Suora suhde maailmaan

Hauskaa ja viiltävää totuuspohjaista dokumenttiteatteria, joka perää oikeudenmukaisuutta.

Siinä pähkinänkuoressa syy, miksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi viime vuoden lopulla Susanna Kupariselle Ester-palkinnon, yhtenä neljästä teatterintekijästä. Valtuusto- ja Eduskunta-trilogioiden sisältö ja kuvia kumartamaton tyyli ravistelivat paitsi poliittisia päättäjiä myös monia teatterialan ammattilaisia, sillä Kuparinen työryhmineen astui tatamille aikana, jolloin suomalainen teatteri oli kääntynyt suppuun tutkiskelemaan identiteetin, minän tai maksimissaan perheen sisäisiä dynamiikkoja, kuten säätiön hallitus muistutti palkintoperusteluissaan.

Kun Valtuusto – Eli kuinka pienistä asioista tulee suuria ja suurista pieniä sai kantaesityksensä Ylioppilasteatterissa helmikuussa 2007, Suomen talouskasvu oli ylittänyt jo monena vuonna EU-maiden keskiarvon. Nousukasvun myötä ihmisillä oli aikaa, mahdollisuuksia, resursseja ja halua miettiä hyvinvointiaan ja henkilökohtaisia ihmissuhteitaan.

Kuten Kuparinen huomauttaa, sama efekti syntyy vakavassa taantumassa tai pitkässä lamassa, mutta motiivi on silloin toinen: – Käpertymisestä haetaan turvaa, ja se on jollakin tavalla mykempää, hän sanoo.

Eduskunta II -työryhmä. Hanna Nikkanen (ylärivi, vas.), Ruusu Haarla, Jari Hanska, Markus Bonsdorff, Jan Liesaho, Saara Ryymin, Akse Pettersson ja Susanna Kuparinen. Kuva © Terjo Aaltonen.

Käpertymisestä oli kyse myös 1990-luvun laman aikana, jolloin Susanna Kuparinen kiinnostui teatterista. Silloinkin meditoitiin ja haettiin yhteisöistä turvaa ja voimaa. Hän muistelee nähneensä tuolloin joitakin yhteiskunnallisia teatteriesityksiä, mutta niissä kansalaisliikehdintä tulkittiin vaaralliseksi ja hajottavaksi toiminnaksi, joka ei tuota mitään hyvää vaan ennemminkin johtaa tragediaan.

– Nautin näytelmistä, jotka käsittelevät ihmissuhdetta tai perhettä. Ne voisivat olla loistavia välineitä myös yhteiskunnallisen muutoksen ja liikehdinnän tarkasteluun, mutta niin harvemmin tapahtuu.

– Aika usein suomalaisessa draamassa yhteiskunnallinen liikehdintä nähdään yksilöiden valintojen kautta, eräänlaisina rajanylityksinä, joissa henkilö rikkoo yhteisesti sovittuja pelisääntöjä – mikä vääjäämättä johtaa tragediaan. Harvoin näytetään, että se voisi tuottaa jotakin hyvää tai kiinnostavaa, tai että se olisi itsessään tärkeätä. Olen pohtinut, olisiko kyse ainakin osittain 1970-luvun painolastista.

Kulttuurikentän politiikkaviha

Alkuperäinen motiivi lähteä tekemään yhteiskunnallista teatteria on Kupariselle itselleenkin iso kysymysmerkki, ennemminkin kyse on monen asian summasta. Tausta velvoittaa tarttumaan yhteisiin asioihin, hän sanoo ja viittaa ennen muuta isoäitiinsä, joka työskenteli 25 vuotta sosiaalidemokraattien edustajana Lahden kaupunginvaltuustossa.

Kuparisen mukaan taidekentällä ollaan jopa liikuttavan sokeita sille, miten hienoa ja tärkeätä työtä on tehty, kun suomalaista yhteiskuntaa on rakennettu – ja jota nyt vauhdilla puretaan. Hänen on vaikea ymmärtää, miksi niin monet aikanaan yhteiskunnallisen muutoksen kärjessä toimineet tekijät suhtautuvat kriittisesti paitsi menneisyyden tekoihin myös nykyiseen liikehdintään.

