielä kännyköitä. En muista puntamäärää, mutta summa oli järkyttävä. Se johtui siitä, että soitin hotellin puhelimella Suomeen ja puhuimme Vivican kanssa ilta- ja yökaudet. Hänelle ei tullut koskaan mieleen, että hän soittaisi minulle. Siihen asti hänen valppautensa ei yltänyt, vaikka hän muutoin oli erittäin herkkätuntoinen.

Ihmisten ja tilanteiden lukeminen ei ole mahdollista, jos ei omaa tiettyä sensitiivisyyttä. Se taas synnyttää usein maskin, jonka perimmäisenä tehtävänä on suojata.

– Vivica suojasi itsensä hyvin tehokkaasti, mikä näkyi hänen silmälaseistaan, vaatetuksestaan. Se ikuinen huivi kaulassa! Hän piti myös sensuaalisuutensa ja eroottisuutensa voimakkaasti katveessa. Joskus oli vaikea uskoa, että Vivicalla oli jonkun kanssa suhde, johon hän ei voinut kuin heittäytyä. Vivica korosti olevansa biseksuaali, mutta huomasin, että hänellä oli hiukan – ei voi sanoa militantti, mutta – allerginen suhde machokulttuuriin ja miesten keskenään harjoittamalle vitsailulle.

– Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan on usein pitänyt taistella asiansa kanssa monin tavoin, koska ympäröivä yhteiskunta on heteronormatiivinen. Siksi tällaisella henkilöllä on usein puolustautuva asenne, tietty etukeno. On tietenkin vaikea sanoa, mikä seuraa yhteisöstä ja mikä on henkilön oman taistelun jälkiä.

Tiedon ja kokemuksen välittäjä

”Anteeksi kauheasti, että häiritsen, mutta nyt on taas käsillä tämä surullinen juttu. Karjalaisten pitäisi saada tavata toisiaan. Mahdammeko me kestää sen?”

Puhujan ääni on kyllääntynyt, hivenen skeptinenkin. Kyse oli vierailusta Saaren kartanoon, jonne Juha Siltanen ja hänen puolisonsa kutsuttiin kahdesti vuodessa, joulun ja juhannuksen aikaan.

– Vivica kietoi kutsun aina samaan vitsiin, jonka ydin oli se, että Vivican ystävätär Ann-Charlotte [Nurmi] ja Sirpa, joiden molempien juuret olivat luovutetussa Karjalassa, voisivat tavata ja jutella, ja Vivican ja minun piti sillä aikaa muka vastahakoisesti viettää aikaa keskenämme.

Vierailun aluksi otettiin aina valokuva, jossa Vivica demonstroi, miltä ihminen näyttää, kun ei halua tavata toista.

– Minulla on tallessa useitakin Saaren kartanon portailla otettuja valokuvia, joissa kaksi hyvin masentuneen näköistä tyyppiä pitää toisiaan kädestä ja kumpikin katsoo eri suuntiin.

Siltanen korostaa, etteivät he Vivican kanssa olleetkaan läheisiä ystäviä.

– Hän ei koskaan kysynyt yksityiselämästäni tai taiteellisesta työstäni. Puhuimme yleensä teatterista, historiasta, Suomesta. Hän kertoi mielellään anekdootteja elämänsä varrelta: lottavuosistaan, Lillanin alkuvaiheista, Huvilakadun asioista, Saaressa asuneista ihmisistä. Yhteisistä ystävistä saatettiin mainita jotakin pientä, mutta Vivican kanssa ei juoruttu.

– Viihdyin hänen kanssaan ja huumorimme oli samantyyppistä. Luulen, että Vivica haistoi minussa porvarin. En tarkoita poliittisessa mielessä, vaan hän ehkä tajusi, että taustani vuoksi ymmärsin tiettyjä pikkuporvarillisuuden piirteitä. Pystyimme ironisoimaan niitä samalla tavalla.

Siltanen tunnustaa aiemmin luulleensa, että Vivicalla olisi varakkaan taustansa, vaikutusvaltaisen perheensä ja vaikuttavan persoonansa kautta ollut elämässä helpompaa. Että hän oli noin vain voinut perustaa teatterin, lähteä Lappiin ranskalaisohjaajan assistentiksi tai matkustaa Pariisiin katsomaan kabareeta.

– Elämäkerran myötä minulle valkeni koko se sinnikkyys ja vastoinkäymisten määrä, joka siihen sisältyi. Se oli tietenkin hänen oma tarinansa, ja muut asianomaiset saattaisivat kertoa asiat toisin.

Siltanen kertoo oppineensa Vivicalta paljon historiasta, toisesta maailmansodasta ja Euroopasta.

– Hänellä oli hyvin terävä näkemys siitä, mitä sodassa tapahtui ja mikä oli Suomen maisema silloin. Oli kiinnostava kuulla, mitä hän kertoi 30-luvun Saksasta, juutalaisista, Pariisin demimondesta, ranskalaisesta kulttuurista. Hän arvosti sitä, mitä hän oli kokenut, ja kertoi siitä meille nuoremmille. Se ei ollut mitään jonninjoutavaa jaarittelua vaan painokasta asiaa, johon usein sisältyi voimakas poliittinen, yhteiskunnallinen tai seksuaalipoliittinen sisältö.

Teksti: Eija Mäkinen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s