– Tuntuu, että teatterissa on jopa politiikkavihaa. Vallalla on jokin kuvitelma siitä, että pärjäisimme ilman politiikkaa ja poliitikkoja. Politiikka nähdään vain mustana ja raakana pelinä, jossa ihmiset haluavat ainoastaan valtaa ja jossa heillä on vain kyynisiä päämääriä. Se on minusta väärä tulkinta.

Teoissa piilee kiinnostavuus ja draama

Kuparinen huomauttaa, ettei taiteilijalla ole velvollisuutta tarkastella yhteiskuntaa mistään tietystä näkökulmasta, ei edes kriittisestä.

– Mutta jos ottaa aiheekseen yhteiskunnan, tilaus kriittiselle tarkastelulle on olemassa, koska niin moni peili ja taho tuottaa normatiivista kuvastoa, jossa ovat aina samat sukupuolistereotypiat ja samat vauraudesta nauttivat tyytyväiset, onnelliset perheet. En ymmärrä, miksi taiteilija ryhtyisi tekemään taidetta, joka vahvistaa jo entuudestaan voimakasta pääviestiä. Toisaalta en ymmärrä sellaistakaan yhteiskunnallista taidetta, jossa demonisoidaan eikä nähdä mitään nyansseja; josta puuttuu itsekritiikki sekä ymmärrys omasta arvostelukulmasta ja vastuusta. Sellainen taide kääntyy helposti itseään vastaan.

Ohjaajana Kuparinen etsi pitkään näytelmiä, jotka käsittelisivät nykypäivän yhteisöä ja sen ongelmia; tekstejä, jotka kertoisivat, mitä todellisuudessa tapahtuu. Kun sellaisia ei löytynyt, hän päätti tarttua todelliseen materiaaliin.

Kysymykseen, miksi hän ei itse kirjoittanut well made playta, Kuparinen vastaa nostamalla vaakakuppeihin sanat ja teot.

– En pohdi ihmisten psykologiaa, en taiteessa enkä arkielämässä. Kun tarkastelen ihmistä, arvotan tekoja, sillä suurin osa sanoista on kevyttä huttua. Merkityksellisemmät asiat sanotaan jossakin, jonne ei pääse kuulemaan. Kaikkein tärkeimmät keskustelut ihminen käy itsensä kanssa, joten minulle ei oikeastaan jää muuta kuin katsoa sitä, miten ihminen toimii. Siinä piilee kaiken kiinnostavuus ja draama. Näytelmää kirjoittaessani joutuisin miettimään henkilöiden psykologiaa ja jäljittelemään todellisuutta, mikä olisi aina vähemmän kuin se itse.

Individualistin sijaan työryhmä

Kuparinen puhuu individualismin vitsauksesta, jolla hän tarkoittaa, miten krediitit ja gloria halutaan sälyttää yhden ihmisen kontolle, vaikka kyse olisi ryhmätyöstä, kuten on laita Valtuusto- ja Eduskunta-esityssarjoissa.

– Meillä on löyhä verkosto, käsikirjoittajien ja dramaturgien pooli, joista monet eivät ole todellisuudessa käsikirjoittajia tai dramaturgeja ollenkaan. Mukana on ollut vain yksi valan tehnyt dramaturgi-käsikirjoittaja, Jukka Viikilä. Muita ovat olleet mm. ohjaajat Ruusu Haarla ja Akse Pettersson, toimittajat Jari Hanska, Hanna Nikkanen ja Reetta Nousiainen, Helsingin Feministisen Salaseura –kollektiivin tutkija Olga Palo ja esitysten aiheiden suojelija tuottaja Jan Liesaho. Minusta on tosi riemastuttavaa ja virkistävää, että yhteisen työn äärellä on ihmisiä niin eri lähtökohdista.

Omaa tehtäväänsä ja kaksoisrooliaan – journalisti ja taiteilija – Kuparinen kutsuu vastuunkantajaksi.

– Toimin koollekutsujana ja delegoin, kuka voisi tehdä mitäkin. Olen myös se, joka yhdistää eli vastaan siitä, että aiheet ovat ajassa, käsittelytapa artistinen mutta kestää journalistisen tarkastelun. Muut ryhmän ihmiset voivat tulla ja mennä – joskin suren aina, kun joku lähtee. Minä olen se, joka sammuttaa valot.

Missä on se suolarae?

Valtuusto– ja Eduskunta-esitysten tekotapaa Kuparinen luonnehtii raskaaksi, mutta hän ei puhu ryhmätyöstä vaan valtavan materiaalin työstämisestä. Mikä päätyy näyttämölle, mikä rajataan pois? Kaikesta käydään keskustelua.

– Sen takia puhun aina me-muodossa. Olemme myös koko ajan tehneet tyylikokeiluja, etsineet oikeanlaista estetiikkaa. Se ei löydy muuten kuin saatanallisella venkslaamisella. Kokeilemalla. Se mitä lopulta valikoituu näyttämölle ja mitä sieltä poistetaan, on kokonaisteos, josta minä ohjaajana vastaan. Toki olen myös kirjoittanut paljon, mutta en voi mitenkään sanoa, että esitykset ovat minun käsikirjoittamiani vaan sen tiimin, joka työhön on kulloinkin osallistunut.

Kuparinen lainaa Jukka Viikilää, joka puhuu suolarakeesta.

”Missä on se suolarae?” Se jokin tietty kohta, jossa tapahtuu kaikki se, jonka tiedän ja tunnistan, jota olen yrittänyt sanoa ja välittää – ja vieläkin enemmän: myös ne asiat, joita olen pelännyt ja joita kohti on ollut vaikea mennä. Se voi olla yksi tilanne, mutta sellaista ei synny, ellei dramaturgisesti tapahdu jotakin todella isoa. Että kaikki se, jota on rakentanut, kääntyykin yhtäkkiä ympäri.

Silloin tarvitaan luottohenkilöitä; ihmisiä, joiden arvostelukykyyn ohjaaja voi luottaa täysin. Ihmisiä, jotka kommentoivat ja antavat syötön oikeaan suuntaan. Yksi heistä on Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho, jonka Kuparinen aina pyytää jossakin vaiheessa katsomaan harjoituksia.

– Minulle Mika on aivan välttämätön. Olen valmis rukkaamaan aikatauluja miten päin vain, jotta se onnistuisi. Tiedän, että hän ymmärtää, mihin tähtään ja millä vakavuuden asteella.

Käsikirjoitusvaiheessa elintärkeä mentori Kupariselle on Kimmo Jylhämö, entinen Voiman päätoimittaja, joka toimii nykyään Vastapainon toimitusjohtajana.

– Kun aiheisto alkaa olla kasassa, varaan aina aikaa pitkään, perinpohjaiseen keskusteluun Kimmon kanssa. Hän kontekstoi mihin laajempaan keskusteluun olen osallistumassa. Filosofit ovat tuollaisia, zeitgeist-vastaavia.

Totuuspohjaista poliittista satiiria

Susanna Kuparisen ohjaamilla esityksellä on vahva suhde ulkomaailmaan ja todellisuuteen, se tuli selväksi jo ensimmäisen Valtuuston myötä. Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjaan pohjautunut esitys oli poliittista satiiria parhaimmillaan, hauska ja viiltävä. Timantin siitä teki tietoisuus, että materiaali oli autenttista.

Kuparinen huomauttaa, ettei ole koskaan pyrkinyt tekemään muotokuvia poliitikoista vaan antamaan kulloinkin käsiteltävälle aiheelle hahmon ja muodon.

– Meidän näytelmissämme käsitellään aina yhtä poliittista kysymystä kerrallaan, johon eri poliitikoilla on oma kantansa. Yhden näkökulman käyttäminen litteyttää poliitikot, mutta sen, miten olemme käsitelleet valtaa suuresti käyttäviä ihmisiä, olemme aina pyrkineet tekemään niin, ettemme häpäise heitä.

Valtuusto– ja Eduskunta-esitysten myötä Kuparisesta tuli yhteiskunnallisen teatterin nykyaallon kärkinimi, mikä on avannut monia ovia, mutta on myös niitä, jotka epäilevät hänen kykyään tehdä kriittistä yhteiskunnallista teatteria.

– Suomessa on aika tarkka roolijako eli näkemys siitä, kenellä on oikeus puhua mistäkin asiasta. Monet sellaiset henkilöt, jotka ovat tehneet käsittelemistämme asioista erilaisen analyysin tai jotka kokevat, etteivät esiin nostamamme aiheet ole tärkeitä tai relevantteja, kyseenalaistavat työni.

– En ole mielestäni joutunut tinkimään siitä, mitä sanon. En ole propagandisti, vaan pyrin koko ajan pitämään lähtökohtani avoimena. Emme esimerkiksi käsittele esityksissä sellaisia asioita, joista ei voi mennä valaehtoisesti todistamaan tuomioistuimeen.

Sillat pitää välillä polttaa

Kun Susanna Kuparinen työryhmineen siirtyi Ylioppilasteatterissa toteutetun Valtuusto-trilogian jälkeen ammattinäyttämölle Ryhmäteatteriin ja alkoi työstää Eduskunta-esityssarjaa, kiinnostus ohjaajan ajatuksia ja tavoitteita kohtaan kasvoi, kuten myös halu rajoittaa Kuparisen toimintatapoja ja mahdollisuutta esittää kritiikkiään.

– Korkeakoulutausta antaa taiteilijalle ikään kuin lupakirjan osallistua keskusteluun hyvissä piireissä: ”Ahaa, sulla on jotain sanottavaa. Tulepa juttelemaan kanssamme ja miettimään, miten nämä asiat voisi ratkaista.” Päiväpuolelle humpsahtaminen tapahtuu huomaamatta, ja aika pian sitä alkaa unohtaa ajan, jolloin oli vain haastaja ja tosi kiukkuinen. Se on kuitenkin asia, jonka taiteilijan tulisi pitää mielessään koko ajan. Siksi on tärkeää polttaa siltoja säännöllisin väliajoin.

Suomessa on Kuparisen mukaan helppoa järkyttää ihmisiä tekemällä perusduunia. Sillä hän tarkoittaa kritiikin harjoittamista, joka länsimaisissa demokratioissa on itsestäänselvyys. Se ei kuitenkaan kotimaassamme onnistu, ja yhdeksi syyksi Kuparinen nimeää kyvyttömyyden nähdä täkäläisiä hierarkioita.

– Meillä puuttuu käsitys siitä, mikä on yhteiskunnan järjestys, mihin suuntaan kritiikin tulisi virrata ja mikä on oikeutettua. Minusta on pelottavaa, että median ja poliittisen vallan piirit ovat Suomessa näin likeisiä. Median ja vallan suhteessa on paljon sellaista, jota pitäisi pöyhiä. Se on monellakin tavalla ykköskipukohtamme.

Ulos julkisen keskustelun sfääristä

Ehkä huolestuttavin ja vakavin reaktio, jonka Susanna Kuparinen on työnsä myötä kohdannut, on Yle TV1:n Pressiklubiin liittynyt keskustelu, jossa Yleisradion entinen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli esittänyt ohjelmaa juontavalle Ruben Stillerille toiveen, ettei Kuparista enää kutsuttaisi Pressiklubin vieraaksi. Syyksi Jääskeläinen nimesi sen, että Eduskunta III -esityksessä olisi ollut vihapuhetta.

– Kyse oli käsitteiden tietoisesta hämärtämisestä. Miten kenellekään voi tulla mieleen, että teatteriesitys, jossa kritisoidaan pääministerin toimia ja nostetaan kriittiseen valoon myös hänen julkisessa luottamusvirassa olleen vaimonsa antama lehtihaastattelu, olisi vihapuhetta? Mutta ei mennyt kauan, kun eräs Keskustan paikallisryhmä alkoi puhua vihapuheesta Suomen Keskustaa ja pääministeriä kohtaan. Se on minusta huolestuttavaa, koska on olemassa todellista vihapuhetta, joka kohdistuu ihmisiin esimerkiksi etnisen taustan tai muiden ominaisuuksien takia, joita he itse eivät voi valita.

Istua keskellä ajatusten virtaa

Teatterista Susanna Kuparinen on nauttinut lapsesta asti. Ajatusten kohinan keskellä istumista hän sanoo mielettömäksi etuoikeudeksi.

– Tässä minä istun katsomossa, ja kaikki nuo ihmiset ovat ajatelleet aivan jumalattomasti, ja nyt saan osallistua siihen virtaan. Se on ihana tunne. Mutta tekijäpuolella se on kauheata, hän parahtaa.

– Nautin kaikenlaisesta teatterista ja käyn katsomassa paljon esityksiä. Ne esitykset, joista en pidä, ovat jollakin tavalla laiskoja, kliseisesti toteutettuja. Usein tällaiset esitykset viittaavat muihin saman genren esityksiin, kummalliseen pseudotodellisuuteen; siihen, jossa isorintaiset naiset juoksevat ja kirkuvat ja jossa miehet vain juonivat keskenään, milloin he pääsisivät pettämään ja juomaan viinaa. Se on kauhean tylsää.

– Minua on lapsesta asti häirinnyt teatterissa – varmastikin siksi, että se on niin lihallista ja tulee niin lähelle – lattea ja tympäisevä kuva naisista. Naispuoliselle katsojalle on latistava kokemus, kun nainen on näyttämöllä pelkkä klisee. Silloin on vaikea päästä osaksi esityksen magiaa, ja tuntuu, kuin esitys ei haluaisi puhua minulle. Se haluaa puhua vain miehille ja miehenmielisille naisille. Minun ihmisyyteni ei sitä kiinnosta.

Vaietut naiset ja individualistinerot

Susanna Kuparinen myöntää, ettei hän ole ohjannut yhtäkään kokopitkää esitystä, jossa nainen olisi ollut päähenkilönä.

– Olen selittänyt asian itselleni niin, että koska teen esityksiä politiikan maailmasta ja vallan ylärakenteesta, niin siellä ei naisia ole hyvin merkittävissä asemissa. Vallitsevien asenteiden sisäistäminen on ansa, johon on helppo pudota. Etenkin ohjaajan ammatissa toimiville on hyvin viekoittelevaa nähdä esitys miehen silmien kautta.

Miesten ja naisten väliset valtasuhteet tuovat hänelle mieleen edesmenneen Vivica Bandlerin ja tavan, jolla tämän koko elämäntyö ohitettiin hiljaisesti, pienin nekrologein.

– Eräässä lehtihaastattelussa todettiin, että moinen hiljaisuus oli suuri kansallinen häpeä. Jos Bandler olisi ollut mies, hänen kuolemansa olisi ollut iso puheenaihe, häntä olisi muisteltu lukuisin eri tavoin ja hänestä olisi kirjoitettu monen aukeaman juttuja.

– Se on jollakin tavalla naisen osa Suomessa. Jos ajatellaan yhteiskunnan hyvinvointijärjestelmiä ja sitä, miten ne pysyvät toiminnassa, niin kaikki selittyy hyvinvointisektorilla työskentelevien naisten hiljaisella työllä. Bandlerin kohdalla on kyse samasta rakenteesta; siitä, miten uurastus ja työ on naisen osa, eikä siitä kuulukaan kiittää. Että ne briljantit individualistinerot ovat niitä, joilla on penis.

Miten luoda nahkansa aika ajoin?

Susanna Kuparinen palaa ensi syksynä äitiyslomalta takaisin sorvin ääreen ja ryhtyy työstämään uutta esitystä, joka saa kantaesityksensä Ryhmäteatterissa syksyllä 2019. Tällä kertaa kyse ei ole trilogian alusta, vaan tulossa on yksittäinen täsmäohjus. Aihetta hän ei vielä paljasta.

– Ennakkotyöt – lukeminen, haastattelut, tiedon etsiminen – vaativat paljon aikaa. On mukava palata töihin. Deadline muuttaa asioita. Enää en lillu vauvan kanssa kaurapuuroavaruudessa, vaan kaikki rupeaa vähitellen hyhmääntymään, hän sanoo.

Entä tulevaisuus? Mihin suuntaan Kuparinen tahtoisi lähteä?

– Se on iso kysymys. Haluaisin jollakin tavalla uusiutua. Genrellä, tyylilajilla tai välineellä ei ole väliä. Luulen, että suurin este piilee siinä, miten kestää omaa kauhua kerta toisensa jälkeen. Sitä nollasta alkamista ja jatkuvaa epäilyä: Selviydymmekö tästä? Kiinnostaako tämä ketään? Omat odotukset on aina se vaikein rasti. Muiden odotuksia en kauheasti edes tiedosta.

– Vaikka tekisin loppuelämäni dokumenttiteatteria, toivon, että pystyisin säännöllisin väliajoin luomaan nahkani – pelkästään jo siksi, että pysyisin hereillä myös etuoikeuksieni suhteen ja osaisin nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Ettei kävisi niin, että huomaisin yhtäkkiä 10 tai 15 vuoden päästä tekeväni sähköhuovan, kuusiaidan ja betoniporsaiden välistä hyväosaisten turruketta, jonka äärelle voisi tulla miettimään, miten ihanaa onkaan olla oikeamielinen.

Teksti: Eija Mäkinen
 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s